Luin joskus vauvakirjasta, ettei alle 2-vuotiasta voi kasvattaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Oma poikani on 1v 4kk ja paikoitellen on tullut hetkiä, jolloin olen pysähtynyt miettimään, miten tulisi toimia.
Tänään oli taas yksi sellainen hetki. Ostin maissinaksuja kaupasta ja poika näki ne. Muutenkin oli kiukku päällä kaupassa, joten kerroin pojalleni antavani hänelle yhden kotimatkan ajaksi. Sen yhden jälkeen poika rupesi kinuamaan toista. Kieltäydyin antamasta selittäen uudelleen, miksi en anna. Siitähän ne raivarit sitten tulivatkin, enkä voinut enää perääntyä vaan piti seistä sanojen takana. Istuimme pitkään kävelytien varrella keskustelemassa siitä, kuinka poikaa nyt harmittaa ja suututtaa, mutta naksuja ei tipu ennen kuin kotona. En sitten tiedä, tajuaako poika kuinka paljon selityksistäni, paitsi tietysti sen osan, että hän haluaa muttei saa. Lupasin naksun kotona ja kotona hän sellaisen sai ja oli ikionnellinen.
Jääkö nämä taistot takaraivoon vaan teenkö ihan turhaa työtä? Pojalla on tahtoa kyllä ja joudun usein tuottamaan hänelle pettymyksiä. Kotona esim. ei saa ohjelmoida kodinkoneita eikä säädellä hellaa, vaikka ne olisivat niin kivoja. Yleensä poika itkee asiaa jonkun aikaa mutta keksii sitten jotain muuta tajuttuaan, etten minä taivu.
Ystävälläni on lähes samanikäinen lapsi ja olen tarkkaillut heitä, kun olemme yhdessä joskus käyneet kaupassa. Tälle lapselle ei saa kaupassa näyttää "kivoja juttuja", koska hän sitten haluaa ne ja ystäväni pitää huijata tavara pois lapselta tai sitten vain ostaa se. Tämä reilu 1v oli saanut kaupasta valita mieleisensä vaatteenkin, jota ystäväni ylpeänä esitteli.
Käyn itse usein poikani kanssa katsomassa leluosastoa tavarataloissa, viimeksi tänään. Katselimme autoja ja näytinkin traktoreita hänelle ja hän niitä pyysi. Totesin siinä, että katsellaan vaan ei osteta. Pojasta tämä oli ok, eikä hän edes kiukutellut, katseli sitten vain vaunuista. Kerran hän on alkanut urheilutavaraliikkeessä itkeä jalkapallojen perään (piti koko lapsi kammeta irti telineestä), mutta sen jälkeen ei kertaakaan.
En ystäväni kasvatustyyliä arvostele hänelle enkä täällä, koska se nyt ei ole minun asiani ja hän on mielestäni loistava äiti. Tapamme toimia on vaan hyvin erilainen. Mietinkin, teenkö minä turhaa työtä ja kuljen sieltä mistä aita on todella korkea. Onko näistä taisteluista ja komenteluista mitään hyötyä lapsen kannalta, oppiiko hän niistä jo jotain? Kotona samat asiat on kielletty yli puoli vuotta, hän tietää, mikä on sallittua ja mikä ei, mutta ei se estä tekemästä "pahoja".
En nyt tarkoita, että pitäisi sallia vaaralliset ja kielletyt asiat, vaan esimerkiksi tuo tämänpäiväinen naksu. Jos olisin antanut pojan napostella puoli pussia nälkäänsä matkalla, olisiko tulos ihan sama kuin sen karmean taistelun ja itkun jälkeen?
Minut on kasvatettu kaikki-mulle-ja-heti -ihmiseksi ja tuota taakkaa on ollut aikuisena vaikea karistaa. En usko siinä vielä edes onnistuneeni. En halua samalaista rasitetta pojalleni. Onko se sitten helpointa ja viisainta aloittaa taistelut nyt ja iskeä pojan takaraivoon se, että kaikkea ei voi saada, vaikka haluttaisikin? Toki tajuan, että tämä taistelu kestää vielä reilut 16 vuotta :) mutta vaikka poika olisi kuinka itsepäinen tahansa, täytyy puolustukseksi sanoa, ettei ole puoliksikaan niin kovapäinen kuin äitinsä ;)
1-vuotiaan kasvatus
turhaanko vaivaudun?
