...mutta ei voi.
Turhaa on kertoa yksinäisyydestä masentuneelle ihmiselle elämän ihanuudesta. Hän luultavasti tietää sen jo. Tulee vaan vielä katkerammaksi kun ei pystykään elämään niin.
Näin ystävää viimeksi 3.10 2008. Ilta oli todella onnistunut, mutta sen jälkeen en ole ollut kenenkään kanssa. Aikaa on vierähtänyt, mutta onko tuo paha verrattuna ongelman kokonaiskestoon?
En ole koskaan tunenut olevani kavereiden ympäröimä. Jälkikäteen ajateltuna mulla on kuitenkin ollut koulussa suht hyvän kokoisia kaveripiirejä. Viimeisimmästä kaveriporukasta jouduin ulos kasiluokalla. Nyt olen lukion toisella. Laske siitä.
Sosiaalinen elämäni on onnetonta. Minulla on harrastus, mutta se on pikemminkin uhri kuin apu: en jaksa harjoitella masentuneessa mielentilassa enkä saa harrastuksesta paljoa irti.
Mä vaan möksin himassa. Perjantait, lauantait, vaput, pyhäpäivät, aurinkoiset päivät, lomat.. Isä on siitä usein vihainen, muttei anna mitään käytännön vinkkejä. Äiti antaa mun olla rauhassa, koska luulee, että tykkään elää näin.
EN TYKKÄÄ! Kaikista eniten mua tässä risoo se, että EN ole nörtti, EN ole perhetyttö, EN ole kotihiiri, EN ole hikke enkä peräkammarin tyttö. Minua syö tämä ristiriita minun ja elämäni välillä.
Olen ihminen joka tarvitsee omaa aikaa, tiedän sen. Mutta sitä omaa aikaa tarvitsen MUUN VAPAA-AJAN vastapainoksi, - en korvikkeeksi! Tahtoisin seikkailla, käydä keikoilla, kierrellä kauppoja, kirpputoreja, juoda teetä kahvilassa ja ehkä maistella kivan värisiä drinkkejä. Dokaaminen ei ole koskaan kiinnostanut.
Vaadinko liikaa? Voisin periaatteessa tehdä noita asioita yksinkin, mutta käytännössä niin ei tule tehtyä kovinkaan usein. Pää ei kestä ajatuksia "millaista nyt olisikaan kaverin kanssa" ja ohikulkevia siirappisia pariskuntia. Miksei mulla ole kaveria, jolle voisi ehdottaa kaikenlaista ja jonka kanssa voisi keksiä vaikka mitä? Tai voisi ihan vaan olla?
Älkää ehdottako, että elvyttäisin suhteet vanhoihin kavereihin. En jaksa enää sitä, että täytyy viikkoja aikaisemmin pistää nimi varauslistaan "kävisikö tapaaminen silloin ja silloin." Lisäksi aina kun olen jonkun kanssa, saan paineita, että mun täytyisi sillä hetkellä todistaa olevani loistavaa seuraa... Jotta ne sitten toistekin ottais mut mukaan. Mutta miten mua voi vaatia olemaan bilehile yhdessä illassa, kun elämästäni on jäänyt niin isohko pala pois?
En jaksa enää kauaa tätä. En tiedä mitä sitten teen kun en jaksa. Tuskin mitään. Jään peiton alle enkä enää nouse. Se vaara on koko ajan olemassa. Olen rapistunut niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen kuitenkin koko ajan valmiina nousemaan tästä.. Voisin minä hetkenä hyvänsä pukea kivat vaatteet, laittaa hiukset ja lähteä iloisena ulos, - jos siinä vaan olisi mitään järkeä. Kun ehdottelette täällä ihmisille "mene kaupungille, siellä saat ystäviä," olettekohan ihan tosissanne? Eivät ihmiset tule tervehtimään tuosta vaan. Eivät vedä ohikulkijaa hihasta tai istu kahvilassa yksinäisen hörppijän seuraksi. :D
What can I do?
