Eräällä tutullani on outo tapa "kasvattaa" lastaan eli lapsi saa "määrätä" asioista, vaikka ei ole vielä ihan vuodenkaan ikäinen. Jos lapsi alkaa kiukuta vaunuihin laitettaessa, äitinsä kantaa häntä olkapäällä niin kauan kun nukahtaa... Kerran mainitsin asiasta ja kysyin, huutaako sitten niin kauankin, jos vaan työntää ja yrittää saada nukahtamaan vaunuihin, niin äitinsä vastasi, ettei tiedä, kun ei viitsi huudattaa lasta...!!!
Iltaisin kuulemma sama juttu- lasta ei voi nukuttaa häkkisängyssä, kun se alkaa huutaa siellä (onko tuo ihmekään, kun heti nostetaan pois, kun vähän alkaa kitistä) Tottuu lapsi siihen, että kun nostaa metelin, niin saa tahtonsa läpi,,,,
Onko sitten parempi nukuttaa parisängyssä, mistä lapsi yöllä muutamaan otteeseenkin tipahtanut lattialle...
Isommat lapsetkin pompottaa äitiään ja saavat määrätä kaikesta. Kerran kun oltiin kylässä ja meidän lapsi ehdotti jotain, niin perheen poika tokaisi, että minä määrään täällä kun asunkin täällä, eikä äitinsä voinut yhtään oikaista asiaa.
Lapset siellä talossa saavat kiukutella miten vaan ja päähän vaan taputetaan, jos lapsi parturissakin kieltäytyy hiusten leikkuusta. Selitys on, että"on se hienoa kun on vahva luonne lapsella ja uskaltaa sanoa mielipiteensä" ... (kysytäänkö 6-veeltä mielipidettä jos aika on jo varattu ja kampaaja odottaa...)Äiti vaan toteaa, että voi nyt minkä teit, kun et haluakaan mennä, sitten jää pitkät hiukset..
Jotenkin itsestä tuntuu, että lapsetkin ovat vähän hakoteillä tuossa perheessä, kun vanhemmat eivät toimikaan rajojen asettajina. Itse asetan lapsilleni selvät rajat, mutta annan myös hellyyttä ja rakkautta.
Joskus vaan pikkasen ärsyttää toisten käytös, kun ei kehtaa neuvomaankaan alkaa (olisiko siitä edes mitään apua, kun ihminen luulee toimivansa oikein...)
Outo systeemi...
äitsykkä kolmelle
502087
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 50
Vanhimmat
Älkää nyt luulko että itse kuvittelen olevani täydellinen äiti- en todellakaan.Jotenkin meillä vaan pienimmän nukutukset sun muut sellaiset toimii,kun on tietyt systeemit, joista ei jousteta pienen kitinän takia. Lapsi onkin sitten oikein aurinkoinen ja tyytyväinen tapaus; ei siis ole kärsinyt siitä, jos esim.väsyneenä vaunuissa pari minuuttia karjuu ja siihen nukahtaa. Luulen ettei ole saanut traumoja.... Isommilla lapsilla myös tietyt säännöt ja vastuullansa pieniä hoidettavia hommia, esim. iltaisin aina oman huoneen järjestys yms. Lapsille asetettava rajat vaikka ja koska niitä rakastaakin. Eivät ne rikki siitä mene....
kyllä lapsen saa ottaa syliin silloin kun se it´kee, tai kitisee niin kuin sinä asian näet, ja itse asiassa pitääkin ottaa. Mikä on parempi paikka kuin äidin syli. Annahan jokaisen äidin kasvattaa lapsensa niin hellästi kuin haluaa, ei ´ne tiukat rajat kerro mitään rakkauden määrästä. TUnnut olevan kovin ehdoton äiti, etkä näytä sietävän muunlaisia rakkauden osoituksia kuin omasi. Kyllä siperia opettaa vielä sinutkin, et todellakaan ole täydellinen äiti!!
Isommille lapsille rajan, kieltojen ja velvollisuuksien asettaminen on kyllä mielestäni täysin eri asia kuin alle 1-vuotiaan (ja vanhemmankin) vauvan huudattaminen. Itku on vauvan keino kommunikoida. Meillä ei ole ikinä huudatettu vauvaa. Silti jo reilun vuoden ikäinenkin tietää mitä EI-tarkoittaa ja että joitakin asioita saa tehdä, joitakin ei. Todellakin ottaisin alle vuoden ikäisen vauvan syliin rauhoittumaan, jos se itkisi vaunuissa, enkä antaisi nukahtaa itkuunsa. Se on silti ihan eri asia, jos lapsi itkemällä koittaa saada tahtonsa läpi johonkin kiellettyyn asiaan (vaikka dvd-laitteen räpeltämiseen). Jälkimmäisessäkin tapauksessa ottaisin vauvan/lapsen ilman muuta syliin rauhoittumaan, jos se sitä tuntuisi olevan vailla mutta kielletty asia tietysti pysyisi selkeästi kiellettynä.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä! Ei 1v siihen kuole jos hiukan itkee. Ja rajat on laitettava myös niin pienillekin. Ja pakko kommentoida kun joku oli kirjoittanut että et ole täydellinen äiti (niin kuin itsekin kirjoitit) että miksi et ole täydellinen äiti??? Kuka niin voi sanoa? Minä ainakin ole täydellinen äiti lapsilleni omine tapoineni ja kasvatuksineni!
