Jokaisella on uskonsa
Miten saat takuuvarmasti hiljaisuuden laskeutumaan työpaikkasi kahvipöytään? Rupea puhumaan uskosta, uskonnosta ja Jumalasta. Silloin vieruskaverin katse alkaa harhailla ja vastaukset, jos niitä kysytään, alkavat muuttua epämääräisiksi ynähtelyiksi. Kahvikupin pohjalla näkyy jotain mielenkiintoista, ja ensimmäisen tilaisuuden tullen työkaveri luikahtaa paikalta korvat luimussa.
Tutkija Seppo Lohi totesi asian lestadiolaisuusseminaarissa: usko on äärimmäisen henkilökohtainen asia. Usko on meissä jokaisessa. Uskovainen uskoo Jumalaan. Ateisti on uskossaan vahva, ettei Jumalaa ole. Yhteiskunnan maallistuminen ei ole nitistänyt ihmisissä asuvaa uskonnollisuutta. Ei sinne päinkään.
Koillismaalaisuutta ja Koillismaan historiaa ei voi ymmärtää tuntematta lestadiolaisuuden historiaa. Koillismaa on Lapissa alkunsa saaneen herätysliikkeen vahvimpia tukialueita. Mutta miten tutkia aihetta, joka on niin lähellä meitä ja herättää osaltaan ristiriitaisia tunteita, kuten niin kutsutut hoitokokoukset?
Historiantutkimus vastaa, kuten Tuomo Törmänen totesi, ettei tutkijoiden tehtävänä ole jakaa oikeutta tai tuomioita menneisyyden tapahtumista. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää mitä tapahtui, miksi tapahtui ja mitä kaikesta seurasi. Silti jokaisella tutkijalla on arvomaailmansa, josta käsin hän asioita tulkitsee. Kukaan ei voi olla täysin objektiivinen, puolueeton tarkkailija.
Kokemus osoittaa, että arat asiat kyetään edes suhteellisen kattavasti selvittämään vasta ajan saatossa. Esimerkkinä Suomen historian traaginen vuosi 1918.
Lestadiolaisuus tuntuu pysyvän otsikoissa aina vain. Ihmisoikeusliitto aikoo selvittää, rikkooko lestadiolaisten ”ehkäisykielto” ihmisoikeuksia. Sana ”ehkäisykielto” on lainausmerkeissä siksi, että lestadiolaiset ylipäänsä kieltävät, että tällainen kielto olisi olemassa. Heidän mukaansa kyse on henkilökohtaisesta vakaumuksesta, joka saa ihmiset toimimaan toisin kuin ns. valtaväestön mielestä on järkevää.
Voisiko olla tulenarempaa asiaa tuomaroitavaksi?
Koillissanomat 20.4.2009
Kuusamon
uskontoseminaari
123616
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuusamon lestadiolais-suomettarelaisen talonpoikaisyhteisön synty Lestadiolaisuus tuli arvotyhjiöön ja nosti kuusamolaisten itsetuntoa Historiallis-ekologisessa tutkimuksessani ”Luonto, leipä ja valta” olen käyttänyt lähteinäni Kuusamon kunnan, pitäjänkokousten, kirkonkokousten, kirkkoraatien, piispantarkastusten pöytäkirjoja, nimismiesten, voutien ja kuvernöörien pöytäkirjoja ja niissä olevia elinkeino- ja muita tilastoja. Niiden perusteella on syntynyt verraten aukoton kokonaiskuva Kuusamosta vuosilta 1850-1900, lukuun ottamatta suurta murrosta 1888-1894, jolta ajalta kuntakokouslähteet ovat kadoksissa. Lähteiden perusteella voidaan osoittaa, että yhteiskunnan alarakenne - elinkeinot - muotoutui luonnonolojen perusteella ja yhteiskunnan ylärakenne - aatteet, uskonto, siveellinen elämä, moraalikäsitykset - alarakenteiden pohjalta. Koska alarakenne järkkyi, joutui ylärakennekin muutokseen. Tämä ilmeni radikaalin liikkeen