Kun haluaisi juosta yöhön...
pollywantsacracker
191496
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tuli pitkä ja tosi sekava, mutta parhaani yritin. :D
ookko kokeillu hommata netistä vaikka mesekavereita joitten kanssa vois sitten olla? ku kyllä kavereita löytää suht helposti omasta kaupungista. kannattaa kokeilla :---)
Kirjotit mun elämästä :)
No eipä tuohon ole mitään ihmeempiä loitsuja keksitty. Olen kyllä huomannut, että yksin shoppailu on kaikista kivointa. Voi mennä mihin kauppaan vaan lystää, ei tarvitse odotella toisia yms.
Olet aivan oikeassa. Tuohon keinoon tulee turvauduttua. Se on vain hieman kallis keino pakoilla yksinäisyyttä. :D Ja nykyään kaikki tyhmät ajatukset vaivaavat kun menen shoppailemaan. Tuntuu että sekoan siellä. :(
Mä olin samassa tilanteessa. Vielä harvemmin kenenkään kanssa olin. Mä aloin käydä nuorten raamiksessa kun olin lukion tokalla. Tapasin ihmisiä, jotka olivat aivan mahtavia. Ja todellakin kysyin mitä voitaisiin tehdä yhdessä. Käy just nuorten tapahtumis. Vappunakin järjestetään vaikka mitä. Suomen Raamattuopisto järjestää vappujuhlan, johon tulee paljon nuoria. Mun kavereita on siellä paljon ja siellä tutustuin muutamaankin uuteen tuttavuuteen. Jos tulee sellanen fiilis ettei tiedä mitä tekis niin soittaa kaverille vaikka. Jos hän ei vastaa niin yritä uudestaan. Jos hän sanoo että ei ehdi juuri nyt niin älä lannistu. Soita seuraavana päivänä ja kysy miten se kiireinen asia meni. Pidä yhteyksiä uusiin ystäviisi, joita kyllä saat ja teet. Tapahtumiin ja muiden nuorten luo. Asiat menee omalla painollaan sen jälkeen. Harrastuksia harrastukse perään. Mielenkiintoen olet aina. Ei pidä esittää koska silloin paukut loppuu pian. Omasta itsestä löytyy uutta aina :)
Ja vaan yhden. Jos elät sen mukaan niin mikään ei ole mahdotonta. MIKÄÄN ponnistelu ei ole turhaa. Siinä sinulle salaisuus.
Tuttu tunne. Ihmiset katosi ympriltä. Moikkaustuttuja löytyy, mutta ei mitään muuta. Syrjitty. Päivästä toiseen pitää katsoa isojen porukoiden naurukohtauksi. Ja sitä kuinka kaikilla on hauskaa. Kaikki on turhauttavaa. Haluaa vaan pois kaikesta siitä paskasta mikä ympäröi. Ei, viestini ei ehkä auta. En aijo antaa minkäänlaisia vinkkejä mitä pitäisi tehdä, koska en sitä itsekkään tiedä. Mutta haluan sanoa sen, (tämä ei välttämättä auta) että kohtalotovereita löytyy. Et ole oikeastaan koskaan yksin :)
ja baanalle. Jos ketään ei tul evastaan niin teitpähän hyvän lenkin.
Itsekin kaipaisin ystävää, jonka kanssa voisi vain olla vaikka tekemättä mitään. Ei tarvitsisi esittää mitään ja jos ei olisi sanottavaa oltaisiin vain hiljaa. Voisi käydä kaupungilla ja ehkäpä baarissa sitten kun pian olen täysi-ikäinen. Eihän baariin voi yksin mennä... Olisi mukava käydä biknikillä tai ottaa aurinkoa rannalla. Olisi kiva puhua asioista ja nauraa yhdessä. Onhan minulla kavereita muutama, mutta ne eivät kuitenkaan ole kovin läheisiä ja yleensä niillä on paljon kiireitä. Olen siis yksin tai siis perheeni kanssa päivästä toiseen. En käy missään enkä harrasta mitään. Olen myös sellainen kuin aloittajan kirjoittama viesti. Eli ns. normaali ihminen. En ole nörtti, mutta en mikään pissiskään. Aloittaja: Jos asut Tampereella voisi olla mukava tavata?