juu, oli puhe siitä hiukka itkemisestä, jotkut kai luulivat, että kymmeniä minuutteja tai tuntitolkulla itketän lastani. En tod. Syliin kyllä pääsee, jos oikeasti on hätä, tai tosi harmissaan, ei kaikista vinkaisuista...
Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit ja kuulostaa oudolta tämän ystäväsi tavat. Mietin minkälaisia aikuisia heistä tulee, ei silloinkaan aina voi saada tahtoaan läpi tai valita. Välillä pitää oppia joustamaan muiden mukaan ja siihenkin pitäisi oppia ja tottua. En minä ainakaan voi sanoa olevani täydellinen äiti niinkuin joku sanoi että kaikkien pitäisi olla ja sanoa itsestään, ei kai sellaisia olekaan loppujen lopuksi.. Totta kai olen paras äiti juuri minun lapsilleni mutta tuskin täydellinen äiti tai ihminen kuitenkaan
Isommille lapsille rajojen osoittaminen ja käytöstapojen opettaminen on asia erikseen, mutta vauvoja ei todellakaan tarvitse huudattaa. Meillä vauvaa ei ole koskaan huudatettu. En anna huutaa vaunuissa, enkä myöskään yksin pinnasängyssä. Ja ajattele, nukutan 10-kuukautisen edelleen syliini! Se jos mikä varmasti aiheuttaa pysyviä auktoriteettiongelmia. Minulla on kavereita, jotka kritisoivat vauvanhoitoani jo ihan alussa. Tulee kuulemma hankala puntissaroikkuja. Ihan päinvastoin kävi.
mutta en oikein ymmärrä tuota äitien kärkkäyttä arvostella toisia äitejä. Minäkin olin joskus tosi mustavalkoinen ja kuvittelin, että asiat pitää mennä tietyllä tavalla. Lasten kasvamisen myötä olen joutunut syömään monia sanojani ja kolmevuotias lapseni esimerkiksi nukkuu usein vieressäni - asia, josta olin lapsen ollessa vauva sitä mieltä, että lapsen on nukuttava alusta asti omassa sängyssä ja piste! Rajat on hyvä ja tärkeä asia turvallisuuden luomisessa, mutta olen myös huomannut, että sekä rajattomuus että liian tiukat rajat, aiheuttavat ongelmia lapsille. Lapsen turvallisuuteen liittyvät asiat on tietysti ehdottomia - niistä tulee vanhempien päättää ja lapsella ei ole kauheasti sanomista, mutta vaikkapa nyt tuo hiusten leikkuu - olkoon pitkässä letissä, jos tahtoo, ei se kaada maailmaa! Sama juttu vaatteiden valinta tietyssä tilanteessa tms... Liikaa ei kannata pingottaa!
Siis en sano että lasta pitäisi huudattamalla huudattaa, vaan jos näen että lapsella ei ole hätää, kunhan väsynä kiukkuaa ja tiedän että kohta uni tulee, niin miksi sylitellä. Pienikin lapsi kyllä oppii, miten saa palvelua kun vetää oikeista naruista. Hereillä ollessa kyllä sylitellään, pusutellaan ja halitellaan,mutta miksi tehdä tilanteista vaikeita, kun tietää, että lapsen saa helposti ja samoilla rutiineilla totutettuatiettyihin toimintamalleihin... Toki saa sylitellä,mutta sitten saakin aina olla sylittelemässä,kun lapsi huomaa, että kun kerran kiljaisee, niin vanhempi ryntää paikalle. Toiset vanhemmathan ovatkin sitä mieltä, että jokaiseen itkuun ei tarvi reagoida, vasinkaan jos ei näe lapsen olevan kärsimyksissään. Pieni itku vaan vahvistaa keuhkoja. Jään odottelemaan kun minut taas haukutaan epätäydelliseksi, heh...=) Tiedän kuitenkin etten ole, vaan teen asiat omalla tavallani, niinkuin me kaikki. Joskus vaan ärsyttää turha hösötys ja se,että väsytetään itsensä ihan loppuun, turhaan...
