Elikkäs ei nappaa yhtään. Ensinnäkään en muista pahemmin mitään siitä kun olin alle 10, ja muutenkaan ei kiinnosta yhtään.
Jos jollain olisi läppiä ideoita, mitä voisin sinne tunkea, otan vastaan. Esim. 6-vuotiaana asuin lapissa ja hoidin poroja.
Osaan kyllä viimeistellä ja tuottaa tekstiä, mutta tommosta tavaraa jos joku keksisi, niin voisin siitä sitten vääntää loiston tarinan.
En oo alottanut, ja valmis pitäisi olla ennen vappua ja väh. 8-sivunen. Eli olen kusessa.
äikän kirjoitelma: omaelämänkerta
rageeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee...
5730
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ALota selittämällä onnellisesta lapsuudesta ja lapsuudenkavereista, jotka asuu nykyään jossai muualla ja kuinka kiva susta ois niitä viel nähä. Sit jotain et joku sulle tärkee tyyppi kuoli ja sillee. ite tekisin tollasta. Sit tietokoneen tuleminen taloon oli ainakin mulle iso juttu joskus.
nojoo, tota hain, mutta jotain vähän yksityiskohtasempaa. Kun ikää on 15, kaikki mitä voi kertoa on oikeastaan lapsuus. Tähän mennessä oon jo kopioinut pohjat googlella haetuista randomien omaelämänkerroista. Mutta siis just tommosia isoja tapahtumia "joku kuoli" -tyyliin tarviin. Niillä saisi täytettyä helposti koko tarina kertomalla pieniä yksityiskohtia, kuinka "Marsuni litistyi rekan alle. Sen suolet roiskahtivat ympäri tietä, peittäen koko risteyksen verisillä tahroilla." Tälläista tavaraa sinne tarvitaan täytteeksi.
Muistan vielä elävästi sen keväisen kahdennenkymmenennenviidennen päivän huhtikuuta vuonna 1993, kun minut Emma-Marjaana Siiri Lokanen kaivettiin keisarileikkauksella jo yhdeksän kuukautta kotinani toimineesta äitini kohdusta. Naispuolisen kätilön Eeva Sipilän kädet olivat mukavan sileät valkoisine kumihanskoineen. Kaikki näytti hieman punaiselta, sillä silmäni olivat aivan veressä leikkausoperaation seurauksena. Kuitenkin ensikosketus äitini Inka-Marjaana Lokasen syliin oli sanoinkuvaamattoman ihana, turvallinen ja lämmin tunne. Isäni Ville Lokanen hymyili virneästi saadessaan minut syliin ensimmäistä kertaa noin kello 21:14. Tunsin oloni halutuksi. En siis ollut vahinkolaukaus tai rahantulolähde lapsilisineni. Vauvan elämäähän pidetään huolettomana ja helppona. Tätä se ei ollut ainakaan ensimmäisinä sairaala päivinäni, sillä mieltäni painoi häkkisänkyni väri sekä pehmolelujen määrä; toivottavasti se olisi vihreä ja pehmoleluja paljon, todella paljon. Päästyäni muutaman päivän kuluttuani uuteen kotiin, suuntasin katseeni heti omaan huoneeseeni. Siellä se oli, upouusi Wilkersonin MaxDeluxTurbo, vihreä häkkisänkyni, jota koristeli kolme ruskeaa nallea nimeltään Nöpö, Nappi ja Nippe. Katseltuani tarkemmin näin vielä kolme labradorinnoutajaa, kuusi dalmatialaista muutaman persialaisen kissan, seitsemän metriä pitkän pyyttonin sekä kuutin. Siitä se lähtee.
Ihan loisto. Just tätä haettiin. Korjaan kijrotuisvihreet ja lisään ton. KIITTI!
Hei, mulki oli just elämäkerta äikänkirjotelmana...