"Miksi olet yksinäinen? Keskustelua yksinäisyydestä."
Tuo teksti edelleen lukee Yksinäisyys-palstan yläosassa. Yksinäisyyttäkin on niin monenlaista. En ehkä sittenkään ole läheisriippuvainen, koska en ole väkisin etsinyt jotakin seurustelukumppania täyttämään muuten yksinäistä elämääni. Toisaalta voin ollakin läheisriippuvainen, sillä yksinäisyys saa minut voimaan huonosti.
Kuitenkin oma yksinäisyyteni on seurausta siitä, että kärsin voimakkaasta sosiaalisesta jännittämisestä. Tosin tuo sairaus on tainnut hieman jopa helpottaa. Joskus huomaan olevani raitilla kuin kuka tahansa citysinkku. Mutta ei, en ole itsevarma mies. Olen hyvin epävarma, enkä jaksa sitä enää peitellä. Minä pelkään. Pelkään etten ole hyväksytty. En oikeastaan osaa kertoa mitä minä eniten pelkään.
Näin kerran unta, että minut pantiin jäädytetyllä radalla jollakin kelkalla laskemaan yksin tyhjyyteen, jonnekin josta ei olisi paluuta. Niin että joutuisin pimeyteen yksin. Ehkä siinä eniten pelotti se, että sieltä ei voisi palata.
Kun mietin sosiaalista pelkoani, en tiedä mitä siinä eniten pelkään. Yksin tosin koen häpeää. Häpeää siitä, että olen jäänyt yksin. Ja vielä yksin vasten tahtoani.
Etenkin parien ja perheiden näkeminen saa minut tuntemaan voimakasta häpeää. Silloin epäonnistuminen palaa mieleeni.
Kaikkea hyvää tämän palstan lukijoille ja yksinäisille. Erityisesti oikeasti yksinäisille, joilla ei ole rakastavaa seurustelukumppania.
-Yleinen vuodattaja
Jokaisella syynsä yksinäisyyteen.
Yleinen vuodattaja
5634
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla ei oikeastaan ole mitään asiaa. Halusin vain kertoa Sulle, Yleinen vuodattaja, kuinka mukava täältä on aina sun tekstejä lukea. Ei sillä että olisin vahingoniloinen, vaan koen monella tapaa samastuvani tilanteeseesi. Olen alta parikymppinen tyttö, josta ei taida koskaan tulla naista. Olen armottoman yksinäinen. Yksin omassa yksiössä, asun keskellä yksinäisiä ihmisiä. Miksi mä sitten olen yksinäinen? Siihen on luonnollisesti syynä monikin eri tekijä, joista ei vähäisimpänä isäni, joka osasi (ja osaa vieläkin) satuttaa ja nöyryyttää oikein olan takaa. Niin minua kuin kaikkia muitakin perheenjäseniä. Vanhimmalla siskollani on orastavaa persoonallisuushäiriötä, äitini ja toinen siskoni ovat masentuneita. Mä yritän kovasti selvitä tästä elämästä, mutta helppoa se ei ole ja tää yksinäisyys tuntuu nakertavan koloja tuonne sisälle niin että sattuu. Nuo perheongelmat ovat johtaneet siihen että mun on vaikeaa, lähes mahdotonta luottaa ihmisiin. Eli olen kyllä sosiaalinen ihminen ja mun on oikeastaan helppo tulla juttuun ihmisten kanssa. Ongelmana ovat enemmänkin nää mun järjettömät muurit. Mun pitäis saada tutustua ihmisiin hirveän kauan ennen kuin pystyn luottamaan. Tämä lienee syynä siihenkin miksen seurustele, enkä ole koskaan seurustellutkaan. Lisäksi mulla myös tuo itsetunnon puute on niin huomattavan suuri että se on alkanut häiritä jo jokapäiväistä elämääni. Peilistä katsoo ruma, lihava, suttuinen ja kaikin puolin luotaantyöntävän näköinen tyttö. Tuntuu että mussa olisi jotain perustavanlaatuista pielessä. Jotain mitä ei vain voi korjata... Ahdistaa ajatellakin omaa yksinäisyyttä... Tänäkin yönä nukun yksin. Kuten aina ennenkin. Ja (vaikka toivossa on hyvä elää) luultavasti tulevinakin öinä.. Toivon kuitenkin hyvää sulle ja parempaa jatkoa. Ja tosiaan on kiva törmätä aina näihin sun teksteihin. Tiesitkös muuten että olet todella hyvä kirjoittamaan? Kirjoitat selvää, asiallista (se taito nimittäin puuttuu monilta) ja mielenkiintoista tekstiä.