"Toki saa sylitellä,mutta sitten saakin aina olla sylittelemässä,kun lapsi huomaa, että kun kerran kiljaisee, niin vanhempi ryntää paikalle. Toiset vanhemmathan ovatkin sitä mieltä, että jokaiseen itkuun ei tarvi reagoida, vasinkaan jos ei näe lapsen olevan kärsimyksissään. Pieni itku vaan vahvistaa keuhkoja." "Siis en sano että lasta pitäisi huudattamalla huudattaa, vaan jos näen että lapsella ei ole hätää, kunhan väsynä kiukkuaa ja tiedän että kohta uni tulee, niin miksi sylitellä." Meillä taas vauva oppi, ettei koskaan ole mitään hätää; itkuun vastataan aina. Eikä hän ole itkenytkään ihan pikkuvauvavaiheen jälkeen. Enkä ymmärrä sitä, miksi vauvan pitäisi huutaa edes pari minuuttia (pari minuuttia on yllättävän pitkä aika, jos vauva huutaa) väsymystään, jos on olemassa vaihtoehto, jolloin vauvan ei tarvitse huutaa ollenkaan? En siis todellakaan allekirjoita mielipidettäsi. Korostan vielä, että puhun nyt ainoastaan vauvasta. Lasten kasvatuksesta minulla ei toistaiseksi ole kokemusta.
Eli vastauksista huomaan, että valtaosa vastanneista on niitä sylittelijöitä ja että juttu paisui täysin ylimitoitetuksi. Ja minusta tuli joku monsteriäiti, vaikka oikeassa elämässä olen kaikkea muuta kuin sitä. Kehuja on tipahdellut siitä, kuinka hyvin olen hoitanut lapseni ja lasten perusluottamus ja hyvinvointi on kohdallaan. Osaan vetää rajat oikeaan kohtaan ja niin edelleen. Sanokoot muut mitä vaan. Itse ainakin voisin olla jopa hieman katkera tilanteessa jossa vaikka joka ilta joutuisin sylittelemään tuntitolkulla lasta, kun taas joku äiti vaan laskisi lapsen pinnasänkyyn ja lapsi sinne sammuisi (useimmiten) ilman itkuja ja äidillä alkaisi oma aika. Joten katkerat ne vaan siellä jupisee, jotka eivät ole saaneet systeemejä kohdalleen..
tuollainen asenne on jo jäänyt jonnekin menneille vuosikymmenille. Kirjoitit: "Toki saa sylitellä,mutta sitten saakin aina olla sylittelemässä,kun lapsi huomaa, että kun kerran kiljaisee, niin vanhempi ryntää paikalle. Toiset vanhemmathan ovatkin sitä mieltä, että jokaiseen itkuun ei tarvi reagoida, vasinkaan jos ei näe lapsen olevan kärsimyksissään. Pieni itku vaan vahvistaa keuhkoja. " Siis ajatteletko ihan oikeasti näin PIENEN VAUVAN kohdalla? Eikö tarkoitus olekin, että kun "kiljaisee, niin vanhempi ryntää paikalle". Näinhän sen juuri kuuluu mennäkin ja näin vauva oppii, että hätää ei ole, äiti/isä on aina turvana ja lähellä. Ei pieni vauva osaa mitenkään kiukutella tai tahallaan hyppyyttää vanhempiaan. Esim. 3-vuotiaan kohdalla tilanne on tietysti aivan eri. Pitääkö vauvan aina olla kärsimyksissään, kuten kirjoitit, ennenkuin vanhemman on sopivaa reagoida?! Sitä paitsi pienen vauvan kohdalla esim. nälän tunne tosiaan on kärsimystä ja itku on tietyllä tavalla eloonjäämisen edellytys vauvalle. Ei hän tiedä vielä, että ruokaa kyllä tulee, ennenkuin sen monen monta kertaa käytännössä on oppinut. Ja kuulepas, itku ei todellakaan vahvista keuhkoja, mutta sen varmaan kirjoititkin (toivottavasti) vitsillä. Mitä tulee alkuperäiseen viestiin, niin minunkin mielestäsi kuvailemasi äiti on turhan lepsu.
ei voi muuta sanoa, kun että onpa outoa porukkaa ja on se kumma kun nykyään ei saisi enää ollenkaan itkettää vauvaa/lastaan. Ei lapsia itketetä turhaan, joskus vaan ei ihan kaikkia itkuja voi estää, ei tarvi estää. Tällä en tarkoita vastasyntyneitä ja ihan pieniä... kyllä jo vuoden ikäinenkin osaa pompottaa äitiään, näkisittepä vaan.. ja pointtini alun alkaen oli siinä (mistä nyt juttu lähti rönsyämään), että vuoden ikäisen lapsen äiti ei ole kertaakaan koettanut nukuttaa lastaan vaunuissa huudon kanssa, kun ei viitsi huudattaa... kuinka monet oikeesti kantaa huutavaa lasta olkapäällä kilometrejä, kun lapsi ei tykkää nukahtaa vaunuihin ja toisella kädellä työntää vaunuja... en oikeesti usko monenkaan tekevän niin.. olenko väärässä???
