AHDISTUNUT vastasyntyneen

itse olen ollut todella todella väsynyt kun lapseni syntyi. Syynä tähän väsymykseen oli lapseni jatkuva sairastelu ja itkukohtaukset ym. Huomasin myös, että onpas elämä sitovaa lasta kohtaan mutta tämä lähti osittain pois ajatuksistani. Olen huomanut, että kaikenlainen apu ja hoitoapukin on paikalla jotta saa taas kerättyä voimia. Meillä on ollut tämä hoitoapu kortilla ja anoppi on täysin vastuuntunnoton hoitamaan ja aiheutti melkoisia pettymyksiä alussa jolloin olisi kaivanut kaikkea muuta. Yritä järjestää hoitoapua, vertaistukea ja yritä ottaa hieman oma aikaa vaikkakin sitä ei paljoakaan voi ottaa kun lapsi on noin pieni. Äiti ja voimat ovat tärkeitä asioita koska jaksamista tarvitaan ja elämäniloa. Kyllä se siitä !

täysin saman kuin sinä.Tunteissasi ei ole mitään väärää. Konkretia voi joskus olla todella ahdistavaa, mutta usko tai älä niin tilanne helpottaa kyllä ja älä pelkää olet hyvä äiti lapsellesi. Tärkeää on se että juttelet asiasta avoimesti neuvolassa tms. Joskus on tarpeen lääkitys joskus ei.Minulle auttoi aika ja keskustelut ja se tunne ettei ole aivan yksin asian kanssa. Juttelu muiden samassa tilanteessa olevien kassa auttaa... huomaan ettet ole ainut :) Itse pelkäsi ja pelkäsin ja pelkäsin ja sitten pelkäsin tulevani hulluksi. En tullut, en syönyt lääkkeitäkään. Niitä aika usein tuputetaan ensimmäiseksi vaihtoehdoksi.Ja hyvä niin, tahdon vain sanoa,että lääkkeet ei aina ole ainut autuaaksi tekevä asia ja jotkut saattavat niitä tarvita todella,etteivät mene esim. psykoosiin. Ja hekin ovat syyttömiä omaan tilaansa. Siispä juttelemaan lääkärille, psykologille tms. Ja katso, jos jaksat mitä viriketoimintaan on pienten vauvojen äideille ja vauoille sinun paikkakunnallasi, jos jaksat lähteä. Mutta täreintä on se että tiedän tunteesi olevan normaaleja ja ulospääsy ahdistuksesta löytyy kyllä :)

Kun synnytin esikoiseni yli kahdeksan vuotta sitten niin kävin läpi samankaltaisia tunteita kuin sinä. Kyllä lapsen syntymä on tosi iso mullistus ja varsinkin äidille. Muistan katsoneeni kätilöopiston perhehuoneen ikkunasta ulosja miettineeni että miksi minusta tuntuu kuin kaikki olisi mullistunut vaikka maailma näkyy säilyneen ennallaan. Ensimmäiset viikot ovat täynnähämmennystä. On toki hyvä seurata oloaan ja tuen hakemisessa kannattaa olla rohkea. Jaksamista sinulle!!

Just sunlaisten ihmisten takia maailma on näin sydämetön!! Unohda itsesi, se on sinulle paras lääke tällä hetkellä. Mikään tapleetti ei saa sua rakastamaan omaa lastasi. Äläkä sano, että rakastat! Sun sairaus on se, kun et tiedä elämästä mitään. Et ole nyt tekemässä mitään koulu tai työjuttuja josta voit edes tuntea mitään negatiivista tai posiitivista tunnetta.

kohta tuleva eronnut äiti.Ensi lapsi pukataan sit masennutaan ja ero sen jälkeen alkaa isän moittiminen ja rahaa rahaa rahaa kun kaikki maksaa.Ja jos vaikka isä halusis lähihuoltajuuden mut se ei käy kun sit ei pääse valittaan huonosta isästä ja kun ei ole lastakaan millä vois kiristää sitä kuuluisaa rahaa.

