mo.
olen 22-vuotias, noin 17-vuotiaana minulla oli ensimmäinen suhde tyttöön, ja mielsin itseni bi-seksuaaliksi.
nyttemmin, olen seurustellut sellaiset puolitoista vuotta miehen kanssa, pitempään aikaan "mikään ei ole tuntunut miltään" ja olenkin ymmärtänyt pitäväni naisista. ainoastaan naisista.
kuinka kertoa? mies on todella vastahakoinen keskustelemaan ylipäänsä mistään vakavemmasta asiasta, ja luulen että hänen olisi erittäin vaikea suhtautua asiaan.
en kertakaikkian pysty enää tähän teatteriin. tukehdun omiin tunteisiini ja niiden puutteeseen.
olen kyllä silloin tutustuessamme kertonut olevani bi, ja tästäkin hän oli jo halolla päähän lyöty.
onko kellään ollut samaista ongelmaa, olisin kiitollinen auttavista vastauksista.
tarvisin vähä apua :
hukassa olen
4952
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
aikalisä, sua varten. Olet vähän aikaa yksinäsi ja kuuntelet mitä sä haluat elämältä. Noi asiat on ihan sitä mitä kaikki käy jossain muodossa läpi, se kuuluu kasvuun ja aikuistumiseen. Otat nyt sellaisen suunnitelman että elelet ja katselet maailmaa vähän, ihan sinkkuna, ja sitten katsot mihin se alkaa sua kuljettelemaan, kyllä se siitä.
miehen kanssa kimppaan ja olla miehen kanssa väkisin,kysympä vaan?! jos ei kerta kiinnosta ollenkaan,elä elämää hyvä ihminen.
oli sama tilanne pitkän aikaa. seurustelin kolme vuotta miehen kanssa, pariin viimeiseen vuoteen mikään ei tuntunut miltään, mutta kaikki oli liian helppoa että olisin lähtenyt. kannattaako pistää koko asetelma paskaks jne. väärin tein, tiedän. kuitenkin välitin hänestä ja halusin auttaa häntä, hänellä oli varsinkin suhteemme loppuaikoina todella vaikeaa. hän tiesi suhteen alusta asti että olin bi-seksuaali, ja että minulla oli kokemusta myös naisista. hän ei ollut myöskään keskustelijatyyppiä, alkoi aina kiemurrella tuolissaan kun koitin puhua vakavasti, oli aihe mikä hyvänsä. jossain vaiheessa tapasin ihanan naisen, josta tuli paras ystäväni. oli kuitenkin ihan selvää että halusin enemmän, ja olin korviani myöten rakastunut häneen. tunsin että tukehdun, etten pysty olemaan minä jollen saa sanottua mitään. sitten eräänä iltana menin tälle ystävälleni ja joimme viiniä ja keskustelimme perusteellisesti, ja jäin hänen viereensä nukkumaan. se tuntui ihanalta, ja kaikki oli sen jälkeen selvää. seuraavana iltana kävelin poikaystäväni asuntoon ja sanoin ettei tästä tuu enää mitään, etten jaksa leikkiä kotia kun tää ei oo mulle totta. hän itki ja kysyi että olenko löytänyt jonkun toisen. en hennonnut kertoa, ajattelin etten halua satuttaa häntä enempää. vetosin hänen huumeongelmaansa ja omaan masennukseeni, siihen etteivät asiat ole olleet tolallaan enää pitkään aikaan eikä tämä voi jatkua. tuon illan jälkeen emme ole keskustelleet. ja kyllä tällä hetkellä määrittelisin itseni lesboksi, kenties olen aina ollutkin, en ole vain uskaltanut myöntää sitä itselleni. arki tuon naisen kanssa on kaikkea mitä olen aina halunnutkin, ja miesasiat tuntuvat mahdottoman kaukaisilta. en voi kuvitella enää seurustelevani miehen kanssa, asuvani miehen kanssa, harrastavani seksiä miehen kanssa.. no joo. kenties tämä ei selkeyttänyt sinun tilannettasi, mutta mun oli pakko kirjoittaa kun sun tarina kuulosti niin mun omalta. toivon sulle kaikkea hyvää ja tsemppiä oman tiesi löytämiseen. mä huomasin sen kolmen vuoden jälkeen, ettei ihminen voi samaa aikaa valehdella itselleen ja olla onnellinen, ja tiedän miten hankalia noi jutut voi olla.
yksi aamuyö vielä pyöriskellessämme sängyssä, alkoi tuntua että nyt, se on nyt kerrottava en kertakaikkiian kykene enää tähän, mihinkään. sain sitten sanottua itkunsekaisella kuiskinnalla että musta on alkanut tuntumaan yhä enemmän ja enemmän siltä että pidän ainoastaan tytöistä. mies pomppasi istumaan ja hetken tuijotettuaan ja kuunneltuaan itkuani hän (suurenmoisena keskustelijana tunnettuna..) otti ja paineli parvekkeelle. takaisin tullessaan, täytyy sanoa etten ole koskaan nähnyt miehen itkevän niin. tästä on nyt melkein viikko aika ja yhteiselomme ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. mies syyllistää minua koko ajan, kertoo kuinka vien häneltä kaiken, hänelle ei jää mitään eikä hän halua jatkaa elämäänsä ilman minua. tiedän kyllä ettei hän itselleen mitään tekisi joten se minua ei huoleta, vaikkeivat nuo tuollaiset puheet kovin mukavaa kuuneltavaa ole. minkä minä tunteilleni mahdan? en voi muuttaa itseäni, osaa minussa että voisin pitää toisen ihmisen onnellisena ja jatkaa itse onnetonta teatteriesitystäni vuosikaupalla. tiedän, ettei minun kannattaisi lähteä sille tielle että alkaisin säälimään miestä, sillä tavoin en pääse tästä tilnteesta koskaan ulos. kuinka edes uskallan puhua erilleen muuttamisesta kun pelkkä uutinen saa tämän aikaan? tämä syö hermoja. :