lestadiolaisuuden läpimurtona pitäjässä ja nousuna hallitsevaksi uskonnolliseksi ja yhteiskunnalliseksi liikkeeksi vuosisadan loppuun mennessä. Alarakenteisiin jyrkästi vaikuttava seikka oli itärajan vetäminen maastoon 1849 mennessä ja uusien valtauksien estyminen idän suunnalla. Toinen suuri muutos oli kaskenpolton kieltäminen vuonna 1850. Viljasadot romahtivat. Siihen vaikuttivat lisäksi epäedulliset säät ja peltorukiin huono menestyminen Kuusamon ”ylimaassa”, joka sijaitsi peltorukiin viljelyalueen ulko- ja yläpuolella. Kuusamon viljasadot olivat 1850- ja 1860-luvulla kolmannesta pienemmät kuin rannikolla. Hyvinäkin vuosina Kuusamon tarvitsemasta viljasta puuttui puolet. Puuttuva puoli oli ostettava ulkopuolelta pitäjän. Itä-Kuusamo osti viljan Vienasta, länsipuoli Oulusta. Rahdit nostivat viljan hinnan Kuusamossa kolmannesta korkeammaksi kuin Oulussa. Valtiovalta vastasi hyvin huonosti kuusamolaisten avunpyyntöihin, pyyntöön kaskenpolton palauttamisesta vuonna 1859 ja pyyntöön metsänmyynnin sallimisesta myös talonpojille vuonna 1862. Valtio kyllä itse hakkasi metsää pitäjän ”liikamailta” vuodesta 1860 lähtien, mutta ei sallinut samaa talonpojille, vaikka näille oli knihtisopimuksessa 1789 luvattu koko pitäjän maa vastapalvelukseksi itärajan puolustuksesta. Valtio tietenkin katsoi koko tarkasteltavan ajan valtakunnan etua. Knihtipitäjien valtaisat metsävarat haluttiin käyttöön ja mielellään valtion omaisuudeksi. Jokisuut teollistuivat, mutta Kuusamo ei. Taivalkoski ja Pudasjärvi saivat sahansa, mutta kuusamolaiset alkoivat päästä metsän myynnin makuun vasta vuosisadan lopulla, isojaon lähdettyä hiljalleen etenemään. Nälkä ajoi kuusamolaiset 1860-luvun alusta lukien rahdinajoon Oulun kihlakunnan alueelle, Norjaan, Jäämerenrannalle, Kuollaan ja Vienaan. Rahoilla ostettiin jauhot. Työreissuilla tutustuttiin lestadiolaisuuteen, joka tuli Kuusamoon 1860-luvun jälkipuoliskolla. Se ilmeni heti voimakkaimpana luoteis-Kuusamossa, josta oli voittopuolisesti suuntauduttu pohjoiseen, lestadiolaisalueelle. Itä-Kuusamo ja Etelä-Kuusamo suuntautuivat Oulujärvelle ja Venäjälle. Siksi niihin lestadiolaisuus levisi vasta 1870- ja 1880-luvulla. Lestadiolaisuus tuli Kuusamossa arvotyhjiöön. Pitäjänkokous ja kirkkolaitos olivat menettäneet arvovaltansa, kun ne eivät kyenneet huolehtimaan ihmisten ajallisistakaan tarpeista. Papistoa pidettiin ahneena, kun kirkkoherra vaati 100 tynnyrin viljapalkkaa, kun tavalliselle kansalle jäi sadoistaan 1860-luvulla keskimäärin vain runsas puoli tynnyriä vuodessa. Papin viljapalkka oli 50-kertainen rengin vuosipalkkaan verrattuna. Lestadiolaisuus antoi pontta talonpoikaisen Kuusamon taistelulle valtiota ja kirkkoa vastaan. Ensimmäiset lestadiolaiset hallintomiehet tulivat seurakuntaan ja kuntaan 1870-luvun alussa, jolloin kunta aloitti käräjöinnin valtiota vastaan laittomina pitämiensä valtion metsänhakkuiden vuoksi. Lestadiolaiset tukivat tätä pyrkimystä. Lestadiolaisia oli kunnan ja seurakunnan hallinnossa viimeistään vuodesta 1871 lähtien. Valtion hakkuita saatiin rajoitetuksi, mutta kuusamolaiset