"Sinäkö muka epäsosiaalinen? No et todellakaan."
Tuollaisen kommentin sain kuulla noin vuosi sitten kun juttelin uuden tuttavan kanssa ja tulin vitsailleeksi jotain omasta epäsosiaalisuudestani/ujoudestani. Mitä ihmettä?? Minä, joka olen luullut itseäni maailman ujoimmaksi ja sosiaalisesti täysin onnettomaksi, löydänkin itseni yhtäkkiä vitsailemasta vieraiden ihmisten kanssa? Ja vieläpä noin henkilökohtaisesta aiheesta. Miten tässä näin kävi?
Joskus niin käy melkein itsestään. Oikeastaan tarvittiin vain minimimäärä työtä minun suunnaltani, mikä on ihme, koska oikeasti olen sitä mieltä että maailmassa kyllä voi saavuttaa mitä tahansa jos itse aktiivisesti tekee töitä sen eteen. Ujouden voittaminen on kuitenkin hirveän vaikeaa ja todellakin ymmärrän ongelman kanssa kamppailevia.
Siksi haluaisinkin kertoa muutaman asian jotka auttoivat itseäni viime vuosien aikana - itsetuntoni heilahteli kovasti ja olin tuntenut itseni yksinäiseksi ja epävarmaksi jo pitkään. Olin nimittäin aloittanut lukion, josta en tuntenut ketään entuudestaan - ujon painajainen, eikö? Kaikki muut tuntuivat saavan kavereita tosi nopeasti ja koin huonommuudentunnetta siitä etten itse pystynyt samaan. Sitten kuitenkin jollain tavalla onnistuin tutustumaan yhteen ihmiseen, jonka kautta pääsin tutustumaan muihinkin.
Ensinnäkin oma ujoutensa pitää hyväksyä. Tämä on ainakin itselleni ollut tosi vaikeaa, koska on sellainen fiilis että ujoutta pidetään jotenkin ei-suotavana ja säälittävänäkin luonteenpiirteenä. Mutta pakotin itseni hyväksymään itseni kokonaisuutena ja juuri tälläisenä, ja keskityin kaikkeen hyvään mitä minussa on ja vakuuttin itselleni että jos sen alku-ujouden pystyn voittamaan niin sen jälkeen muutkin varmasti huomaisivat että olen ihan normaali ja hyvä tyyppi, ja että ei kaikkien tarvitse olla täydellisen itsevarmoja ja jokaisella on omat epävarmuutensa. Mietin myös, että enhän minäkään katso muita ujoja säälien tai halveksivasti, joten tuskin muutkaan minusta niin ajattelevat, ainakaan kaikki. Oikeasti kukaan ei arvostele ujoa niin ankarasti kuin hän itse.
Silloin kun oman ujoutensa hyväksyy, sille voi myös nauraa, niin kuin minäkin tein ja täten varmaankin annoin sellaisen vaikutelman että en loppuviimeksi otakaan itseäni niin kauhean vakavasti ja osaan olla ihan rento tyyppi nyt kun se jää on murrettu.
Kannattaa myös ottaa positiivinen ja optimistinen asenne ihmisiin, vaikka olisikin kokenut pettymyksiä ihmisten suhteen menneisyydessä. Kun toiset näkee enemmänkin potentiaalisina kavereina kuin pelottavina ja varmasti vihamielisinä uhkina, se kyllä näkyy ja sinua on helpompi lähestyä.
Kehu itseäsi mielessäsi enemmän ja kritisoi vähemmän. Jos teet jotain hölmöä muiden nähden, niin kukaan tuskin vatvoo sitä asiaa niin kauaa kuin sinä itse. Tämä on itselleni ollut todella suuri ongelma, vuosiakin sitten sattuneet nolot tilanteet ovat vaivanneet mieltä, mutta yritän päästä siitä eroon, koska se todella haittaa elämääni. Onneksi minulla on kaveri joka on varsin esimerkillinen tässä suhteessa; aina yrittämässä, vaikka ei kaikessa onnistukaan, eikä lannistu epäonnistumisista lainkaan.