"Eikä hän ole itkenytkään ihan pikkuvauvavaiheen jälkeen." Jaa, no minusta kyllä tämä ei TODELLAKAAN kuulosta normaalilta, ettei vauva/lapsi itke!!:O Olen samaa mieltä aloittajan kanssa ja meilläkin saatu hienosti rytmit ja muut systeemit kohdalleen. Nyt lapsi nukahtaa itse pinnasänkyynsä yleensä ilman itkuja (on tehnyt näin n. 3 kuukautisesta lähtien), vaikka ennen sitä olikin jonkinlaista kiukkua. Vieressä kyllä käytiin, muttei siinä hyssytelty koko ajan, koska todettiin ettei se meillä auta. Kukin tyylillään!
Olen myös huomannut nykyään tämän, ettei vauvaa/lasta saisi ollenkaan muka huudattaa! Se on mielestäni näiden oppikirjojen mukaan elävien juttu, mutta maalaisjärkeäkin saa käyttää. Meidän lapsi on ihan pienestä lähtien saanut huomiota, rakkautta, ruokaa, lepoa yms. ja on otettu syliin jos on ollut hätä, mutta jokaista itkua ei olla juostu hyssyttämään jos on selvästi ollut kitinää. Ja et todellakaan ole väärässä tuossa asiassa, meidän pikkuisella on hetki tapana kiukutella vaunuissa, mutta nukahtaa sitten siihen. En todellakaan ala kantelemaan tai siinä saa kantaa koko lenkin ajan. Ja niin olen nähnyt muitakin itkeviä VAUVOJA vaunulenkillä!
eivät pidä raskaana sitä, että vauva "pitää" nukuttaa syliin. Tai sitä, että vauvan tai taaperon perässä pitää juosta. Ja kaikki äidit eivät kaipaa sitä "omaa aikaa" niin paljoa. Vauva-aika on tosi lyhyt ja myös pikkulapsiaika. Ei se lapsi halua nukahtaa syliin enää kymmenvuotiaana. Minä puhun asiasta syvällä rintaäänellä, koska vasta tämän viimeisen lapseni myötä olen tajunnut sen, miten nopeasti aika kuluu ja kuinka kallisarvoisia ne suloiset, pienet nukutushetket ovat. Isommat lapset nukkuivat omissa sängyissään ja nukahtivat sinne yksin, mutta tämä pienin haluaa minun viereeni - ja miksi sen häneltä kieltäisin!? En kaipaa omaa aikaa vaan lähinnä odotan haikealla mielellä sitä aikaa, kun saa olla liiaksikin yksin..
Niin piti vielä lisätä, että minusta tuntuu, että lapselta puuttuu tietty turvallisuuden tunne,jos ei pysty vaunuihinkaan nukahtamaan, vaan nostaa metakan ja äidin on kanneltava sitä(tai lapsi totutettu siihen, että näin voidaan toimia). Kun lapsi tietää,että hänellä on hyvä olla ja kaikki muu kunnossa(ei mahakipuja tms.) niin pelkkä hetken silittely ja lempeä juttelu riittää eikä sen tarvi alkaa kunnolla itkemäänkään nukahtaessa. Sylittelijä-äidit vrt.täydelliset äidithän tietty väittävät muuta. Heillä kun ei tarvi olla omaa aikaa ja elämää ollenkaan; onhan se ihanaa sylissä pitää lasta kaiken aikaa. Toisilla tuntuu sitä virtaa piisaavan ja kerkeävät sitten hoitaa muutkin hommat siinä sivussa. Enpä usko,kunhan puhuvat. Minulle oma pikku lapsukainen ja isommatkin lapset kaikki kaikessa,mutta pitää järjestää elämänkuviot toimiviksi siltä osin kuin mahdollista ja oma jaksaminenkin on ihan toista luokkaa. Kiva tietää että illalla kello 21 pienin lapsi nukahtaa rauhallisesti(joskus harvoin jää itkemään kun lähden huoneesta) mutta rauhoittuu nopeasti. Rytmin sai kolmekuisena kun jokailta samat rutiinit ja pienistä itkuista ei otettu.Omassa vuoteessa en uskaltaisi nukuttaa, joskus päiväunille otan lapsen viereeni. Jos itse nukkuisin yöllä sikeästi ja lapsi vaikka mönkisi alas sängystä tai kääntäisin kylkeä pikkumussukan päälle!!! Sitäpaitsi omassa huoneessaan nukkuu paljon paremmin, kun ei kuorsaukset ja muut kahinat häiritse. Lapsukaisen ollessa alle 3-kuinen, pidin kyllä häntä paljon sylissä ja kantoliinassa päiväsaikaan jos oli itkuinen. Ja toki pidän vieläkin sylissä, kun toinen haluaa tulla.