12975
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
itse olen kanssa tässä jo vuoden verran tapellut lapseni kanssa että mitä saa ja koska ja mitä ei saa ja miksi. mielestäni sinä teit aivan oikein tuon naksun kanssa, voisi melkein sanoa että äidin sana on laki :) Mielestäni on myös väärin opettaa lapsi siihen että mitä hän ei näe ei myöskään ole. Itse toimin niin kaupassa että ostan sen mitä tarvitsee välillä saa hyvää ja välillä ei, vaikka hän kinuisi mitä. Teen myös niin, että laitan osokset samaan kasaan muiden kanssa ja annan joko matkalla kotiin tai vasta kotona kummin nyt sovimme (minä sanon). En iki maailmassa rupeisi välttämään sipsi nami tai limu hyllä vain siksi että lapsi alkaa kiukuttelemaan jos ei saa, onhan se välillä ärsyttävää ehkä jopa noloa kun laps huutaa kuin syötävä jossain namihyllyn edessä mutta nolompaa mielestäni on jos välttelee tai sit ostaa AINA kun lapsi haluaa. Ja joku ihminen vois sanoa et ei tykkää käydä kaupassa koska siellä aina lapset itkevät niin se on sitten sen ongelma. kyllä laps perheidenkin pitää käydä kaupassa ja aina kun ei ole lapsen vahtia naapurissa. 1v. ymmärtää yllättävän paljon puhetta. ja mielestäni on oikein aloittaa kasvatus heti mutta tietysti ikää vastaavalla menetelmällä. Eli ei huutaa 0kk vauvalle et älä pulauta päälleni koska en tykkää (ei nyt pahemmin huutaa muutenkaan) vaan esimerkiksi just 1v lapselle kertoa että älä koske levyyn koska se on kuuma ja tulee pipi. ja mitä lyhyemmin kerrottuna sen paremmin lapsi ymmärtää. eli vähän niinkuin teko syy seuraus. hyvää vapun odotusta ja lämpimiä päiviä. ja onnea kasvatukseen ;)
uskon että toistoilla ja johdonmukaisuudella pötkitään jo pitkälle ja se "äitin sana on laki" sisäitetään yllättävän nopeasti kun vaan pitää itse kiinni niistä säännöistä ja rajoista joita asettaa. Eli mitä tänään EI saa tehdä, EI sitä myöskään huomennakaan tehdä.
Ja osa kasvatusta on se oppiminen sietämään pettymyksiä. Oma 1v5kk saattaa esim hedelmälaareilla kaupassa kinuta heti jotain syötävää, en sitä anna vaan sanon tilanteesta riippuen että nyt ei osteta tai sitten kotona saa kun on ostettu. Leluja ei kierretä vaikka saattaa kinuta jotain, tyytyy useinmiten kommenttiin ettei nyt osteta. Ja näitä tilanteita riittää uudestaan ja uudestaan että tahdot ovat vastakkain, aikuinen päättää asiat vaikka miten karjuisi lapsi.
Kyllä mun mielestä pitää jo 1v kasvattaa. Omani kanssa tulee kokoajan näitä tilanteita kun haluaa jotain eikä saa tai lupaan että sitten saa kun...Siinä se pohja luodaan ja lapsi ymmärtää enemmän ja enemmän kasvaessaan.
Sen kummemmin kommentoimatta aiempia kirjoituksia niin tässä vielä yks ajatus. Äiti kulkee lapsen kanssa kaupassa hyllyvälejä ja lapsi osoittelee tuttuja juttuja. Äiti hokee koko ajan "ei osteta, ei osteta, ei osteta tänään". Tai äiti vois sanoa: "Joo, onpa kivan näköinen nalle tuossa puuropaketissa, otetaan kuitenkin tämä toinen". "Ai, onpa ihana pikkuauto, melkeen samanlainen kun sulla kotona, jätetään se tähän ja mennään katsomaan mitä leipähyllystä otetaan". Ekalla tavalla on itsekin kiukkuinen ennen kuin ehtii kaupasta ulos. Jälkimmäisellä kauppareissu on voinut olla seikkailu molemmille, kun äitikin pysähtyy välillä katsomaan mitä pieni on huomannut. Meillä muksu on ihan yhtä innoissaan kaikista tutuista jutuista: kaalista, maitopurkista, suklaalevystä ja hammasharjasta. En mä silti usko että se joka kerran haluaa sen näkemänsä kaalin viedä kotiin, kunhan kertoo mtä näkee ja opettelee sanoja.