Kaikista onnettomimpana hetkenäni en melkein kestänyt katsoa itseäni peilistä ja oikeasti inhosin itseäni ja omaa ujouttani. Silloin tiesin että minun täytyy saada lisää itseluottamusta ja aloin kiinnittää enemmän huomiota kaikkeen mitä tein oikein, onnistumisiin. Merkitsin ihan muistiin kaikki kerrat kun olin onnistunut sosiaalisessa kanssakäymisessä tai muussa itseluottamusta vaativassa hommassa oppilaitoksessani; kun uskalsin vastata johonkin tunnilla, kun suostuin menemään taululle vapaaehtoisesti, kun onnistuin mielestäni hyvin jossakin paritehtävässä - joillain kursseilla on paljon näitä kovasti minulle stressiä aiheuttavia 'keskustellaan määrätyissä pareissa'-juttuja, mikä ehkä koitui loppuviimeksi onnekseni. Huomasin nimittäin, että kun minut pistetään tällä tavoin väkisin juttelemaan ihmisille, olen siinä aika hyvä. Eli olen sosiaalinen ujoudestani huolimatta, ja aloin jopa nauttia näistä keskusteluista, vaikka kenestäkään ei tuntunutkaan kehittyvän kaveria, pelkkiä satunnaisia keskustelukumppaneita.
Juuri tälläisen keskustelun merkeissä onnistuin kuitenkin luomaan ensikontaktin erääseen ihmiseen, johon myöhemmin törmäsin usein muualla lukiossani ja tulin siihen tulokseen että häntä ehkä uskaltaisin lähestyä.
Ja kun sitten kävi niin että törmäsin tähän ihmiseen juuri sellaiseen aikaan kun minulla oli kesken hankala tehtävä, joten yhtäkkiä mieleeni vain tuli että 'tuo ei ole kyllä yhtään uhkaava tyyppi millään tavalla eikä näytä tekevän juuri nyt mitään erityistä, joten taidanpa kysyä häneltä jotain vinkkiä tähän tehtävään'. Ja niin teinkin, mitä itsekin ihmettelen suuresti, mutta jotenkin se tuntui siinä tilanteessa luonnolliselta, joskaan ei helpolta. Asiaa kyllä helpotti suuresti että oltiin ennenkin juteltu.
Tästä kuitenkin kehkeytyi erittäinkin mielenkiintoinen keskustelu ja huomasin voivani jutella täysin vapautueensti heti kun se ensijää oli vain murrettu.
Myöhemmin olimme tutustuneet jo sen verran hyvin että tunsin oloni niin luottavaiseksi että uskalsin mennä hänen viereensä spontaanisti istumaan joillain kursseilla - yleensä olen hakeutunut mahdollisimman eristäytyneisiin paikkoihin joista minua ei huomata. Tein näin vaikka erään kerran huomasinkin että hänen seurassaan istui jo ihmisiä ja minua pelotti, että olenko tervetullut siihen porukkaan. Erityisen vaikean asiasta teki se, että porukkaan kuului parikin kappaletta ihmisiä joihin olen ollut ihastunut, ja aikki tämän palstan lukijat varmasti tietävät tälläisen kasvattavan ujouden tunnetta eksponentiaalisesti.
Kuitenkin huomasin että minut otettiin ihan hyvin mukaan juttuihin ja että kaikenlaiset klikit ja sisäpiirit eivät oikeastikaan kuulu enää lukiomaailmaan vaan ovat jääneet johonkin kauas taakse. Silloin tajusin että kaikki on ihan itsestäni kiinni ja päätin heittäytyä kunnolla tilanteeseen ja olla oma itseni. Ja niin olinkin.
Olen aina ollut epävarma esim. huumorintajuni suhteen - perheeni mielestä olen kovinkin hauska, mutta missään kaveripiirissä minua ei ole tunnettu minään viihdyttäjätyyppinä joten olen itsekin ehkä tiedostomattani tuominnut itseni tylsäksi ja huumorintajuttomaksi. Nyt päätin että tässä oli minun tilaisuuteni olla jotain mitä olen aina halunnut olla joten lopetin liiallisen itsesensuurin ja huomasin saavani hyvän vastaanoton kun vain uskallan kertoa mieleen tulevat hauskat jutut. Päätin kuitenkin etten esitä mitään mitä en ole ja puhuin rehellisesti näille ihmisille myös siitä että olen ujo - en siis alkanut valittaa itsesäälisesti, vaan omista persoonistamme ja menneisyyksistämme keskustellessamme se tuli luonnollisesti esiin ja ihmeekseni huomasin osaavani jotain mitä en ole koskaan ennen osannut - nauraa itselleni ja puhua itseironisesti. Ja siinä yhteydessä tuo alun kommenttikin esitettiin.