Vaihtoehtoja on monia, mutta melkeinpä jokainen vaatii jonkinlaista rohkeutta. Tapahtumat, koulu, klubit sun muut missä on paljon porukkaa. Menet niihin ja tutustut ihmisiin. Ja juuri se vaatii sen rohkeuden, että menet puhumaan heidän kanssaan. Ei se sen kamalampaa ole, kun olet ensimmäisen kerran puhunut =] Sitä paitsi monet pitävät siitä, että heille tullaan puhumaan. Kukapa ei pitäisi uusien ihmissuhteiden luomisesta. Voit myös tutustua netin kautta ihmisiin paikkakunnaltasi (tai muualtakin, mutta pääset tapaamaan heitä harvemmin) ja tutustumisen jälkeen voit tavata vaikkapa kahvilla. Heitä mailia jos haluat nettitutun =] [email protected]
Joo, mulla vähän sama juttu kun alottajalla. Tosin oon poika 16½v. Mä olin ylä-asteella tosi yksinäinen, ei ketään kavereita. Mä oon miettiny usein mistä se johtu, siitäkö, että tulin luokalleni uutena kasille kun porukka oli jo hitsautunut kokoon? Eilen tajusin että jos olisin syntynyt päivää myöhemmin, olisi yläastekin voinut olla hyvää aikaa, kun olisi tullut seiskaluokalle.
Jep, aikanaan riparilla huomasin, etten oo luuseri vaikka niin luulenkin. Hyvä tyyppi ja silleen, saan kaverit ja tytöt nauramaan ihan vaan olemalla oma itseni. Mutta olin sitten ysilläkin samanlainen kun kasilla, yksin kuuntelin musaa jossain.
Lukiosta sitten löysin kavereita, tiesin sen jo ennen lukion alkua, että oon hyvä aloittamaan puhtaalta pöydältä. Nyt oon koulussa suht suosittu, mutta tuntuu et en oo kenellekkään kovin merkityksellinen. Viikonloput oon yleensä yksin kotona. Vähän oon outsider ja noin, en oo kenellekkään se eka joka pyydetään mukaan kahville yms. Aina saan uudestaan huomata miten hyvä tyyppi mä oikeesti oon, mutta joku trauma takaraivossa pitää yllä ajatusta että ei mulla oo väliä. Jos muuttasin pois tai kuolisin auto-onnettomuudessa, moniko lintsais koulusta ja surisi? Eikä mulle mistään bileistä kerrota, paitsi jälkikäteen. Kavereitten kans tulee hengattua useinkin koulun jälkeen, mut musta tuntuu, että jos ei nähä kaverin kans aamulla koulussa niin se sitten jotenkin katkasee välit, ei voi esim. iltapäivällä luontevasti pyytää johonkin.
Kyllä mä tiedän, että oman muijankin saisin kun vaan jaksasin tarpeeks itteeni uskoo, enkä edes mitään kaikkien hylkimää tyttöä vaan kauniin, suositun ja halutun. Jos vaan olis tarpeeks itseluottamusta, sitä saan kavereilta. Niillä on suurimalla osalla tyttöystävä jonka kanssa ne tekee kaikkee, ja ois tosi hienoo kun itelläkin ois, voitas sit puhuu niistä muijista keskenämme, mä tiedän sen. Mä haluun tehä elämässäni jotain uutta nyt, perustaa bändin, muuttaa omaan kämppään, mennä töihin, sekoilla tai jotain. Mä en kuulu mihinkään.
"Mä en kuulu minnekkään" jännä miten tutulta se kuulostaa omaan korvaan...se kun sattuu olemaan oma ajatus. Ylä-aste iässä, missä itekin olen, sitä peilaa itseään muista ihmisistä, ja kun jokanen peili järestään vääristää asioita niin ei se tee kovin hyvää itsetunnolle.
Se on jännä fiilis, kun tulee juttelemaan omille luokkatovereille ja huomaa, et se piiri vaan tiivistyy ja sitä jää ite niin ulkopuolelle. Oltiin joskus ihan väleissä luokan kanssa ja luokkahenki oli hyvä, mut se oli sillon joskus ala-asteella. Nykyään ei voi olla kovin erilainen tai mitään, jäät ulkopuolelle. Itelläni on keskivertoo parempi koulumenestys, mut en usko et se siitä johtuu. Ei oo noussu päähän, eikä oikein voikkaan nousta kun porukoilla on tälläset asenteet.
Ne suhteet luokkaan ois pitäny vahvistaa sillon ala-asteella, olla väkisin niitten törppöjen mukana jengissä ja näin...silloin oli vaan niin naiivi ettei tajunnu sitä.