Muista, että meidän kaikkien elämä valuu pois tunti tunnilta ja sekunti sekunnilta. Monella on tiimalasissa enää hyvin vähän hiekkaa. Kyllä se joskus ahdistaa, vaikka ei vauvaa olisikaan. Kaikkein eniten ahdistaa vanhemmiten se, jos ei ole saanut lasta ja huomaa elämän menneen tavallaan hukkaan. Lapsi on parasta, mitä tulet koskaan saamaan, usko tai älä. Olet vielä toipilas synnytyksen jäljiltä, hormonitoimintasi on sekaisin jne. Anna itsellesi rauhoitusaika, onhan metsän eläimilläkin sellainen. Keskity vauvan hoitoon ja suhteen luomiseen häneen. Toki miestäkin pitää muistaa, hänkin on kokenut valtavan elämänmuutoksen. Muut kiireet ja riennot voit kerrankin unohtaa. Sitä varten on äitiysloma olemassa. Ja vielä: vauva ei ole projekti, vaan uusi ihminen. Tällä hetkellä hän on avuton ja sinusta riippuvainen, mutta tilanne muuttuu kyllä. Luultavasti juuri hän järjestää sinun vanhainkotipaikkasi ja hautajaisesi. Mutta sitä ennen sinulla on monta ihanaa ja kamalaa hetkeä perillisesi kanssa. Elämältä se maistuu!

Mulla neliviikkoinen. Yritän olla rakastava äiti vauvalle. Meillä miehen kanssa välit vaan päivä päivältä huonommat ja mies masentaa minua joka päivä vaan enemmän. Alussa kaikilla on varmasti hankalaa ja mä ainaki olin vielä pari viikkoa sitte niin väsyny etten jaksanu mitää. Kyllä se menee varmasti ajan kanssa ohi jos mies vaan on tukena - mulla kun se mies on täys ääliö!

Kerron sinulle nyt oman tarinani ja toivon, että se auttaa sinua edes jonkin verran!:) Olen nyt 20-vuotias ja elämäni aikana potenut monesti vauvakuumetta, viimeisen kerran mieheni tavatessani se tuli todenteolla päälle ja tuntui, etten selviä siitä. Minulla oli koulu kesken ja järki sanoi, ettei vielä vauvaa, sydän sanoi, että nyt heti. Tunsin tulevani hulluksi, kun ympärilläni näin vain vauvoja, mutta itse en saanut. Koulu lähestyi loppuaan ja päätimme yrittää vauvaa, tulinkin heti raskaaksi ja olin onnesta soikea. Viime marraskuussa odotuksemme sitten palkittiin ja saimme ihanan pienen tyttövauvan. Kun pääsimme sairaalasta kotiin, tuntui, ettei tämä voi olla tällaista (olen hoitanut vauvoja ja lapsia PALJON, joten en edes odottanut mitään helppoa, mutta kyllä kaikki silti yllätti.). Tuntui, ettei mistään saanut otetta, kun elämässä ei ollut minkäänlaista rytmiä, väsytti. Vauva ei suostunut nukkumaan kunnolla päiväunia, itki vaan, kylässä ei ollenkaan ja itse kuitenkin kaipasin sitä, ettei tarvitse neljän seinän sisällä istua. Välillä minusta tuntui, että miksi edes halusin tämän lapsen?? Elämä olisi paljon helpompaa ilman häntä. Toisinaan sain kovia rakkauden puuskia tuota pientä nyyttiä kohtaan. Noin 2 ensimmäistä kuukautta meni melko sumussa ja hämmennyksessä, sitten alkoi muodostua päivärytmi, minä olin pirteämpi ja tuntui, että kyllähän tästä selvitään. Nyt olen 5 kuukauden ikäisen reippaan tytön äiti ja rakastab lastani yli kaiken. En vaihtaisi häntä mihinkään, tekisin kaiken hänen vuokseen, enkä todellakaan tunne, että oli virhe "hankkia" lasta. Elämä tuntuu helpolta, vaikka täysi työhän pienessä on, mutta nyt hän on täysin osa päiviämme ja kaikki tuntuu hyvältä. Toki on päiviä, jolloin väsyttää enemmän, mutta ne menee ohi. Ja muutenkin tämä aika on todella lyhyt, lapset kasvavat nopeasti, vaikkei se silloin vaikeimmalla hetkellä (joka sinullakin nyt on) siltä tunnu. En sano sinulle, että "nauti nyt siitä vauva-ajasta, kun se on niin lyhyt", koska tiedän kuinka paljon se ärsyttää, kun kukaan ei tajua! Enkä todellakaan allekirjoita sitä minkä moni sanoo, että "vauva-aika on parasta aikaa". Minä odotan kovasti tyttäreni kasvua, vaikka haluankin nähdä jokaisen vaiheen ja jokaisessa vaiheessa on sekä hyvät että huonot puolet! Tsemppiä ja voimia sinulle! Kyllä se siitä!:)