Suuri kiitos kaikesta kuuluu tietenkin näille ihmisille - eiväthän tälläiset taida olla koin tavallisia lukion välituntikeskusteluja, mutta jostain syystä tämä porukka sattui koostumaan harvinaisen rehellisistä ja mielenkiintoisista ihmisistä, joilla ei ollut mitään estoja puhua itsestään henkilökohtaisempiakin juttuja keskellä koulun käytävää.
Uskon että ratkaiseva askel olikin juuri keskusteluihin heittäytyminen näiden kaikkien ihmisten kanssa - en ollut lainkaan varautunut (vaikka olin samojen ihmisten seuraassa supervarautunut silloin kun sanoja ei oltu vielä vaihdettu!), vaan päätin osoittaa heille että olen mielenkiintoista keskusteluseuraa ja näin saada heidät haluamaan tutustua minuun. Muuten heistä olisi jäänyt vain puolituttuja; nyt he ovat tuttuja.
Olenko nyt loistavan itsevarmuuden omaava, rohkea ja ujostelematon menestyjä? En, eikä tarvitsekaan. Olen edelleen ujo vieraassa seurassa, mutta en ole enää yksinäinen, ja olen hiton onnellinen siitä että olen tullut hyväksytyksi sekä muiden että varsinkin itseni taholta.
Näistä tapahtumista on nyt noin vuosi, mutta ajattelin kirjoittaa tarinani tänne koska mielestäni kaiken palstalla paljon esillä olevan synkkyyden keskelle tarvitaan myös valoa ja toivoa siitä että näinkin voi käydä. Ja kyllä, olen sitä sukupuolta jolle ujoutta pidetään pahempana asiana, mikäli asialla on jotain merkitystä.
Hyvää kevättä kaikille ja toivon, että pystytte voittamaan ujouttanne ainakin sen verran ettei se haittaisi elämäänne hirveästi. Minulla noin oli mutta en enää aio palata siihen. Seuraava tavoitteeni on löytää seurustelukumppani. Ennen en edes uskaltanut ajatella moisia, koska ajattein sen olevan minulle mahdotonta. Katsotaan miten käy ^^
Vaihteeksi positiivinen tarina :)
zsdfgdfgd
91303
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
lukea välillä positiivisiakin kirjoituksia tällä palstalla :) Kiva kuulla, että olet saanut ujoutesi "hallintaan". Itse olen myös ujo ja olen koittanut hakeutua tilanteisiin, joissa pystyisin harjoittelemaan sosiaalisia taitojani. Opiskelen sellaista alaakin, jossa sosiaalisuutta tarvitaan, ja koulussa on ollut myös paljon ryhmätehtäviä, esitelmiä...ym. Mua ei niinkään jännitä mikään esitelmän pito. Kun saan harjotella ja miettiä etukäteen mitä sanon, niin annan hyvinkin itsevarman vaikutelman. Esitelmää pitäessä on myös se hyvä puoli et siinä saa itse puhua ja kertoa asiansa rauhassa, eikä tarvi niin kauheasti ajatella/pelätä että joku keskeyttäis. Jos jossain isommassa ryhmässä keskustellaan niin mun rooli on yleensä sellanen, että seuraan aktiivisesti keskustelua, hymyilen aika paljon, välillä heitän jotain lyhyitä välikommentteja ja kyselen tarkentavia kysymyksiä tai pohdin muiden ongelmia. Mun ongelmana on se että en osaa puhua itsestäni tai kertoa kokemuksiani ryhmässä. Puhun yleensä aika lyhyesti ja jotain ympäripyöreitä latteuksia. Mulle on monesti tai ainakin joskus käynyt niin että alotan kertomaan jotain asiaa ryhmässä ja sit musta alkaa tuntua että kukaan ei kuuntele tai ketään ei kiinnosta mitä kerron ja oon lopettanu sen kesken. Joskus joku toinen saattaa myös alkaa puhua päälle, ja tällöin minä yleensä hiljenen, koska en osaa puhua röyhkeästi toisten päälle. Tällaset epäonnistuneet yritykset sosiaalisessa kanssakäymisessä