Aika paksua väittää, sylittelijöillä ei ole aikaa omaan elämään. Ei sitä vauvaa 24/7 sylissä pidetä, vaan silloin, kun on tarvis. 10-kuukautinen ei sylissa edes enää viihdy, joten olen tosi iloinen, että saan edes nukuttaessa pari minuuttia sylitellä. Meillä vauva nukahtaa syliin ilman itkua parissa minuutissa. Sama aika, joka menee siihen, kun sinä kuuntelet huutoa. Kyllä meilläkin vauva nukkuu omassa sängyssä ja omassa huoneessa. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, pitääkö vauvan antaa huutaa yksin. Minä en ole sanonut, että sinun tapasi kasvattaa on huono. Minä olin vaan eri mieltä, ja minun mielestäni siis vauvaa ei tarvitse huudattaa hetkeäkään. Ei kannata osallistua keskusteluihin, jos et halua kenenkään olevan eri mieltä kanssasi. Sille, joka väitti, ettei ole normaalia, jos vauva ei itke pikkuvauvavaiheen jälkeen, voin korjata, että kyllä se on aivan normaalia. En tarkoita, etteikö vauva itkisi ikinä, vaan ettei vauva itke normaalielämän aikana. Tottakai vauva itkee, jos muksahtaa nurin, tulee hampaita jne. Mutta ilman väsymys-, nälkä-, läheisyydenkaipuu- yms. itkuja on aivan normaalia pärjätä. Kun tuntee vauvansa, voi reagoida tarpeisiin jo ennen kuin huuto alkaa, jolloin vauva oppii, ettei koskaan tarvitse alkaa raivoamaan. Vauva ei varmasti saa pysyviä traumoja, jos joskus huutaa yksin pari minuuttia, mutta minusta se nyt vaan ei ole mitenkään tarpeellista.
ja ihan hyvällä mielellä jatkan tällä linjalla. Turhia kiukutteluja ei tarvii kuunnella meidän perheessä. Meillä on käytössä jäähyt, eli jos ei osata olla kunnolla, siitä seuraa jäähy (ei heti, mutta lapset tietää, että jos huono käytös jatkuu, ulkoraput kutsuu) Kyllä se vaan niin on, että ihan liikaa höösätään lasten perään. siis tarkoitan, että ei sais itkeä tai tuntea mitään negatiivisia tunteita. Jatketaan samaan malliin! :D
En oikein tiennyt minkä viestin alle vastaisi, panin nyt tähän tämän... Itse ajattelen niin, että itku on vauvalle itselleen positiivinen asia, vaikka me aikuiset sen miellämmekin helposti negatiiviseksi seikakasi. Positiivinen siksi, että se on aluksi ainut keino viestiä jotakin ja vauva saa sillä aikaiseksi positiivisen tuloksen = vaippa vaihdetaan, tissi tulee suuhun jne. Vauvan kehityksen kannalta kuitenkaan ideaalisin tilanne ei välttämättä ole se, että heti ja välittömästi jokaiseen itkuun reagoidaan. Lapsen omaloitteisuuden ja omaan itseen suhtautumisen siemen alkaa kasvaa sen mukaan miten itkuun reagoidaan. (en ota tässä nyt puheeksi sitä perusluottamista ja sen syntyä. Jos joka itkuun reagoidaan heti ja välittömästi, se tarkoittaa sitä, että vauva ei itse joudu ponnistelemaan oman pahan olon poistamiseksi ollenkaan, joka saattaa johtaa pikkuhiljaa käsitykseen siitä, että voi passiivisena olla möllöttää, itse ei tarvitse ponnistella lainkaan. Toisaalta jos vauva joutuu huutamaan liian pitkään ja olemaan liikaa omien voimavarojensa äärirajoilla ja pahassa olossa, niin silloin toki perusturvallisuus kuin omiin keinoihin luottaminenkin horjuu. Oikein ajoitettu hoito olisi se ideaali tilanne, se kultainen keskitie tässäkin mielestäni se paras. Kyllähän äidit osaavat melko varhain tunnistaa mitä vauva itkullaan viestittää. Ja millä nopeudella itkuun on hyvä reagoida, ja vauva oppii ihan saman. Jos nukahtamisvaiheen kiukkuitkuun ei reagoida syliin nostamalla, niin kyllä se pikkuhiljaa loppuu.
höpöhöpöä. Vauva ei todellakaan passivoidu siitä, että viesteihin vastataan "liian" nopeasti, vaan lähinnä siitä, jos viesteihin toistuvasti jätetään kokonaan vastaamatta. Tällöin vauva masentuu ja lopettaa yrittämisen kokonaan. Tällöin tietysti tarvitaan jo aika rankkaa vauvan tarpeiden laiminlyöntiä. Siinä olet ihan oikeassa, että vauvan itku on siinä mielessä positiivista, että tällöin hoitaja osaa reagoida. Kuitenkaan ei ole mitään syytä olla reagoimatta heti, ei sillä itkun jatkumisella ole mitään positiivisia vaikutuksia pienen vauvan kohdalla.