pakotettiin ruotusopimuksen purkamiseen ja isoonjakoon. Asia päätettiin vuosien 1877-78 valtiopäivillä, joilla Kuusamosta ei ollut edustajaa, koska vahvasti ehdolla ollut Kuusamon edustaja lukkari J. H. Luoma pudotettiin ehdokkuudesta loppusuoralla. Luoman rike oli ollut se, että hän todistanut esimiehensä, vt. kirkkoherra Nils Lukanderin puolesta lestadiolaissaarnaaja Sihveri Suoraniemeä vastaan kunnianloukkauskäräjillä tammikuussa 1877. Suoraniemi vaati Lukanderilta julkirippiä synneistään ja arvosteli jyrkästi juoppoutta syyttäen Lukanderia juopoksi. Tämä liittyi Kuusamossa ankarana käytyyn raittiusliikkeeseen, jossa lestadiolaisuus oli tiennäyttäjänä. Voidaan sanoa, että lestadiolaisuus raitisti Kuusamon niin fyysisesti kuin henkisesti ja hengellisestikin. Lestadiolaisuus esiintyi juuri Suoraniemen jutun aikana erittäin hyökkäävänä. Kunnan esimiehenä oli ensi kerran lestadiolainen, talollinen Taneli Tahkola 1877-1879. Valta palasi kuitenkin jo 1880 takaisin ei-lestadiolaisille. Kunnan esimiehenä oli jälleen August Käkelä Vuotungista. Toinen järvi-Kuusamon vahva ei-lestadiolainen kunnallis- ja seurakuntahallinnon mies oli Erland Hänninen. Maltillinen lestadiolainen hallintomies oli Iisak Virranniemi Kitkalta. 1880-luvun menestyksen teki mahdolliseksi rakentava yhteistyö lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten kanssa. Suoraniemi tuomittiin Lukanderin kunnian loukkaamisesta sakkoon. Suoraniemen kunnia ja maine kasvoi, mutta todistaja Luoman aleni, kunnes hän tarkisti kantojaan. Luoma, joka oli itsekin raittiusmies, alkoi taipua lestadiolaisiin päin, sai lestadiolaisten hyväksynnän ja nousi valtiopäivämieheksi vuosien 1882 ja 1885 valtiopäiville. Hän sai uudelleen tukea myös Taivalkosken, Pudasjärven ja muiden Iijokilaakson kuntien edustajilta. 1880-luku oli voimakasta taloudellisen ja henkisenkin uudistumisen aikaa. Tällöin rakennettiin Kuusamoon Kirkonkylän kansakoulu ja käräjätalo, perustettiin muitakin kouluja, rakennettiin Kitkantie ja aloitettiin Poussuntien teko, perattiin koskia ja raivattiin peltoa. Kaiken pohjana olivat valtionavut, joita Luoma osasi hankkia. Koillismaan ihmisen ääni kuului läänin ja valtakunnankin tasolla. Kuusamon ”hyvän vuosikymmenen” 1880-luvun taustalla olivat lestadiolaisjohtaja Juhani Raattamaan matkat 1880-1884 Koillismaalle. Ne rauhoittivat jyrkkänä esiintyvää lestadiolaisuutta. Mm. hurmostanssi ”kylmä hyppy”, ”kuusamolainen poloneesi” kitkettiin pois. Vaatimukset julkiripistä torjuttiin. Vastakohtaa lestadiolaisten ja seurakunnan kesken oli kärjistänyt mm. ”Hihhulilaisuus oikeassa karvassaan” kirjan kirjoittajan Juho Tanskasen toiminta vt. kirkkoherrana Kuusamossa vuosina 1880-81. Suotuisat sadot ja Luoman valtiopäivämiestyö vaikuttivat siihen, että vuosikymmen oli hyvän kehityksen aikaa. Uusi kriisi Kuusamossa oli vuosina 1888-1892. Oli useita katovuosia ja Kuusamon vahva johtaja Juho Heikki Luoma kuoli 1888. Kuusamon kunta ja seurakunta ajautuivat kriisiin, jonka syyt olivat nälän ohella vahvasti uskonnolliset. Lestadiolaisuus hyökkäsi rankasti valtaa pitäviä vastaan ja