laskee aika tehokkaasti itsetuntoa ja nostaa kynnystä osallistua jatkossa keskusteluihin. Mua ahistaa sekin ku kaikki kattoo mua ku selitän jotain ja yritän suoriutua mahdolisimman nopeasti siitä selostuksesta että pääsisin pois epämukavasta tilanteesta. Monissa keskustelutilainteissa en tiiä monesti myöskään mitä voisin sanoa ja sanottavani saatan sanoa jotenki kömpelösti tai tylsästi. En osaa kertoa asioita hauskasti tai viihdyttävästi. Kaksinkesken osaan kuitenkin jutustella ihan kohtuu sujuvasti. Just tuo oman ujouden hyväksyminen on mullekin niin vaikeaa. Niin monesti oon kadehtinu jonku toisen sosiaalisia taitoja ja toivonut olevani yhtä sanavalmis ja näppärä sosiaalisissa tilanteissa. Muillekkin sitä yrittää esittää olevansa mahdollisimman sosiaalinen, vaikka kyllähän ne sen ulospäin näkee et en sitä oo.. Tuo omalla ujoudella vitsaileminen kuulostaa musta aika kauhistuttavalta ajatukselta. Itse en olisi siihen valmis, ainakaan vielä... Ehkä siihen vaikuttaa sekin et joka puolella peräänkuulutetaan sosiaalisuutta, sanavalmiutta, rohkeutta, rempseyttä..ym. ja ujoilla on sitte vähän sellanen nössön maine. Tiedän että mun pitäisi hyväksyä tuo ujous itsessäni ja oppia nauramaan itselleni. Tuohon on vielä matkaa, mutta toivottavasti onnistun sen vielä saavuttamaan. Hyviä neuvoja tuli esille tuossa sun teksitissä. Tuota vois melkein kokeilla et kirjottaa ylös kaikki kerrat ku on onnistunu sosiaalisissa tilanteissa. Ne onnistumiset ku unohtaa niin helposti, mutta epäonnistumisia tulee sitte vatvottua ihan liikaakin. Hyvää kevättä myös sinulle, toivottavasti onnistut löytämään seurustelukumppanin :) Voisin asettaa saman tavoitteen itsellenikin, kun en ole tähän ikään mennessä onnistunut vielä sellaista löytämään.
Kyllä sinä varmaan mukavan tyttökaverin löydät kun olet vielä nuori mies. Tekstistäsi tuli mieleen minullekin kovin tuttuja ajatuksia. Olen pitänyt itseäni maailman ujoimpana -> yksinäisimpänä, mutta monet ovat sanoneet, että "et sinä kyllä ujo ole". Joidenkin mielestä ujoudesta kertominen onkin osoitus rohkeudesta. En tiedä onko, mutta ei se enää minulla ole niin suurta häpeää aiheuttava ominaisuus. Onhan se ollut rajoittamassa elämääni ihan lapsuudesta saakka ja ohjannut minua hyvinkin vääränlaisiin valintoihin. Minulle yksi suuri muutos on ollut se, että olen nykyisin alkanut liikkua paljon ihmisten parissa. Nuorempana (nyt jo vähemmän nuori, 30) häpesin itseäni ja en uskaltanu liikkua kuin pakon edessä, infernaalinen tuskanhiki selässä. Koen myös iän tuoneen lisää varmuutta ja otetta asioihin. Tärkeintä meille ujoille / estyneille on kuitenkin mennä ihmisten joukkoon ja huomata meidän erilaisuus. Olemme erilaisia, mutta loppujen lopuksi hyvin samanlaisia. Puhut asiaa ujouden hyväksymisestä. Minulla on sellainen perstuntuma, että eihän ujous nykyään ole oikein hyvä piirre ihmisessä. Sijoittuuko ujo hyvin työhaastattelussa tai parinmuodostuskuvioissa? Ei varmasti, sillä nuorten pitää olla sosiaalisia, rohkeita, supliikkeja, iloisia, onnellisia (ei surullisia). Käsittääkseni maassammekin on joitakin ujoja neitoja. Itse pitäisin sellaisesta ominaisuudesta naisessa. Olin jotain 25 kun olin ihotautilääkärissä ja keskustelut menivät jostain syystä ujouteen ja tyttökaverittomuuteen. Sanoin hänelle, että