VERTAISTUKEA

Kuulostaa niin tutulta ja säpä sen sanoit että hormonit myllää. Kaikki on uutta ja se pieni ihminen on sussa kiinni 24/7. Et sä ole huono ja epäonnistunu, sie olet tuore äiti joka nyt opettelee sitä asiaa ja vanhemmuutta. Ja se ei ole helppoa. Itselläni oli myös tosi vaikeat alku kk ja aikaa myöten se helpotti.Neuvona sellanen että lepää aina kun voit, jahka siitä vähän vielä toivut niin lähde ulos talosta muiden seuraan, mökkihöperyys iskee jos vaan nyhjää kotona.Mulla tuntu tossa 4-5kk kieppeillä että ehkä mä jään henkiin (vauva oli tosi vaativa ja vei totaalisesti energiat valvomalla itkemällä).Tsemppiä! kyl se siitä kirkastuu, ota nyt sitä tahtia kun jaksat, vauva on tärkein.

äimä... on seuraa ja apua... http://www.aima.fi/vertaistukitoiminta/

ite painin samanlaisten juttujen kanssa. mulla kesti kauan että sain itteni kasaan koska lapsi oli 7vkoa sairaalassa ottamassa painoa. hormonimyrsky meni parissa viikossa ohi ainaki mun kohdalla. mutta sitten kun tyttö vihdoin tuli kotiin, niin musta tuntui että ei tuo ole mun lapsi, enhän mä osaa edes hoitaa sitä! eikä mullakaan ollut mitään äidillisiä tunteita.. siitä se sitten pikkuhiljaa lähti etenemään. tulee päivä, jolloin huomaat rakastavasi lastasi, mulla se rakkaus nosti päätään ihan huomaamatta. muakin ahdisti imetys. kun on kyseessä ensimmäinen lapsi, niin se homma on kuitenkin aivan uutta ja mä en saanut sairaalassa minkäänlaista imetysohjausta. ja sitten vielä tosiaan tuntui että joku vieras tyyppi imee mun rintaa.. se oli aluksi tosi raskasta. nyt sitten kun lopetin imetyksen tytön ollessa 6kk niin tuli kauheen haikea olo :) muistan tuon alkuajan, se oli kauheeta.. tuntui kuin olisi elänyt jossain purkissa johon kukaan muu ei pääse.. mä sain apua meidän sairaalan vauvaperhetyöntekijältä. sen kanssa pystyin puhua asioista ja kun tyttö sai raivareita niin se otti sen syliin ja passitti mut kuumaan suihkuun.. ihana nainen! :)

vasta kaksi viikkoa.En ole kärsinyt masennuksesta synnytyksen jälkeen,mutta siltikin jonkin aikaa menee totutellessa.Se suuri vastuukin niin pienestä ja avuttomasta saattaa aluksi rusentaa ja aiheuttaa ahdistusta.Mutta kun saat hiukan kerättyä voimiasi takaisin ja arki alkaa rutinoitua toivottavasti se ahdistuskin ja huoli helpottaa.Olisi hyvä jos saisit toiseen pikkulapsen äitiin yhteyttä ja keskusteluseuraa Kokemuksesta tiedän,että äidit ei aina uskalla tunnustaa,että ahdistaa.

Mistäpäin olet?