Minulla on kolme lasta, ja olen jokaisen lapsen syntymän jälkeen ollut ahdistunut, juuri kuten sinäkin sanoit, en masentunut vaan ahdistunut. Vanhin lapseni on 7 vuotta vanha, silloin ei ilmeisesti ollut vielä lääkäreiden tiedossa, että on mielialalääkkeitä, joita voi syödä turvallisesti imetyksen aikana. Eli silloin en syönyt mielialalääkkeita. Meidän perhe-elämä oli silloin täyttä helvettiä. Kahden jälkimmäisen lapsen kohdalla olen alkanut synnytyksen jälkeen jossakin vaiheessa syömään mielialalääkkeitä. Sitten, kun ne alkoi kunnolla vaikuttamaan, niin tuli jo paljon parempi olo. Näin pystyn tarjoamaan lapsilleni tasapainoisen lapsuuden. Kannattaa kysyä lääkäriltä lääkityksestä. Voimia !

noista asioista vaikka neuvolassa :) itselläni oli masennus kun erosin avopuolisosta ja ilmeni juuri ahdistuksena. mitä pikemmin haet apua sitä helpompi ahdistuksesta on päästä eroon! Voimia sinulle

Oli paha babyblues, joka kesti noin kolme viikkoa vauvan syntymän jälkeen. Sitten n. kuukauden verran meni hyvin.
Kun lapsi oli 1.5 kk aloin oireilla pahasti. Pelkäsin ,että en saa nukuttua, enkä sitten saanutkaan, kun ajattelin koko ajan etten saa unta. Minulle tuli ahdistuskohtauksia, jotka liittyivät nukkumiseen ja sängyn katsominenkin hirvitti. Vauvaa en olisi jaksanut hoitaa. Ruoka ei maistunut, en juuri syönyt ja välillä oksensin. Ahdistus oli kamalaa. Kaikki tapahtui vain muutamassa päivässä. Puhuin asiasta neuvolassa, mutta eteneminen oli niin hidasta, että soitin päivystykseen, kun en enää pystynyt olemaan ilman apua. Oireeni tulivat niin rajuina, en tiedä miten minun olisi käynyt, jos olisin joutunut odotella apua parikin viikkoa. Sain päivystyksestä nukahatamislääkken ja masennuslääkkeen. Oli hyvä ja ymmärtäväinen naislääkäri.
Nukahtamislääkkeitä otin vaan parina iltana, kun ne väsyttivät päivällä. Masennuslääke alkoi auttamaan viikon päästä aloituksesta ja oloni normalisoitui melko äkkiä. Silti syön sitä edelleen ja tästä on puoli vuotta aikaa. Masennus saattaa ensimmäisen puolen vuoden aikana uusia ja siksi aion syödä lääkettä noin vuoden ainakin. Vieläkin olen tarkka siitä, että saan nukuttua tarpeeksi ja se ahdistaa, jos takana on huono yö, joten ei ne asiat ihan entisellään silti ole.
Minulla on nyt 7 kk vanha tyttö, hän on oikein hymytyttö ja rakas onkin, eikä häneen minun sairastumiseni ole tainnut vaikuttaa. Apua täytyy hakea nopeasti, eikä kannata hävetä. Itse olen puhunut asiasta avoimesti.

Tsemppiä sulle ja toivottavasti tästä oli jotain apua!

itselläni ollut samanlainen olotila kun tyttöni syntyi, tunteet menevät kyllä ohi aika nopeasti, sinun pitää pyytää apua joltain tutulta.. minun kohdallani asiat sujuivat paremmin jo noin puolen vuoden kuluttua..