Oon nyt 21v ja elämässä pääpiirteittään kaikki ok.
Kun olin 14-19, elämä oli yhtä selviytymistä ja mietin että kun vaan jaksan sen kaiken läpi niin elämä on taas ok. Noiden vuosien aikana mm. faija joi joka ilta, mutsilla oli anoreksia ja hän muuttikin aika pian pois. Paljon muutakin tapahtu, ja perhe hajos ihan täysin.
Kun täytin 18 ja muutin pois, elämä alko pikkuhiljaa helpottuun, tosin vajaan vuoden ajan mun elämä meni "juhliessa" ja yritin purkaa pahaa oloa alkoholiin.
No, nyt kaikki on kuitenkin ok ja välit vanhempiinkin on pikkuhiljaa paremmat ja esim. soitellaan viikottain. En myöskään juo ja muutenkin elämäntavat on terveelliset ja tuntuu, että kaikki ulkoset asiat on kunnossa. On kavereita, kiva duuni ja opiskelupaikka jne.
Silti mua ahdistaa usein ja mietin lähes päivittäin kaikkea sitä, mitä tapahtui ja itkenkin usein niiden asioiden takia. Etsin syyllistä ja oon älyttömän katkera ja pettynyt ja haluaisin vaan muuttaa kaiken tapahtuneen. Joskus mä myös toivon, että mun vanhemmat jotenkin joutuisivat kärsimään siitä, mitä kaikkea mulle tapahtui, vaikka tiedän, että oikeaa syyllistä ei ole, eivätkä he meitä lapsia tarkoituksella "hylänneet", vaan he eivät vaan pystyneet pitämään huolta edes itestään ja me vaan jäätiin jalkoihin. Kuitenkaan en ole yhtään anteeksi pyyntöä kuullut ja tuntuu, että kaikki olettavat että mä jotenkin jätän sen kaiken taakse koska NYT mun asiat on ok.
Tästä viestistäkin varmaan paistaa läpi katkeruus. Mä en kuitenkaan haluaisi miettiä niitä asioita näin paljoa, ja haluaisin jo päästää niistä irti, mutta en jotenkin pysty. Mä elän niinkun ne asiat olis tapahtuneet viime kuussa, eikä muutamia vuosia sitten.
En esim. luota lähes keneenkään ja tuntuu, että mun päämäärä on vieläkin vaan selviytyä kaiken läpi ja ajattelen, että joskus sitten tää kaikki helpottaa ja voin taas alkaa elään. Tää on jo saanut naurettavat mittasuhteet, enkä esim. pystynyt seurustelemaan, kun vaan mietin, että mulla ei ole aikaa eikä voimia jakaa mun eämää keenkään kanssa, kun yritän vaan selviytyä huomiseen. Mutta järki sanoo että se kaikkihan on jo takana mutta mä vaan roikun siinä menneessä. Ei mun enää tarvitse huolehtia yhtään mistään muusta kun koulusta ja hoitaa soviut duunit. Mun elämän pitäis olla tavallisen nuoren elämää ja sitä se onkin ulkosesti, mutta jotenkin mun pään sisällä on yhtä kaaosta ja sekasortoa.
Oon siis miettinyt, että pitäiskö mun käydä jollain psykiatrilla tms. tästä puhumassa? Toisaalta tuntuu, että mitä mä meen toisten paikkoja sieltä viemään, kun mullahan on kaikki ihan ok jo. Pitäiskö vaan odottaa vielä, ehkä ajan myötä mä pääsen tän kaiken yli ja mun pääkin tajuaa,että nyt voi jo relata..?
Toisaalta, mun elämä on ollut jo pari vuotta suht seesteistä mutta silti pään sisällä ei oo mikään muuttunut.
pitäiskö hakea hoitoa..?
anne21.
4271
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meinasin samansuuntaisesta asiasta kirjoittaa tänne mut ajattelin ensin muiden kirjoituksia lukea ja päädyin tähän vastaamaan. Mulla kans tosi hankala lapsuus täysikäiseks asti, senkin jälkeen ongelmia viel ollu sen verran et apua joutunut jo hakemaan lääkäriltä, sielläkin tais pääasia jäädä sanomatta mut jos olisit järkevämpi niin ei tulis useampia käyntejä. Psykiatrille asti en vielä ole menny mut sekin varmaan edessä jos "luonne" antaa periks ja kaikki tuntuu vaativan oman aikansa. Ja siitä et niitä paikkoja veisit muilta niin älä ajattele, kerran täällä eletään ja hukkaan heitettyä aikaa kaikki vetkuttelu vaikka itse sitä harrastankin. Eliks toivotaan et saat asiat kuntoon/ainakin aloitettua niiden selvittämisen.
ihan jees lapsuus,sua ei hakattu ja raiskattu,alistettuu. Ole kuule ihan tyytyväinen ja elä miten elät.
Mistä sä tiedät mitään mun lapsuudesta ja jos huomasit, niin kirjotin myös, että paljon muutakin tapahtu kun joku alkoholiongelma faijalla. Naama kiinni sielä ja turha huudella että mitä mulle on tehty ja mitä ei.
Kirjoittamasi perusteella sinulla menee varsin hyvin, etenkin kun vertaa moniin muihin.