Kotona on turvallista.

Yleinen vuodattaja kirjoitti:

Koti on turvallinen paikka levätä ja tehdä mitä nyt haluaa. Kotona ei ole sitä jännitystäkään päällä. Paitsi silloin vuosina 2005 - 2006 minulla oli iltaisin sitä käsittämätöntä ilta-ahdistusta. Se paha olo jotenkin kasaantui iltaa kohti ja alkoi voimakas ahdistus. Miten siinä voit yrittää nukkuakaan tai ylipäätään tehdä mitään kun alkaa synkät ajatukset kiertää päässä. Se on niin kuin edesmennyt kaverini sanoi: ”Kuin kärppä jahtaisi omaa häntäänsä, se tuskan kierre”. Silloin olisi hyväksi lähteä ulos ja muiden seuraan, kuten tuossa lainaamassa artikkelissa sanotaan: ” Älä jää liian pitkiksi ajoiksi yksin ahdistuksesi kanssa. Jos et pystyy jakamaan sitä kenenkään kanssa niin hakeudu sellaisten ihmisten seuraan joiden lähellä tulee hyvä olo. Ahdistusta helpottava yhdessäolo ei aina edellytä syvällistä keskustelua. Viihde, kevyt rupattelu ja hauska toiminta voi tarjota tarvittavaa virkistystä. ” (http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=368) Se vaan on melkeinpä mahdotonta tällaiselle yksinäiselle henkilölle. Parisuhteessa eläville toinen ihminen on yleensä lähellä, jos puolisolle tulee ahdistuskohtaus. Ja tietenkin laajasta ystäväverkostosta on apua, mikäli on sellaisia ystäviä, joihin voi ottaa yhteyttä ahdistuksen aikoina. Minulla ei ollut vaikeina ahdistusaikoina ketään kaveria, jolle olisin voinut kertoa että nyt minua ahdistaa ja haluaisin juuri nyt kuolla. Soittelin niinä aikoina usein ahdistuneena erilaisiin auttaviin puhelimiin. Kalliitahan ne olivat, mutta kuitenkin se ajatusten purkaminen usein rauhoitti. Kerran sain eräältä ”auttajalta” myös hieman vinkkejä itsemurhaan. Hänellä kun oli itsellään takana epäonnistunut yritys. Hänellä lähti mopo käsistä kun alkoi tuollaista puhua itsemurhaa hautovalle nuorelle miehelle. On ollut hyvin kaunis kevätpäivä. Taisipa digitaalinen lämpömittarini näyttää alkuillasta jo 8 astetta. Tuossa lähistöllä olin talsimassa iltalenkillä, ja oli maasta jo rykäissyt jotakin orastavaa kukkaa esiin. Se on vähän jonkun tulppaanin näköinen, sellainen violetin värinen kukka, joka pukkaa kukkaa jo routaisesta maasta. En tunne kovin hyvin kasvejamme. Hauskimpia latinankielisiä kasvien nimiä joita olen kuullut, ovat olleet: ”Populus tremula 'Erecta'”, joka on pylväshaapa. Toinen silmään pistänyt kasvi on ”Rosa pimpinellifolia”, eli juhannusruusu. Ahdistuneisuus on ollut nykyisin kohtalaisen hyvin siedetyissä rajoissa. Tietenkin jonkinlaista tuskaa on välillä. Sitä on kuulemma kaikilla, myös onnellisilla ja sosiaalisesti kyvykkäillä. Jotenkin koen, ettei sitä voimakasta ilta-ahdistuneisuutta ole ollutkaan pitkiin aikoihin. Vaikka yhtälailla yksin olen nyt, kuin silloin suisidaalisina aikoina. Kai sitä jotenkin on ikään kuin hyväksynyt asioita tai osannut niitä järjestää parempaan suuntaan. Ehkä tärkeä seikka on ollut itselle anteeksi antaminen. Oppia antamaan anteeksi se, että on epäonnistunut tehtävissä, joita oli jo teinistä saakka