Luuli vaan et kaikki ihmiset on ihania ja mitä pahaa ne sulle tekis, ku sä et tee niille? No, nyt ainakin se kuva on pirstoutunu, sellasia välittäviä ihmisiä ei oikein löydy ainakaan meiän luokalta.
Tietää sen itekin, ettei ole mikään täystampio, ei kukaan ole... itsetunto on vaan kadonnu jossain matkan varrella ja sen takaisin hankkimiseen ei oikein ole keinoja. Tai tietysti on, niitä ei vaan ite nää. Sitä saa porukat nauramaan olemalla oma itsensä just jossain riparilla, vaan sitten sen oman luokan kanssa kaikilla on jo asenteet valmiina eikä suista tule muuta kuin vittuilua. Huonolla itsetunnolla on paha nauraa vaan vittuilun päälle tahi vittuilla takas, sitä vaan ottaa ihteensä vaikkei oikeesti pitäs.
Ne vaan soittaa suutaan kun niillä ei oo sil hetkel parempaa tekemistä ja ne tietää, et sä et uskalla sanoo mitään niille takas... Ratkasu kai kuulostas helpolta; sano vaan takas, käytä niiden omia aseita. Ei oo helppoo huonolla itsetunnolla.
Jos pääsis alottaan puhtaalta pöydältä, ois helpompaa.
Olis mukava perustaa se oma bändi ja saaha vähän itsetuntoa, hengata tuol kaupungilla muien muassa mutta mä pelkään että se ei mulla ihan lähihetkinä onnistu... pitäs saaha ihtensä kasattuu jotenkin.
Sen oman tytönkin sais varmasti jos oisi sitä jo tieskuinkamoneenkertaanmainittua itsetuntoa.
Kuitenkin, maailmasta löytyy paljon ihmisiä, joilla on sama ongelma... huomasin vasta tänään kun selasin nettiä, onnekseni huomasin.
Kuulostat tosi fiksult ja mukavalt likalt mut hei :D tos sun viestissäs on jo itessää sellane tosi ankee fiilis ku teit ton kirjakielel ja tollee. Itel oli koko yläaste sellane kauhee möks möks ei ollu kavereita jne, mkn ei kiinnostanu. Mut oikeesti soita vanhoille kavereilles, käy lenkil ja eti sun elämän ilos takas :D tiiän ei oo nii helppoo ku kuulostaa mut ei siihe oikeesti voi kukaa muu löytää oikeeta tapaa ku sä ite.
Ja tiiätkö, ktn ei paljoa kiinnosta olla möks möks likan kaveri nii jos sul ei oo hyvää tällasta itsevarmuutta ni älä näytä sitä muille. Hymyile ja vaikuta normaalilta, salaa paha olo ja huomaat kyl et se toimii :D meet vaikka yksin ottaa jonnekki nurtsille arskaa, kuuntelet musaa ja oot ilone ni kyllä tulee varmasti joku mukava poika heittää juttuu.
Eivät vedä ohikulkijaa hihasta tai istu kahvilassa yksinäisen hörppijän seuraksi. :D jja tää on aiiivan totaallista paskapuhetta. Kyl niitä on ihmisiä ketkä uskaltaa tulla yksinäisen likan vieree istuu ja vastaavaa. Voitha sä itekki mennä jollekki yksinäille kaffe hörppijälle mennä jutskaa ja sillee :D
Mut oikeesti usko :> itsevarmuus o kaikkein seksikkäintä, ihaninta, söpöintä, mukavinta ja kaikkee :D olkoo eukko vaik kuin upee mut on iha möks möks ja nii ni ei se oo upeeta, sit jos eukko o vähemmä upee mut on sujut sen kaa ja on ilone ja kaikkee ni mielummi sille ny menee jutskaa
Vaik kylläki oikeesti surullisille ihmisille on helpointa mennä juttelee mut ei nii moni tee vaik pitäs. Se on oikeesti surullista jos ei kehtaa randomilta mennä kysymää et mikä hätän tai jtn et voiko auttaa jos näkee et ei oo iha okei :--( ku oikeesti tollaneki saa tosi iloseks
Sori sekava viesti ja kaikkee mut en osaa saada tätä niiku sanoiks :D pitäs jutella, heads up vaa likka, kyl se siit menee :>
ja hei jos sul alkaa luksa ni voit kyl olettaa et saat silleen uuen alun, tapaat paljo ihmisii mut kyl se "the past" jää kyl kummittelee kuiteki mut iha sama :D carpe diem ja hyvää elämää, terminus est :>, nuqq -->
"tos sun viestissäs on jo itessää sellane tosi ankee fiilis ku teit ton kirjakielel ja tollee"
Kirjakielellä kirjoitettua tekstiä on paljon helpompi lukea. Älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta ainakin minua ärsyttää suunnattomasti, kun ihmiset ovat nykyään niin laiskoja, että sanoja pitää aina lyhentää tyyliin "jtn", "ktn", "mtn". Ei luulisi olevan kovin iso urakka ottaa ne vokaalit mukaan.