Onko uhmaikäkiukkukin ja itkut vältettävä hinnalla millä hyvänsä.No,sen voi YRITTÄÄ välttää sillä,että antaa aina kaiken periksi,mutta sitä tapaa en kyllä suosittele.Vanhemman tärkein tehtävä on myös välillä tuottaa lapselleen pettymyksiä ja silloin ei aina ilman itkuja selvitä,ainakaan isompien lasten kanssa ja mielestäni ei ole tarviskaan.
kolmekin alle kuusivuotiasta,niin melkeinpä löisin vetoa siitä,että ehkä et alle minuutin joka tilanteessa ehdi pienimmän itkua tyrehdyttämään.
imeväisikäisestä. Silloin ei ole kyse "periksi antamisesta", vaan tarpeiden tyydyttämisestä. Tietenkään uhmaikäiselle ei tule antaa periksi.
jos ei aina ehdi. Kuitenkin tarpeisiin tulisi pyrkiä vastaamaan heti, kun ehtii. Ja pienen vauvan tarpeet tietysti isompien lasten edelle, he voivat hetken odottaa. Kyse olikin tahallisesta huudattamisesta.
Voihan se olla että se on höpöhöpöä. Mutta tämä kuitenkin on tämän hetkinen käsitys siitä, mikä funktio itkuun reagoimisella on. Siis se tieteellinen näkemys asiasta. Onko jotakin uutta tietoa asiasta tullut, joka osoittaa aiemman ja vuosikymmenien tutkimustulokset vääriksi ja siis höpöhöpöksi?? Kuulen mielelläni. Näytät kyllä ymmärtävän mitä tapahtuu, jos vauvan itkuun ei reagoida ollenkaan tai se tulee toistuvasti suurella viiveellä. Uskon että kykenet tästä ihan itsekin päättelemään myös sen kolikon toisen puolen, eli mitä tapahtuu, jos joka inhdukseen ja itkuun reagoidaan välittömästi?
Kiitos kaikille vastanneille, vaikkakin en odottanut ihan tuollaisia vastauksia, mitä suurin osa oli... =( Hieman pöyristyneenä lueskelin, mutta kiva kun sekaan oli eksynyt muutama "järkivastauskin"!!!
mitään kirjoitella, kun kerran mielestäsi jo tiedät oikean vastauksen. Olet muuten kumman kiinnostunut toisten ihmisten asioista.
mielestäsi ne, joissa oltiin täysin samaa mieltä kanssasi.
Kerrankin ollaan jostain asiasta samaa mieltä.. Juuri ja vain ne ovat järkivastauksia missä käsitellään lapsen tulevaisuuden ja äidin jaksamisen kannalta hyvin tärkeitä seikkoja. Vähemmän tärkeää on se, jollei "uskalla" hetkeäkään huudattaa omaa lastaan, siksi että pelkää lapsen särkyvän, omat korvat ei kestä tai kuvittelee olevansa niin mahtava äiti että on aina syli avoinna nappaamassa lapsen syliin, vaikkei hätää sen kummemmin lapsella olisikaan. Ehkä vaan itsestä tehdään turhan tärkeitä... Vai mikä juju siinä on..
ihan kusessa pentujensa kanssa, kun antaa jo pienenä pompottaa. Eli tulevaisuus on synkkä, kun lapset kasvaa aikuisiksi, menee töihin ja huomaa että jumalauta, maailma ei pyörikään minun napani ympärillä. Aikuisten tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä.
Tuttava sai ekan muksun. Muksu kitisi (muksut yleensäkin kitisee) Tuttava keksi, että muksu ei kitise, jos sitä kantaa koko ajan rintarepussa. Vuoden päästä rintareppu oli käynyt pieneksi, tuttavan selkä oli mennyt paskaksi kantelusta ja tuttava mietti, millä IHMEELLÄ tuon muksun saisi olemaan hiljaa ja tyytyväisenä edes hetken.
liioittelet...
tuon tänne. Liika on mielestäni liikaa!