olen niin ujo. Hän vastasi, että niinhän ne tytötkin ovat. Ei ujous mielestäni miehissäkään huono piirre ole. Päinvastoin, minua ei jatkuva kovaääninen kälätys/ölinä jaksa innostaa. Olen usein koulussakin ollut joinakin päivinä aika hiljainen. Joskus sitä on joku ihmetellytkin. Ois kyllä hieno homma kun onnistuisi vieläkin enemmän laajentamaan sosiaalista verkostoa. Tuttujen ja kavereiden kautta varmasti moni on löytänyt seurustelukumppaninkin. Täytyy tosiaan opetella kehumaan itseään ja jättää vähempään arvoon sisäiset arvostelut.
Mitenkähän ne ujot pojat ja ujot tytöt kohtais? Se taitaakin olla se ongelman ydin. Olen nähnyt usemaamnkin työhaastattelun sivusta (kuunnellut ja tehnyt muistiinpanoja) ja pakko todeta että ketään niistä ujoista ei ole otettu töihin. Työtehtävät ovat olleet asiakspalvelua joten tuppisuilla ei ole toivia. Mutta melekin sääliksi on joitakin käynyt, koulutodistukset ovat olleet hyviä työkokemus sitten onnetonta. Ja siinä vaiheessa kun puhutaan harrastuksista niin nämä ujot ja yksinäiset ovat jo aivan lukossa. Luultavasti heillekin oli helpotus ettei heitä valittu. Tämä tarina vaan kertoo sen että vanha sanonta "vaatimattomuus kaunistaa" ei pidä enää paikkansa.
Kautta aikain miehet ovat iskeneet itselleen naisen, ainakin ne rohkeat miehet. Eli ujoilla naisilla on helppoa parisuhteeseen pääsemisen kanssa. Tarvitsee vain odottaa ja vähän käydä ihmisten ilmoilla. Itse asiassa en koe olleeni kovinkaan ujo työhaastattelussa. En ole kovin monesti ollut työhaastattelussa ja onkin ollut hyvä tuuri jos haastatteluun saakka olen yltänyt. Taitaa olla yksi paikka, jonne en päässyt haastattelun jälkeen :). Harvinaista herkkua sellainen haastatteluun asti pääseminen. En minä pahemmin ujostele haastattelussa. Harrastuksista osaan kertoa myös. Pahin ujous liittyy varmasti siihen, jos on ihastusta johonkin.
Onnittelut sinulle! Kunpa itsekin pystyisin samaan. Ärsyttää ihan suunnattomasti, jos joku kommentoi ujouttani. Tuntuu, että minut taas väkisin tungetaan siihen "ujous"-lokeroon. Ja tällöin sieltä on entistä vaikeampi päästä ulos. Joskus tuntuu, että joillekin on vain "ujo" tai "hiljainen". Siinä kaikki. Mutta olenhan minä paljon muutakin! Joskus baarissa minulla on mennyt hermot, kun joku on tullut kommentoimaan, että: "Sinä taidat olla aika ujo." Olen vastannut takaisin, että en tietääkseni ole kysynyt sinun mielipidettäsi itsestäni. Miksi tuollaista edes täytyy kommentoida? Yleensä menen vaan enemmän lukkoon tuollaisista kommenteista. (Paitsi jos olen muutaman ottanut, saatan sanoa takaisin ;)
Todella hyvää tekstiä ja paljon asiaa (nimimerkki zsdfgdfgd :). Oli hauska huomata täysin samoja kokemuksia itsellänikin. Ja todellakin jos itsestäni olen joskus luullut olevani epäsosiaalinen, on tullut huomattua että ei kyllä näin ole. Toki riippuu myös seurasta, mutta monesti uusien ihmisten kanssa toimiessa (töissä, harrastuksissa jne.) olen nykyään helposti se sosiaalisempi keskustelun aloittaja. Monien ihmisten pitäisi vain löytää se sosiaalisempi puolensa pienen ujouden takaa. Hieman rohkeutta sosiaalisiin tilanteisiin ja kas kummaa löytää itsestään aina uusia parempia puolia. Ulkona paistelee vielä aurinko. Lähtisin lenkille leveällä hymyllä, jos en olisi jo käynyt tänään treenaamassa.. Hyvää kevättä.