mm. valtasi puolet kirkkoneuvoston paikoista. Kirkkoherra J. W. Wichmannia vastaan hyökättiin ja hänet saatettiin muotovirheen vuoksi virasta pois. Tältä vaikealta ajalta ovat kuntakokousten pöytäkirjat vuosilta 1888-1894 kadoksissa. Keiden etu vaatii niiden pimittämistä? Rauhaisampi kausi saatiin aikaan 1892-94, kun lestadiolaiset saivat haltuunsa sekä kunnan että seurakunnan johtavat paikat. Kunnan ja seurakunnan vahvoiksi miehiksi nousivat lestadiolaismiehet, kauppias Sihveri H. Ervasti ja torppari Taneli Kaitera. Kolmas keskeinen vallankäyttäjä oli kirkkoherra Antti Gummerus, joka vuonna 1895 tuli kirkkoherraksi. Hän ei ollut lestadiolainen, mutta hän sai lestadiolaisten tuen vaalissa. Gummerus oli ensimmäinen kansanvaalilla valittu Kuusamon kirkkoherra. Hän jousti lestadiolaisten edessä. Lestadiolaisuus tuli hallitsevaksi liikkeeksi paikkakunnalla, jota myös suomalaisen puolueen oli kuunneltava. Suuri taistelu käytiin vielä kansakoulujen kohtalosta. Lestadiolaiset olivat vastustaneet kansakouluja eivätkä halunneet ottaa jo perustettuja Posion, Vasaraperän ja Tavajärven kouluja kunnan kouluiksi. Vuonna 1896 kuntakokous päätti, että koulut ovat kunnan kouluja, mutta kohta kutsuttiin uusi kuntakokous, jossa lestadiolaisten voimin päätettiin etteivät koulut ole kunnan, vaan koulupiirien kouluja, jolloin koulut oli piirien pidettävä yllä, ei kunnan. Maassamme vuonna 1898 säädetty koulupiiriasetus määräsi kunnat vastuuseen koulupalvelujen tarjoamisesta. Kuusamon kunta hyväksyi piirijakoasetuksen 1900 voimaan tulevaksi ja uusi vuosisata toi uusia kouluja Kuusamoon. Poliittista ja taloudellista valtaa Kuusamossa käyttivät kunnan perustamisesta lähtien 1868 kylien ja pitäjän mahtitalolliset, joiden käsissä oli rahtiliikenne ja kunnan viljakauppa. Kunnan ja seurakunnan valtakoneiston muodostivat valtion, kunnan ja seurakunnan virkamiehet yhdessä mahtitalollisten kanssa. Lestadiolainen liike valtasi asteittain valtaa itselleen tässä piirissä. Vuosisadan lopussa liike sai hallitsevan aseman, niin ettei kukaan taloudellista tai poliittista valtaa haluava voinut nostaa kättään lestadiolaista liikettä vastaan. ”Leivän isiä” olivat nyt lestadiolaisisännät. Tämän hyväksyen nousi kansanedustajaksi Kuusamon ensimmäinen yksikamarisen eduskunnan suomalaisen puolueen kansanedustaja Janne Vaarala, joka oli kansanedustajana vuosina 1907-1914 ja 1917. Hän loi poliittisen uransa kunnankirjurin tehtävissä ja kunnan paloapuyhtiön esimiehenä. Kolmessa vuosikymmenessä lestadiolaisuus muutti oleellisesti Kuusamon oloja. Se raitisti ennen kovin viinaystävällisen Kuusamon, kohensi moraalia ja kannusti ihmisiä työntekoon. Liike oli toisinajattelevia kohtaan torjuva ja kylmäkin. Tällaisen ankaran talonpoikaisen yhteiskunnan luominen ja säilyttäminen oli mahdollista, koska Kuusamosta puuttui kokonaan teollisuus. Talous ja työpaikat olivat isäntien hallussa. Kuusamo säilyi yhtenäisenä, koska työtä vailla olevat ja toisinajattelijat hakeutuivat pois. Isojakoasetuksen 1898 jälkeen voimistunut tukkiliike ja lähestyvä sosialismi koettiin 1900-luvun alkaessa