Pointtini tässä kumminkin oli, että jos vaikka ihminen haluaa jatkossa päästä helpommalla lapsensa hoidossa ja välttää turhat kiukuttelut/itkut, niin voisi edes koittaa toista toimintamallia. Itse jos koen jonkun asian hankalaksi, niin kysyn muilta olisiko parempaa tapaa ja ainakin kokeilen toimiiko se, eihän sitä muuten voi tietää.. Juu ei siinä mitään, jokainen saa tehdä niinkun parhaaksi näkee.. Harmittaa vaan kun pienen lapsen posketkin talvipakkasella paleltuneet, kun ei voida antaa huutaa vaunuissa vaan huudatetaan mieluummin olkapäällä ulkosalla tallustellen.. Jollei vauvoille aseteta rajoja, niin ainakin isommille muksuille voisi koettaa asettaa rajat,. Vanhemmat määrää asioista, lapset ei. Toki yhdessä voi keskustella asioista mutta viimeinen sana on kuitenkin vanhemmalla.
Jos annat lapsen jo pienenä pomppia silmille, onkin hyvä tilanne sitten, ku alkaa murrosikä puskea päälle. Siinähän sitten oot. Kaikki pitää ostaa ja hyppiä itse lapsen pillin mukaan. ei onnistu meillä, ei koskaan. Minä tuotan lapsillemme paljon pettymyksiä, mutta enemmän kuitenkin positiivisia kokemuksia. Se on minun tehtäväni kasvattajana.
helpolla kun olen vauvan viesteihin heti vastannut.Totta kai vauva oppii jos jättää huutavana pinnasänkyyn että kukaan ei tule ja lopulta nukahtaa.Ei se silti tarkoita että hyväksi vauvalle olisi mutta kun olet jo päättänyt toisin niin mitäpä tästä enempää jauhamaan..
erikseen tuottaa pettymyksiä, niitä tulee kyllä päivittäin vastaan muutenkin. Vauvaikäinen ei pettymyksiä tarvitse ja vähän vanhempi lapsi saa niitä silloin, kun vanhemmat pitävät rajoista kiinni.
Enpä usko että kukaan tarkoitti niin että annetaan vauvan vaan huutaa minuuttitolkulla sängyssä ja nukahtaa siihen itkuun niin ettei siellä kertaakaan käytäisi!!! Itse olen taas päässyt tosi helpolla kun olen nukuttanut sänkyyn ja antanut vauvan hetken aikaa kitistä ja kun itku on muuttunut itkuksi niin mennyt paikalle taputtelemaan. 6kk ikäisestä asti lapsi on vaan laitettu sänkyyn ja sinne nukahtanut ilman itkuja. Nyt lapsi 1v10kk ja sama toimii myös tavallisessa lasten sängyssä, ei lähde vaeltamaan vaan viedään sinne ja nukahtaa itse. Helppoa, eikö totta!?!?!?
minä tuotan pettymyksiä lapselleni päivittäin. Jäätelöä ei saa milloin haluaa, ruoka syödään pöydässä, autossa istutaan turvaistuimessa, kengät laitetaan jalkaan, kun mennään ulos, vaatteet puetaan, hampaat pestään. Ne on niitä arjen pettymyksiä, kun lapsi ei saa tahtoaan läpi ja aikuine opettaa, miten niistä tilanteista selvitään. Nykyään tuntuu olevan muotia sellainen kasvatus, että lapsen mielipidettä tivataan jatkuvasti, rankkaa on lapselle, kun joutuu päättämään asiat aikuisen puolesta. Meillä ei lapselta kysytä (2v8kk), mitä laittaa päälleen, mitä syö ja mitä juo, nukkuuko vai ei, meneekö ulos vai sisälle. Komentelu on kanssa aika vähissä, yhdessä tehdään, se toimii meillä. Myös huonosta käytöksestä tulee seurauksia, useinmiten riittää, kun kielletään, mutta jos ei auta, niin saa mennä jäähylle hetkeksi ja sitten asia selvitetään. Ymmärrän aloittajan näkökulmaa, minulla on ollut samanlaisia kokemuksia, ystäväni lapsista, emme usein enää käy kylässä, mutta joskus kuitenkin. Pieninä annoksina kestää :)) Olen sitä mieltä, että jokainen tavallaan, mutta esim tämä minun ystäväni kärsii itse tilanteesta, kun lapsi on aivan mahdoton, silti vaan syyttää lapsen persoonaa, vaikka vika on rajattomuudessa, kieltää ei saa, vaikka mitä tekis, tai sit kun menee todella överiks, äiti huutaa, kuin hullu...
mieheni lapsen äidin kotona ei ole mitään sääntöjä. No, törmäyksiähän siinä syntyy, kun lapsi saa äidillä ollessaan olla pomona ja meillä on säännöt (joista emme luovu)
sanottiin, että pettymyksiä ei tarvitse erikseen tuottaa, niitä tulee muutenkin, kun rajoista pidetään kiinni. Eli turvavyöt pidetään kiinni, jäätelöä ei voi saada aina kun haluaa, kiellettyihin paikkoihin ei kosketa jne.
on lapselle rankkaa, kun toisessa kodissa elää kuin pellossa ja toisessa on säännöt.