Ihan samaa mieltä olen sun kanssa! Ei oo ollenkaan paha asia kiinnittää lapsen huomiota muualle kuvailemallas tavalla. Monet (väittäisimpä että suurin osa) asiantuntijatkin suosittelevat tuota mallia, liika ein hokeminenkaan ei hyvästä ole. Kyllä meidän lapsen kohdalla ainakin niitä raivareita ja uhmakohtauksia tulee muutenkin ihan tarpeeksi päivän aikana, joten jos pystyy pehmeillä toimilla niitä välttämään, niin hyvä vain. Aloittajalle sanoisin, että ihan oikein tietenkin toimittu niiden naksujen kanssa, jos siis alunperin olit sanonut ja päättänyt ettet niitä enempää kuin sen yhden anna. Mutta itse olisin tilanteen hoitanut ennemmin niin, että sitä yhtäkään ei sitten anna, ja jos mahdollista, niin piilottaa pussin kauppakassiin, jotta tuollaista tilannetta ei tulisi. Kyllä mielestäni siis voi mennä välillä sieltä missä aita on matalampi (huom, ei matalin), niin arki sujuu mukavammin. Tämä siis kommenttina edellisiin kirjoituksiin "karkkihyllyjen kiertämisestä jne". Tuon ikäisen lapsen kanssa on kuitenkin jo niin paljon tahtojen taistelua muutenkin. Tämä riippuu tietenkin lapsen temperamentistakin, ja sen mukaan siis kannattaa käyttää maalaisjärkeä kasvatuksessa. Jokainen taistelu on voitettava, joten pitää valita taistelu johon ryhtyy huolella. Ja taisteluita voi siis huoletta mielestäni välttää, jos vain siihen on mahdollisuus.
Jutustelen muuten juuri tohon tyyliin. Kun tulee mehukatti mehua muistelen kuinka lastenmessuilla nähtiin semmoinen. Hyvin menee kauppareissut.
En jaksa tässä lukea koko ketjua, mutta pikaisesti kerron jotain omaa mielipidettä. Oma lapsi vähän yli yksivuotias ja olen huomannut hänessä se, että jos jatkuvasti kieltää se ennemminkin kasvattaa uhmaamis halua. Kotona olemme yrittäneen siirtää kaiken mahdollisen hajoavan sun muun pois nyt täksiajaksi, ettei elämä mene pelkäksi kieltämiseksi. Kuitenkin sitä kiellettävää riittää joten ihan jättänyt jotkut asiat vielä kieltämättä, kuten levyjen nappulat. ( Myöhemmin sitten joutuu varmasti opettamaan sen) Lapsi ei ole kaupassa vaatinut oikein mitään. Kotona haluaa hyllyiltä tavaroita. Olen huomannut että voin ennakoida hieman, että ei tule hankalia tilanteita. Pidän tätä ennakointia ihan ok;na sillä omat hermoni eivät kestä jatkuvaa ei, ei, eija perässä juoksemista kieltäen ja toruen. Jos kieltoja joutuu hirveesti latelemaan lapsi alkaa enemmän testaamaan. Minusta se on se tavallinen lasten tyyli muuttua hankalemmiksi jos negatiivista palautetta tulee vain. Ajattelisinkin, että kiellot toimivat niinkauan kuin positiivista palutetta, olemista on enemmän. Siis mitä kireämpi äiti suorittamassa sitä todennäköisempää on, että lapsikin alkaa negatiivisesti hakemaan huomiota. Ymmärrän siis ystävättäresi tyylin. Usein kun käy niin jos äiti yrittää kaikkea samalla kerralla kasvattaa oma pinna ei kestä ja ärtymys astuu kuvaan. Lapsi taas huomaa sen heti ja alkaa hankalammaksi. Eri äidit erinlaisia ja samoin lapset. Meillä toimii tämä tyyli. Yritän ottaa rennosti, mutta kun kiellä en jää 2neuvottelemaan" lapsen kanssa vaan ohitan kiukuttelut. Joskus käännän huomion muualla tai en ole huomaavinani vaan tarjoan jpotain leikkiä ja olen vähän taka-alalla. Joskus kaappaan vain syliin.
