Tämän runon kirjoitin vuosia sitten ollessani surullinen:
Yön hiljaisuudesta
kohoavat tummat linnut
sydän raskaana kaipauksesta
nousevat maasta
lentävät yli meren
ylitse surun harmaiden paasien,
jotka asetettiin rajaksi
totuuden ja haaveen
jo kauan sitten,
ennen kuin unelmat lensivät
maasta kuin leijat korkealle
vapauteen ja elämään
Ei niillä ollut siipiä
ja sinä tiesit sen,
minä tiesin sen
Sen tiesivät keijutkin
nuo kevyet kesämekkoiset,
jotka nauroivat aina ja kaikelle
eivätkä sanaakaan ottaneet kuuleviin
korviinsa mistään vakavasta puheesta,
nuo sielun kepeät perhot
Voi kunpa olisin vain kevyt keiju
yhden kesän keiju vain,
tuleva menevä, poishaihtuva
kuin omenan maku tai mansikan tuoksu
Vaan surun tummaksi linnuksi
synnyin, ja kaukokaipuun vain
onneni haltijoilta sain
Siksi on minun lennettävä
aina ylitse virtojen, vuorien
aina öisin, aina yksin,
aina vailla valonhohdetta kuin
hellää kosketusta
Niin olen aina ollut
tummien tuulien tuttu
janoinen maa, laulujen kehto
ja niillä on kaipauksen siivet
Oletettavasti v. 2005 kerppuli
Kaipauksen siivin
kerppulintu
4268
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
erittäin koskettava, sieluun asti pureutuva runo on tämä. Tummien tuulien tuttu olen itsekin, kai siksi olen runollesi myyty. Upeaa ja riipaisevaa tekstiä.
ehkä meissä runoihmisissä on jotain samankaltaisuutta. Joskus runot nousevat tuskasta tai kaipauksesta. Kerppuli
Helekatin hienon runon out kirjottanna... Niin täännä sitä kaepausta, ehtimistä ja ikävee, että kun tätä oekeen panneutuu lukemaan ja uattelemmaan, niin tulloo ihan haekee viilis. Mutta ei tämä pelekästään surusta ja haekeuvesta minusta kerro. Vuan siitäij, jotta kaekella tummalla on se valosamp kiäntöpuolliij. Kaanis, hyvin kaanis.
on mikä millonniij. Aenahan se uamu yötä seerovvaap. Kiitos vuan jotta kommentoet ja avvaelit ommoohi syvänallaes. Kerppulj