Nainen on naiselle susi...Miksi hitossa kaveeraat tyypin kanssa jos kerta arvomaailmat ei kohtaa? Joko hyväksyt ystäväsi ja hänen muksut sellasina kuin ovat tai hankit tasoistasi seuraa? T.Nainen (valitettavasti?)
nahoissani kurittoman lapsen käytöstä. Eräästäkin tuli rosvo, kun kaikkea ei saanutkaan iskän ja äiskän kautta. Ja terkkuja terpalle yläkertaan, mietipä nyt kommenttiasi, ei se nyt niin mene että itse valitsee ystävänsä hölmö. Alkuperäinen on fiksu ihminen!
vähän tyypiltä että minun tapani on ainoa oikea..Onko se sitten fiksua?!
En väitä että tapani olisi ainoa ja oikea, se riittää että se on toimiva. Lapseni on oikein iloinen, nauravainen, kaikinpuolin myönteinen, kun meillä asiat tehdään aina samalla tavalla eikä tarvi himskatti soikoon pikku itkusta kummankaan häiriintyä sen enempää.Jää ylimääräiset kanniskelut ja lapsi vähentänyt "uni-itkut" hyvin minimiin kun tietää että saa nukkua turvassa ja kaikki on hyvin. Pusitaan ja halitaan kun herää. Tutun lapsi huutaa ja kiukkuaa pukemistilanteissa, sylissä kampeaa itseään ja tosi kiukku/itku herkkä. Joten sanoisin että oma systeemi toimii ainakin jossain määrin, kun en jousta kaikessa... Toki jotkin asiat lastenhoidossani saattavat ärsyttää jotakuta muuta, mutta siitä saa tulla mulle sanomaan kyllä.. Ja,,, kaverien tapoja ei aina voi valita,,, eikä kaikesta voi sanoa kaverille päin naamaa.Varsinkaan jos toinen ei tahdo tehdä asialle mitään.. Siksi kirjoitinkin tänne, haloo. Saadakseni vähän keskustelua ja eri näkökulmia aikaan... Jos jollain vinkkejä, millä saa koululaispojan iltapuuhat (pesut yms... ) luistamaan paremmin ilman jatkuvaa jokailtaista paasaamista, otetaan innolla vastaan...
ovat iloisia,nauravaisia jne vaikka olen vauva-aikana reagoinut itkuihin.En tietenkään anna periksi uhmakiukuille.Aina unohtuu kun täällä muita moititaan ja ihmetellään että ei se aina mene niin että omat tavat toimisivat muilla.Vauvat ja lapset ovat erilaisia siinä kuin me aikuisetkin.Ei kaikkien tarvitse olla esim.sosiaalisia.Myönnän että itsekkin tulee välillä ajateltua että voi kun se tekis näin tai näin niin pääsis helpommalla koska se on toiminut meillä,mutta sitten yritän kuunnella "järjen" ääntäni..Miten voi kasvattaa lapsista suvaitsevaisia jos itse ei ole sitä.
Onko täällä kaikki ap:n kaverin puolustajat yksilapsisia äitejä??? Kun toinen/kolmas tulee maailmaan niin huomaatte kyllä ettei kaikki mene aina niin kuin haluaisi. Mitäs tekisitte tilanteessa kun 1v9kk (eli PIENI lapsi) on kakat vaipassa ja ruokaa pitäisi laittaa hänelle ja sen jälkeen päiväunille ja samalla 2kk ikäinen huutaa syliä??? Näistä vastauksista tulee sellainen olo, että vauvan tarpeisiin vastataan aina, kyllä isompi voi odottaa... Tosiasia on, että isompi on vielä niin pieni ettei hänkään voi aina odottaa vaan vauvan on vaan annettava huutaa! Illalla sama juttu. Jos isä on myöhään töissä ja nukutus äidin harteilla. Ei sitä isompaakaan siellä voi aina huudattaa, kyllä se vauva joutuu väkisinkin huutamaan! Ja kun tämän on sisäistänyt, huomaa ettei se olekaan kovin vaarallista jos vauva hiukan joutuu itsekseen kitisemään/itkemään ja vauva on ihan yhtä tyytyväinen kun aina ennenkin! Ja pianhan sitä huomaa miten kivasti vauva jää yksinäänkin leikkimään lattialle tai nukahtamaan sänkyyn ilman jatkuvaa seuraa ja nukutustalkoita!!!
kaksi lasta ja aika harvassa oli tilanteet että vauva olis huutanut kun esikoisen kanssa olin.Tietty joskus kävi niin että vauva huusi just ja pakko oli nopeesti toinen asia hoitaa loppuun.Meillä ei oo kuin yksi makuuhuone missä kaikki nukkuu et eipä ollut iltahuutoja kenelläkään kun lähekkäin samassa huoneessa oltiin:)