Olipas täällä paljon asiallisen oloisia vastauksia. Itse olen monen kanssa samaa mieltä, että ilman muuta pitää pystyä kohtaamaan haluttavia asioita ilman että niitä saa (esim. pystyä liikkumaan kaupassa kaikilla osastoilla). Jos me katsomme reilun vuotiaan kanssa kaupassa yhdessä jotain, mitä ei ole tarkoitus ostaa, sanon yleensä että emme sitä ota ja sitten kiinnitän huomion johonkin muuhun, juuri kuten tuolla edellä joku kirjoitti. Mutta vaikka on tärkeää, että lapsi oppii kohtaamaan myös pettymyksiä, niin silti pitää mielestäni aina muistaa huomioida lapsen ikä ja taso eikä vaatia kohtuuttomia eikä liian paljon yhteen syssyyn. Eli olisin toiminut aloittajan naksutapauksessa varmaankin kutakuinkin samalla tavalla (pitänyt kiinni siitä, että ei enempää) mutta olisin pitänyt huolen, ettei maissinaksupussi ole houkuttelevasti näkyvillä sen jälkeen kun sieltä ei oteta ja koittanut kiinnittää lapsen huomion muualle. Tietenkään se ei onnistu, jos lapsi on kyllin raivoissaan. Eli meillä koitetaan mennä kultaista keskitietä kieltojen ja välttelyn suhteen. Tuosta joku kirjoitti, kuinka kieltäminen saa lapsen oikein innostumaan. Meilläkin on muutama sellainen paikka kotona, joihin lapsi ei saisi mennä ja tietää saavansa vipinää vanhempiin sinne mennessään. Veikeä ilkikurisen odottava ilme on näkemisen arvoinen, kun lapsi katsoo mitä tapahtuu. Nyt on tiukkojen ei-ärähdysten sijaan otettu passiivinen linja, hyvin neutraali-ei ja lapsen nosto mahdollisimman eleettömästi pois eikä vahingossakaan mitään hauskaa perään>on alkanut toimia ja mielenkiinto kiellettyyn lähes hävinnyt. Muita tavallisempia kieltoja lapsi kyllä aina yleensä uskoo, joskus ei, sitkeästi vain kielletään ja nostetaan pois. Kun lapsi uskoo kiellon, yritän usein "palkita" hänet hassutuksilla tai muulla, että ei kävisi niin, että vain kiellettyjen asioiden rikkominen saa aikaan reaktion vanhemmissa (=juostaan hakemaan lapsi pois).
Minusta ei voi olettaa että pieni lapsi katsoo vain esineitä tyytyväisenä. Toki niinkin menee, mutta on pienelle luontaista haluta koskettaa ja maistaa. Liiallinen lelujen esittely voi olla kiusaamista. Miksi esitellä oikein urakalla leluja joita ei saa koskea?
Lelut on lapselle kuin viina alkoholistille. Siis oikeasti, onko reilua heilutella edessä ja sitten kielletään ostamasta. Jos lapsi on alun perin vaatinut naksua itselleen, niin tottakai hän yrittää saada niitä lisää "kun äiti sortui jo kerran". Ei 1vee ymmärrä "kotona saat lisää". Naksut piiloon ja menoksi ja huomio muualle. Pihalla käpy käteen ihmeteltäväksi.
on 1,2kk poika. Hänen kasvatus ei erityisii vielä vaadi. mitään naksuja en ole hänelle vielä esitellyt enkä syöttänyt. mitään neuvotteluja ei ainakaan ymmärrä edes. jos tekee jotain luvatonta,kiellän ja otan hänet pois tilanteesta. Eri juttu on sitten jo tämä lähemmäs 5 vuotias poika.=) minusta sinun ei tarvitse liikaa muretia.maalaisjärki lapsen äitinä riittää!