suurina uhkana tälle lestadiolais-suomettarelaiselle talonpoikaisyhteiskunnalle, joka alkoi suojata nuorisoaan mm. kieltämällä tanssit. Kielto on selitettävissä pelolla, että vanha syntinen ”kuusamolainen poloneesi” ponkaisisi taas pintaan. Kuitenkin juuri lähestyvä sosialismi oli kuusamolaisen yhteiskunnan pahin uhkaaja siksi, että se vei maataloudelta työvoimaa ja ajoi valtiososialismia. Miten kuusamolaiset voivat sitä kannattaa, koska he olivat jo puoli vuosisataa taistelleet valtiota vastaan saadakseen maat itselleen, siten kuin knihtisopimuksessa aikanaan oli sovittu. Vuonna 1900 kuusamolaisilla oli omistuksessaan pitäjän maasta perintömaana vasta 68 prosenttia. Maalaisväestöllä oli vielä paljon tehtävää päästäkseen pitäjänsä maan herraksi. Lähteet: Matti Kyllönen: Luonto, leipä ja valta. Historiallisekologinen tutkimus luokkarakenteista, yhteisöllisyydestä ja valtapolitiikasta Kuusamossa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Itä-Karjalan Kustannus Oy. Tampere 2008. Isompi kuva FT Matti Kyllönen piti oheisen esitelmän Kuusamossa 18.4.2009.
Lestadiolaisten hoitokokoukset ovat arka aihe tutkimukselle ”Täytyy miettiä tarkoin, mikä on todellista rippisalaisuuden piiriin kuuluvaa aineistoa ja mikä julkista keskustelua.” Petri Karjalainen Lestadiolaisuuden historiassa niin kutsutut hoitokokoukset ovat aihe, joka odottaa vielä tutkijaansa. 1960-70-lukujen tapahtumista ei ole vielä tehty kattavaa tieteellistä historiantutkimusta. Aihe on arka ja taiten tutkittava, totesivat tutkijat Kuusamotalolla järjestetyssä paneelikeskustelussa lauantaina. Paneelikeskustelu järjestettiin lestadiolaisuus ja politiikka Koillismaalla -seminaarin päätteeksi. Paneelissa keskustelun hoitokokouksista avasi teologian tohtori Pekka Niiranen. Hän kysyi, olisiko hoitokokousten selvittäminen myös SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys) etu. Ensimmäisen vastauksen antoi SRK:n kustannuspäällikkönä työskentelevä FT Ari-Pekka Palola. Palolan mukaan hoitokokousten tutkimisen esteenä on ensinnäkin rippisalaisuus, joka on ehdoton. – Miten niitä voisi tutkia ilman rippisalaisuuden rikkomista? Tähän en osaa vastata. Toisekseen tällaisista kokouksissa on periaate, ettei niistä tehdä pöytäkirjoja. Niitä kuitenkin on tehty jälkikäteen, valitettavasti. – Haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa ongelmana on muistitiedon luotettavuus. Kuinka tarkoin henkilö voi muistaa asioita esimerkiksi 30 vuoden jälkeen, Palola sanoi. Paneelin puheenjohtajana toiminut Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen katsoi, etteivät hoitokokoukset välttämättä kuulu rippisalaisuuden piiriin. – Hoitokokousta ei välttämättä järjestetty asianomaisen henkilön pyynnöstä, vaan sen järjesti pyytämättä henkilön lähipiiri. Ripin luonteeseen kuuluu, että se tehdään omasta tahdosta. Kirkkohistorian professori Jouko Talonen katsoi, että aihetta voidaan tutkia kunhan työ tehdään taiten. – Kaikkea voidaan tutkia, myös hoitokokouksia. Täytyy miettiä tarkoin, mikä on todellista rippisalaisuuden piiriin kuuluvaa aineistoa ja mikä julkista