Itsekin olen ollut aikoinani äärimmäisen ujo ja hiljainen. Ujoudesta olen päässyt eroon mutta hiljaisuudestani en. Olen itse hyväksynyt sen tosiasian, että tuntemattomien ihmisten seurassa olen aluksi se tarkkailija ja syrjäänvetäytyvä, joka kuuntelee ja tarkkailee, mitä muut tekevät. Oma hiljaisuuteni on minulle vielä ongelma. Toisinaan on kausia, jolloin itsekin yllätyn omasta sosiaalisuudestani. Sitten on taas kausia, jolloin vetäydyn niin omiin maailmoihini, ettei sieltä ihan heti päästä pois. Eniten ärsyttävät ihmiset, jotka tekevät hiljaisuudestani itselleen hirveän ison ongelman. Kyllä, tiedän itse millainen olen, EI SITÄ TARVITSE TULLA MINULLE KERTOMAAN. Entiselle poikaystävälleni se oli iso ongelma. Aina muisti sanoa, että sä oot taas hiljaa tai koita sitten puhua jotakin mun kavereiden/vanhempien tms. kanssa tai älä sitten vaan istu siinä hiljaa. Tällaisella toiminnalla hän teki niin paljon hallaa sille työlle, mitä itse tein pääni sisällä koko ajan. Yritin olla edes hiukan sosiaalinen, yritin ottaa pieniä askeleita...tänään vähän enemmän kuin eilen. Mutta kun se ei tarvitse kuin pienen negatiiviseen sävyyn sanotun jutun, niin koko työ on hukkaan heitettyä. Tämänhetkinen poikaystäväni on tiedostanut sen, että en ole niin puhelias ihminen. Eikä hän ainakaan vielä ole tehnyt siitä mitään suurempaa ongelmaa. Pahoin pelkään, että hänkin alkaa pian huomauttelemaan siitä, etten puhu. Tunnen, että tällä hetkellä on sellainen en-välitä-kommunikoida-ihmisten-kanssa -kausi menossa.
Kiitos paljon, tekstisi auttaa monia - myös minua - saamaan itsevarmuutta! Itse olin kiusattu yläasteella, mutta pääsinpä minäkin mukaan porukkaan, kun porukkaan ensin tutustui. Myöhemmin tulin taas paljon ujommaksi ja päädyin juurikin tuohon ajatukseen, että olen epäsosiaalinen. Siitä eteenpäin olen yrittänyt päästä tästä yli ja jokunen aika sitten uskalsin jopa pyytää tyttöä ulos pari kuukauden sängyssä valvomisen jälkeen. :) Rukkaset tuli, mutta tärkein oli tehty. Avattu suu. Ihastukselle. Sen jälkeen suunta on ollut ylöspäin vaihtelevalla menestyksellä. Nykyään kykenen hetken harkinnan jälkeen aloittamaan spontaanin keskustelun puolivieraan kanssa, vaikka aiheet nyt onkin vähän suppeat. :)
Nykyään osaan jo ajatella, että ujous on oikeastaan vain hyvä asia. En halua vaikuttaa ulospäin karskilta, kun en sellainen ole. Haluan tytön, joka osaa arvostaa sellaista, vaikka itse olikin reippaampi. Mutta epäsosiaalinenko? Hitot. :P
Tuo on totta, vaikka diibadaabalta aluksi kuulostaakin mutta se on vain merkki ettei ole sisäistänyt kunnolla sitä että tosiaan tulee hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.