Ei tietenkään ole kiva, kun höpinöihini voi samaistua, sillä en haluaisi kenenkään olevan näin epävarma ja yksin. Jaa, miksei sinusta tulisi naista? Johan nyt olet nuori nainen. Puhut muureista, joilla suojaat itseäsi. Ne ovat minullekin tuttuja asioita. Ei pitäisi olla pelättävää, mutta jotenkin ainakin minun olemus vieraiden seurassa on estynyt. Kyllä Sinä varmasti löydät mukavan seurustelukumppanin. Se tahtoo naisilla vaan mennä niin ;). Kyllä minä uskon, että sinä päästät jonkun hyvän tyypin lähellesi. Kyllähän sitä aina kaipaisi muuta kuin yksinäisiä iltoja ja öitä. Kiitos kovasti kun kehut kirjoituskykyjäni :). En ole niitä itse pitänyt arvossa, sillä aiemmin kaikki hyvä minussa on tuntunut olevan vierasta. Ehkä voisin joskus kirjoittaa jonnekin. Toivon myös Sinulle mukavia hetkiä tähän kevääseen!
Olen kokenut pitkän sinkku kauden jossa oli monta vuotta täysin yksin olemista. Viikossa työttömänä ollessa ainoa ihmiskontakti oli kaupankassa. Tiedän siis hirveän suuren yksinäisyyden tunteen. Nyt en niin yksin. Asun avoliitossa ja meillä on lapsi. Minä olen kotona ja mies tulee illalla kotiin. Vauva tuo sisältöä elämään, mutta ei korvaa aikuista ( eikä kuullukkaan korvata). Todellakin koska mies tulee niin myöhään kotiin olen aika yksinäinen viikot. Viikonloput toki paremmin. Ihmisellä on silti kaipaus myös ystäviin vaikka eläisikin parisuhteessa. Oma yksinäisyyteni johtuu siitä, että ole muuttanut paljon ja jossain vaiheessa jouduin kiusatuksi minkä jälkeen tulin todella varovaiseksi ihmisten suhteen. Minun on todella vaikea luottaa kenenkään vaikka en ole ujo. Olen puhelias ja rohkea ja silti tässä asiassa niin haavoilla että olen varautunut. Minusta tuntuu joskus, että ujona minut hyväksyttäisiin paremmin koska minusta huokuva "itsevarmuus" saa ihmiset arvailemaan kuka oikein olen ja tulkitsemaan varautuneisuuteni epäystävällisyydeksi. Olen siis itsevarma ja epävarma samaanaikaan. Itselläni tunne, että joudun kokoajan peittelemään todellista iloista, itsevarmaa luonnetta koska jotkut kokevat sen uhkana. Näin minulle kävi kiusaamisessa, vapautunut persoonani oli uhka. Että näinkinpäin.
sellaista ihmistä, joka on oma selkeä persoonansa (eli mielenkiintoinen ja mielyttävä!). Sillä jos on persoonaton, on vaikeaa tarttua mihinkään seikkaan ihmisessä ja persoonaton ihminenhän on kuin kone: Änkeää automaattisesti porukan jatkoksi, ei ota mitään itseensä, mielistelee antaumuksella, antaa keskustellessa "mikrofonin" toiselle jottei huomio kiinnityisi itseen. Jos vain osaa olla sellainen olematon muttei silti mikään ujo tai alistunut, niin pärjää. Itse en osaisi. Siksi minua (olen naispuoleinen myös) on kiusattu koko peruskoulun ajan. En ole osannut olla ei-kukaan, vaan olen aina ollut oma persoonani vikoineni ja vahvuuksineni. Enkä edes haluaisi olla persoonaton! Sehän olisi kamalaa. On ihanaa olla ihmismäinen eikä mikään sosiopaatti. Niin että samanlaisia kertomuksia meillä on monella :) Aurinkoista kesänodotusta Sinulle
Ymmärsit mistä puhuin :) Olen huomannut juuri tuon mistä kirjoitit, että persoonaton pärjää. Itsekkään en halua luopua omasta persoonasta vaikka "hinta" tuntuu välillä raskaalta kantaa. Sydämestäni toivon hyviä jatkoja sinulle myös.