keskustelua. Talonen huomautti, että tapahtumat ovat ajallisesti vielä kovin lähellä, mikä tekee asioiden käsittelyn hankalaksi. Aihe koskee vielä elossa olevia ihmisiä. Kuusamon kirkonkylän rauhanyhdistyksen vaiheista historiikin laatinut Pertti Ervasti huomautti, että hoitokokouksia on tutkittukin Kuusamossa. – Historiikissa on tapahtumista tekstiä 2,5 sivun verran. Laajasti lestadiolaisuuden historiaa tutkinut dosentti Seppo Lohi sanoi, että hoitokokoukset tullaan aikaa myöten tutkimaan. Aiemmassa puheenvuorossaan Lohi pohdiskeli tutkimustyön vaikeutta, kun tutkimuksen kohteena on uskonnollinen herätysliike. – Uskonnolliset asiat yleensä ovat erittäin arkoja asioita, koska ne ovat syvällisimpiä asioita elämässä. Tästä syystä herätysliikkeen tutkimus on arka aihe. Sitä arempi, mitä lähemmäs tätä päivää tullaan. Lohi totesi myös, ettei yksikään tutkija pääse irti taustastaan. Täydelliseen objektiivisuuteen ei pysty kukaan. Lohi itse kuuluu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. – En ole tätä halunnut missään vaiheessa salata. Taustastani johtuen olen pyrkinyt äärimmäisen tarkasti pitämään huolta tutkijan objektiivisuudestani, mutta yksikään tutkija ei täysin siihen pysty, Lohi korosti. Teologian maisteri Tuomo Törmänen palasi aiheeseen tilaisuuden päätössanoissa. – On kiistämätön asia, että lestadiolaisuuden historiassa on tapahtunut monia sellaisia asioita, jotka ovat Pohjois-Suomen mittakaavassa edelleen tänäkin päivänä vaikeita ja herättävät edelleen ristiriitoja ihmisten välillä. Se, että jotkut tietyt vaikeat kysymykset aiheuttavat ihmisille ahdistusta tai eri ihmisten välille voimakkaitakin tunteita, ei ole syy olla tutkimatta tällaisia kysymyksiä. Oikeastaan asia on päinvastoin. Isompi kuva Dosentti Seppo Lohi sanoi, että herätysliikkeen vaiheiden tutkiminen on sitä arempi aihe, mitä lähemmäs nykypäivää tullaan. Isompi kuva Kuusamotalolla keskusteltiin lauantaina lestadiolaisuuden merkityksestä Koillismaalla. Paneelissa vasemmalta Ari-Pekka Palola, Seppo Lohi, Tuure Holopainen, JoukoTalonen ja Pertti Ervasti.
ovat kirjoittaneet monen Ry:n historiat tietenkin "parhainpäin", ja "vaikesta" asioista joko kokonaan vaieten tai mainiten vain yksittäisten "taisteluista", mutta ry:n tasolla kaikki on aina ollut niin "tyyntä ja rauhaisaa". Tämän ei ole totta alkuunkaan, vaan taistelut on näkynyt ja näkyy aina myös yhdistyksissä ihan suviseura "vanhinten" kokouksia myöten. Tässä on koko totuus. Kirjoitetaanko monen ry:n historiat vielä uudelleen, joskus aikansa lasten toimesta.
ollut rippisalaisuus tärkeä, kun nuita "noitavainoja" SRK järkkäsi. Muistan, kuinka Oulun ry:lläkin oli varmaan tuhat henkeä koolla kun käytiin yksityiskohtia läpi, eikä suinkaan kenenkään yksityishenkilön omasta pyynnöstä. Täytyy sanoa, että kyllä on SRK:n pojat "tuhanten juonten mestareita".
Jokainen joka tuon SRK:n järjestämän nöyryytyksen kävi läpi, muistaa sen lopun elämäänsä, jopa lapset jotka joutuivat seuraamaan "näytelmän" sivusta. Paitsi tietysti ne, jotka sairastuivat henkisesti ja ovat nyt "vintti pimiänä" tai jotka tekivät itsemurhan.