yrittänyt saavuttaa. Kai minulle jo joskus hyvin varhain tuli ajatuksia, että haluan normaalin ja hyvän elämän. Uskoin, että voisin lukea itselleni ihan korkeankin tutkinnon. Mutta eihän minulla ikänä ollut hajuakaan siitä, mihin minulla olisi kiinnostusta ja kykyjä. Epätoivoisena ja tietämättömänä tuli sitten kokeiltua kaikenlaista. Tulin monta kertaa ryminän kanssa alas. Toinen suuri unelma oli jo teini-iästä saakka ollut hyvä, lämmin ja eheyttävä parisuhde. Olin ajatellut, että tarvitsen toisen ihmisen kosketusta ja lämpöä. Minulla oli sellainen polte sisälläni, joka sai minut kaipaamaan toisen lämpöä ja ihoa vasten ihoani. Uskon että se kaipaus on ollut suurempaa kuin keskimäärin ihmisillä. En tosin voi sitä tietää, kun en pääse kurkistamaan kenenkään tunteisiin. Joskus olisi kiva saada tietää, kuinka ihmiset kokevat asioita. Etenkin sosiaalisen pelon voimakkuutta haluisin saada tietää. Voin vain arvailla, kuinka toiset kokevat ne tilanteet, jotka ovat minulle vaikeita. Ehkä tällä hetkellä suurin elämänlaatua heikentävä asia on huono luottamus itseeni. Siitä kai seuraa monenlaista ongelmaa. Se aiheuttaa ahdistuneisuutta, sosiaalista pelkoa ja sitä kautta yksinäisyyden kierteelle jatkuvuutta. Kouluyhteisössä minun on toisaalta ihan mukava olla. Onhan siellä muutamia juttukavereita ja mielenkiintoista aivojumppaa, ei enää niin nuorelle päänupilleni. Väitän kuitenkin, etten ole koskaan ollut näin hyvä oppimaan. Olen nyt paljon fiksumpi kuin yli 10 vuotta sitten kun kirjoitin itseni ylioppineeksi. Vedin yo-kirjoitukset rimaa hipoen läpi, koska minulla oli silloin erittäin vaikeaa sosiaalista pelkoa ollessani koulussa. Enkä silloin uskaltanut niistä puhua, vaan häpesin hiljaa yksin. Oireet olivat voimakkaat, sillä hikoilin ja jännitin koko ajan. Koulussa huomaan runsaasti onnellisia ihmisiä. Heitä on monenikäisiä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi monilla on sormus vasemmassa nimettömässä. Minulla ei ole siinä mitään, ei koskaan ole ollutkaan. Se on kuitenkin varma merkki siitä, että heidät on hyväksytty ja luvattu rakastaa. Olen paljon lukenut rakkaudesta, mutten oikein tiedä mitä se on. Ehkä se ei täysin selviä lukemalla. Oireilen kuitenkin myös nykyään koulussa. Mutta en onneksi hikoilemalla. Tunnen pelkoa ja epävarmuutta. Uutta lääkitystäkin olen hieman kartoittanut. Olisiko haettava joku uusi masennuslääke, joita nykyään käytetään tavallisesti myös pelkojen hoidossa. En kuitenkaan oikein suhtaudu enää avoimella mielellä näihin ssri-nappeihin. Niiden mukana kun tulee liikaa haittavaikutuksia. Yksi iso haitta on tunne-elämän köyhtyminen ja painonnousu. Rauhoittavat taas tekevät väsyneeksi ja niihin muodostuu muutamassa viikossa vaikea riippuvuus. Paras lääke olisi sosiaalinen kanssakäyminen ja sitä kautta itseluottamuksen kohoaminen. Alkaa nähdä itsensä sellaisena, kuin toiset näkevät. Eli ihan mukavana ja normaalin näköisenä miehenä. Semppiä! -Yleinen vuodattaja

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä