Ihan sama oonko elossa vai kuollut, kaikille on ihan sama. Kukaan ei välitä, eikä ketään liikuttaisi jos vaikka seuraavaksi löytyisin junaradalta kuolleena. Ihan sama, tai joillekin olisi parempi että olisin kuollut. Pelkkä säälittävä p.s.a, oon kaikille, ketkä minut tuntee ta tietää. Jos joku välittäisi en pohtisi itsemurhaa koko ajan. Vaan sukulaisten ja kavereiden(ko?) takia oon pysytelly elossa nämä viime vuodet, vaan niiden, en itteni takia. Ja miks? Mitä ne välittää, ei tuskin mitään, kun oon tällänen. Ihan sama, millään ei ole enää mitään merkitystä.
En yllytä ketään itsemurhaan, kerron vaan mitä oikeasti mietin, ja syyt miksi mietin semmosta, oon niistä kertonu, ketään ei kiinnosta. Muilla on parempaa tekemistä kun kuunnella mua.
Hullut jutut, on mulla, olo on sekava, on tapahtunu niin paljon kaikkea ja on tapahtumassa. Menneisyys, nykyisyys, tämä elämä ja kaikki. Miks? Ihan turhaa, masentavaa, en jaksa. En vaan enää jaksa tätä kaikkea, ja se mun kohdalla turha, hävettävä kuolemanpelko...se estää mua lopettamasta päiviäni. Olen aivan varma että olisi parempi jos en koskaan ois ees syntynyt. Paljon parempi. Tiedän, kyllä kannattais, kannattais lopettaa nyt tähän tämän surkean elämän. En pysty, haluan toisaalta ja toisaalta en. Mitä haluan? Mikä mua vaivaa, pelkään kuolemaa ja haluaisin tappaa itteni? Tosi ristiriitaista...mitä lopuksi haluan? Sitä en tiiä itekkään. Mistä apua jaksaa ja sietää tätä kaikkea? Kukaan ei pysty, halua ja voi auttaa. Se on todellisuutta. Oon turha, kannattaa mennä mä tiiän, mut en vaan pysty. Mun pitäisi koska asiat on näin, mutta en pysty.
Ihan sama
kyllästynyt kaikkeen
5459
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
asiat ovat olleet näin?
Tuntuu ettei kukaan välitä, ainakaan oikeesti. Aina ku alan puhuun pahasta olostani siihen ei kiinnitetä mitään huomiota. Tuntuu että masentuneisuus laitetaan nuoruuden piikkiin, mutta totuus on kyllä se, että oon traumatisoitunu ja mulla on erittäin huono itsetunto ollut jo pienestä lähtien. En tiedä ketään, jolla olis näin huono itsetunto ku mulla. Silti en jaksa tai kykene hakeen apua.. ainakaan yksin. En ainakaan vielä. Haluaisin vaan että joku välittäis, sanois sen, halais ja muutenkin näyttäis sen että välittää. Oon niin kyllästyny tähän paikkakuntaan ja mun tuttuihin (joo ne on nimenomaan tuttujaaan , sellasia joille sanotaan vaan hei) .. oon kyllästyny koko ympäristöön, kaipaisin jotain muuta mun elämään. Mut se on niin vaikeaa, varsinki tän itsetunto-ongelman kanssa. Kaikki yrityksetki menee aina vituiks. On mulla pari kaveria ja oon kyllä kiitollinen siitä, et ne haluaa nähdä mua ees sillointällöin. Ei ne koskaan halua lähteä mun kanssa minnekään, ehkä ne häpeää mua? Mut en oo vielä valmis kuolemaan.. haluan kokea hyvän olon ainakin kerran vielä tässä elämässä.. vaikka kemiallisesti jos ei muuta. Haluan vielä olla jonku tukena, ja tuntea että joku on mun tukena, eli mun käsi pitää vielä kiinni reunasta.. Älä tee itselles mitään, ei voi tietää vaikka jonain päivänä oiski onnellinen, vaikkei sitä nyt uskoiskaan. Kun kestää kaiken sen paineen ynnä muun paksan mitä ympäristö sun päälle paiskaa, niin kyllä siinä timantti hioutuu. On hyvä, että löytyy tällaisia foorumeja, jonne voi kirjoittaa tunteistaan ja saada vastauksia. Ja jo se, että ihmiset vastailee on merkki siitä, että kyllä joku välittää, ainakin vähän. Ja se on jo paljon parempi kuin se, ettei kukaan välitä lainkaan. Pitää vain yrittää jaksaa.
halua olla taakkana toisille, minusta on harmia. Haluan muuttaa läheisteni elämän helpommaksi ja paremmaksi. Tekemällä itsemurhan poistaisin läheisiltä taakan ja on parempi että näin huono ihminen kun minä on haudassa kuolleena. Mutta se kuolemanpelko, siitä en pääse eroon, enkä sen takia ole vielä tehnyt itsemurhaa.
Tuo on tyypillinen masennuksen oire että tuntee olevansa taakka. Älä ajattele niin, ei ympäristösikään varmasti koe niin. Vaikutat nuorelta ihmiseltä joten elämäsi voi muuttua vielä moneen otteeseen. Älä siis luovuta. Itsemurha ei ole ratkaisu se sattuu omaisiisi koko heidän loppuikänsä. Yritä hakea itsellesi apua ja ole armeliaampi itseäsi kohtaan, meistä kukaan ei ole täydellinen. Voimia ja tsemmpiä sulle.
Itselläni kanssa samanlaisia tuntemuksia. Kun kerroin perheelleni joskus olostani.. Äitini: hehheh eikö me kaikki olla vähän masentuneita. Isäni: masennus on vain keksitty sairaus, luette netistä noita juttuja ja sen takia masennutte. Veljeni: En kyllä ymmärrä tollasia ihmisiä. Muuta mielipidettä heillä ei ollutkaan. Ei heitä kiinnosta yhtään oloni. Heistä ei kukaan kysy ikinä miten minulla menee tai miten vietän aikani. Ja jos itse oma-aloitteisesti kerron, niin tuollaista tekstiä sieltä vain tulee mitä ylempänä mainitsin. Kaiken kukkuraksi isäni kertoi isoäidilleni mitä olin sepittänyt masennuksesta ja tämän jälkeen koko suku tiesi tästä. Sen jälkeen olen aina saanut kuulla, mitä sä nyt tollasta herranjumala menet huijaamaan isällesi, herranjestas ootko sä hullu ja päläpälä. Kenellekkään ystävälleni en ole kertonut koska niitä ei yksinkertaisesti ole yhtä ainuttakaan. Teen vaan töitä jotta saisin rahaa ruokaan, semmoista se elämä näköjään minun kohdallani on. En jaksa harrastaa mitään, en jaksa lähteä tuulettumaan minnekkään, ei yksin jaksa! Olen vain joko töissä tai kökötän tv:n ja tietokoneen ääressä yksin yöhön saakka ja aamulla taas töihin.