Kyse ei ole vain sielun julkisesta hoidosta seurapirtissä, vaan myös "poliittisesta hoidosta". Olen omin silmin nähnyt Kuusamossa 1940-luvun ja 1950-luvun taitteessa, kun vanhoillislestadiolaisten seuroissa "seurakuntavanhinten" toimesta puhuteltiin vaaleissa "vääin äänestäneitä" kommunisteja/SKDL:n ehdokkaita. Aikuisenmpana kyselin mitä nämä puhuttelut olivat. Uskovaiset vastasivat, että kyse oli juuri väärästä äänestämisestä; uskovainen ei voi palvella kahta Herraa, Jumalaa ja ateismia. Kun tunnusti virheensä, katui ja sai anteeksi, saattoi pysyä laumassa. Hyväksytyt lestadiolaispuolueet olivatmaalaisliitto ja kokoomus. Painostajat olivat maalaisliittolaisia, joita äänesti noin 90 % kyläläisistä. Nykylestadiolaiset kiistävät kaiken "painostuksen". On valhe, ettei sitä ollut ja on edelleenkin. Pahinta oli 1970-luvulla. Likainen työ teetettiin yli-innokkailla "tärähtäneillä". Johtajat eivät koskaan tehneet sitä niin, että joutisivat kiinni. Minulle myytiin jokseenkin pakolla lestadiolainen "arvoraamattu". Olin sellaisessa asemassa kasvattajana, että mieluunnin ostin kuin otin päälleni panettelut.
Niin kauan kuin hoitokokuksia ei tutkita varsinaisesta alusta alkaen eli siitä, että se oli kepun poliittinen mavööveri, ei päästä puusta pitkään. Asia on arkaluotoinen nimenomaan kepulle, koska toimet käynnisti Korsimo ja Kekkonen. Koko vl-porukka piti saada äänestämään kepua. Tälläiset seminaarit, jossa kepulaiset itse yrittävät selvittää asiaa ovat puhdasta silmänlumetta, perusasian kiertelyä ja verukkeiden hakemista sille ettei asiaa voida selvittää.
Nimimerkille "perusta esiin".Olette oikeassa. Maalaisliiton/Kepun ja Kekkosen manööveri se oli, jotta vl:t saatiin äänestämään maalaisliittoa. Kuusamon lestadiolaisseminaarissa 18.4.2009 eräs Kekkos-tutkija tunnusti Kekkosen olleen "tiiviissä yhteydessä" vanhoillislestadiolaisiin ja ajaneen heidän asiaansa - mutta ei toisin päin. Annettiin ymmärtää, että Kekkonen oli "uhri". Lopuksi Kekkonen ei "tarvinnut" lestadiolaisia, kun kannatus oli muutenkin rajaton. Luennoitsija päätti esityksensä siihen, että lopulta vanhalla Kekkosella oli vanhoillislestadiolaisuudesta jäljellä vain "henkilökohtainen usko". Ymmärsin asian niin, että Kekkonen kuoli lestadiolaisena! Voisiko joku hankkia tämän alustuksen julkisuuteen.
Homma alkoi 1962, kun ML/Kepu sai 10 milj. markkaa rahaa Neuvostoliitosta ja luotiin Jämseenin ja Saaren johdolla tukiverkosto SRK:n sisälle. Myöhemmin tulivat myös SYT-rahat. Luotiin seurakunnan erehtymättömyysoppi ja päätettiin, että muiden puolueiden kuin Kepun ja Kokoomuksen äänestäminen on syntiä. Toimenpiteinä tarvittiin myös TV-kielto, koska väki piti saada käymään seuroissa ja ehkäisykielto, että saatiin suuri vaalikarja.
Jotain tuollaista olen pitänyt todennäköisenä. Onko dokumentteja tai tutkimustietoa? On kova juttu, jos NL.n rahat ja tuo SRK:n sisälle rakennettu systeemi voidaan osoittaa. TV-kielto saisi näin ymmärrettävän selityksen. Juhani Raattamaa aikanaan opetti, että usko tulee (saarnamiehen) kuulemisesta, ei siis Raamatun luvusta tms. Tätä on lestadiolaisuudessa melko uskollisesti noudatettu. Saarnamieds sanoo, mikä on oikein, totta ja mikä tekee autuaaksi. Se on sokea usko saarnamieheen. Mutta neukkujen rahat, sitä dokumenttia kaipaan.
Pekka Hyvärisen kirja " Suomen mies " sivu 133. Jarkko Vesikansan kirja " Salainen sisällissota " sivut 246 - 248
"Heidän mukaansa kyse on henkilökohtaisesta vakaumuksesta, joka saa ihmiset toimimaan toisin kuin ns. valtaväestön mielestä on järkevää." Näin aina me toimma, kun meinaa mennä meilivallaksi..