Tuo tilanne tuossa on outo ja yllättävä kaikille, jopa niille jotka ovat saaneet jo toisetkin lapsensa. Aina se on uusi tilanne. Itse olin äärimmäisen ahdistunut esikoisen syntymän jälkeen, minua ei niinkään ahdistanut katkonaiset yöt tai vauvan "vaativuus" vaan se että EN SAANUT imettää! Koin itseni aivan turhaksi, mielessäni pyöri vain, että sama kun hyppäisi sillalta alas, ei vauva minua enää tarvitse, olen ollut hänelle kaikkea tarvittavaa.. Raskauden ajan. Hiivatti, että se oli rankkaa!! Vaikka moni imettävä Äiti voisikin sanoa, että helppoa sulla on ollut, kun mies on voinut ruokkia alusta asti ym ym ym, mutta EI, kyllä se oma huonommuus oli suurin kaikista peikoista. Olin melkein 2 kk synnytyksestäkin todella kipeä, makaaminen oli helppoa, samoin käveleminen KAIKKI oli helppoa, kuhan niihin asentoihin ekana vain pääsi!! Toisessa raskaudessa olin jo totutellut ajatukseen, että en saa imettää, koville otti siltikin. Kannattaa jtella eniten ehkä neuvolassa, soittaa vaikkapa ihan vain sillä välttämättä ne noin pienten vauvojen äidit eivät itsekkään käy vielä täysillä, usein vain hehkutetaan onnea, vaikka kaikki ei niin onnea olisikaan. Itse esikoisen syntymän jälkeen juttelin varamummolleni tuntemuksiani sillalta hyppäämisistä ja muista.. Meni vain hetki niin soitti sossu. Meille on kauttaikain opetettu että puhuminen auttaa, mutta ei sekään aina auta. Jos toinen Äiti hehkuttaa onneaan, voi omaolo alkaa tuntua vielä pahemmalta. Itse hoisin toista lastamme kuin robotti, tosin johtui myös siitä, että hän vain oksensi ja oksensi, joten syöttääkin piti sitterissä, eikä sopinut liikuttaa ainakaan tuntiin, että edes osa korvikkeesta ehtii imeytymään. Mutta kyllä minä Rakastan lapsiani =) Alku voi olla hankalaa, kummasti pieni ihminen opettaa. Kun opit ottamaan tilanteet rauhallisesti, eli vauva ei vaistoa hermostuneisuuttasi niin kaikki järjestyy. Meillä minä en esimerkiksi uskaltanut kylvettää vauvaa, kun pelkäsin että tiputan ja hukutan, katselin kun isi kylvetti ja sain itsekin rohkeutta, mutta vasta pikkuhiljaa. Onnea maailman suurimmalle matkallesi =) "Usko, Toivo ja Rakkaus, suurin niistä on Rakkaus"

sinä lastasi rakastat, mutta kuten sanoit, et tunne rakkautta lastasi kohtaan - sen kaiken muun myllerryksen keskeltä mitä koet ja mihin nyt totuttelet. Se rakkaus on vain piiloutunut kauhun ja ihmetyksen taa, kyllä se siellä on, suurena ja vahvana. Usko pois. Minulla on jo yli 2,5 vuotias tyttönen, olen alkuraskauden jälkeen yksinäni hänen kanssaan tässä elellyt ja synnytyksen jälkeen varmaan lähes vuosi on lähes unohduksissa omassa mielessäni. Olin todennäköisesti hyvin hyvin masentunut ja kauhuissani ja vaikka mitä, suht yksin kaiken sen keskellä. En voi sanoa että olisin tuntenut mitään räjähtävää suurta rakkautta kun tyttöni syliini sain ja päästiin kotiin jne, lähinnä se oli sitä "kauhua" ja epävarmuutta ja sitä jatkuvaa olotilaa ettei tiennyt yhtään mistään mitään mitä pitäisi tehdä ja kuinka, ja vähän väliä vauva itkee ja vaatii jotain... Huh. Mutta jotenkin siitä selvittiin, osittain sen ansiosta että neuvolassa oli fiksut tätit ja sain perhetyöntekijän avuksi ym. Lähellä oli "ammattilaiset" joiden kanssa saatoin jutella. En tosin varmaan juurikaan koskaan jutellut, mutta jo se riitti että tiesin että on joku mihin esim soittaa jos hätä tulisi. Rankkaa se kaikki on, mutta anna olla. Luota itseesi, vaistoihisi (minä vannoin ettei minulla ikinä ollut aavistustakaan mistään vaistoista tms mutta kyllä niitä vaan sittenkin oli...jossain piilossa) ja tee parhaasi. Pyydä rohkeasti apua neuvolasta, tai esim MLL:sta. Ja heti kun vaan itsestäsi tuntuu niin lähde ulos ja perhekahviloihin ym. Vielä et ehkä osaa aavistaakaan miten oloa helpottaa kun huomaat että varmaan kaikki keiden kanssa juttelet, on samoja ongelmia! Minusta ainakin on tuntunut että joka äidillä on monta samaa ongelmaa tms kuin minulla, vaikka olin kuvitellut olevani "niin ainutlaatuinen" että vain minulla on sitä ja tätä vauvani kanssa. *voimahaleja*