"olkoo eukko vaik kuin upee mut on iha möks möks ja nii ni ei se oo upeeta, sit jos eukko o vähemmä upee mut on sujut sen kaa ja on ilone ja kaikkee ni mielummi sille ny menee jutskaa"
Onhan tuollainen kirjoitustyyli persoonallista, mutta se saattaa tehdä tekstistä vaikeasti luettavaa :)
"Ja tiiätkö, ktn ei paljoa kiinnosta olla möks möks likan kaveri nii jos sul ei oo hyvää tällasta itsevarmuutta ni älä näytä sitä muille. Hymyile ja vaikuta normaalilta, salaa paha olo ja huomaat kyl et se toimii :D"
En oo kovin samaa mieltä tän neuvon, enkä oikeestaan koko kirjoituksen kanssa. Voihan se olla, että yks tapa sopii yhdelle, mut en kuitenkaan yksinäisyydestä kärsivää ihan noinkaan neuvois.
Koska jos vetää vaan tekohymy naamalla tutustumaan uusiin ihmisiin, mitä se sitten on? Esittämistä. Pinnallista meininkiä, joka ei vie sitä todellista yksinäisyyttä tai ulkopuolisuuden tunnetta mihinkään. Voin kertoa.
"itsevarmuus o kaikkein seksikkäintä, ihaninta, söpöintä, mukavinta ja kaikkee :D"
En usko että läheskään kaikki ajattelee näin. Tietenkään mököttäminen ja naama nurinpäin kulkeminen ei oo seksikästä eikä ihanaa, mutta pieni itseluottamuksen puute saattaa olla hyvinkin vain söpöä jonkun mielestä. Lesot tai liian itsevarmat tyypit ei todellakaan iske. Kaikkiin.
joo. tulee helposti turhautunut olo kun kirjottaa tämmöisestä aiheesta viestiä johonkin keskustelupalstaan, kun ei siitä enää jaksaisi jauhaa; tuntuu että asia on käyty jo niin tsiljoonatta kertaa läpi, mutta ainakin sä osaat kirjottaa ja näytät olevan ihan perillä ongelmistasi. onhan se paskapuhetta toi "mene kaupungille, siellä saat ystäviä," ei tuo ainakaan yksin onnistuisi.
useesti munkin nuppi poksahtaa "millaista nyt olisikaan kaverin kanssa"- ajatuksesta. mulla näin 16-vuotiaana on enää yksi hyvä ystävä, mutta silläkin on jo poikaystävä ja haluaa viettää kaiken vapaa-aikansa kahden sen kanssa. yksinkin vois tehdä kauheesti asioita, kuten esim. käydä festareilla, mutta kuinka moni oikeasti kattoo hyvällä semmosta joka menee sinne yksin? vaikka voisihan se olla ihan jees kivaa mennä yksin. mä vaan kuulun niihin hassuihin ihmisiin, jotka jonkinverran välittää siitä, mitä muut ajattelee. vaikka se tyhmältä kuulostaakin niin en mä voi sille mitään. paskaaks tässä :o
Jokaiselle joka tuntee olonsa yksinäiseksi: ala harrastamaan jotain! Mene vain rohkeasti mukaan. Hae mikätahaansa iltakurssi tai viikonloppuharrastus. Se voi liittyä moottoreihin, urheiluun (lenkkeily, polkupyoräretket, avantouinti, karate, jne jne), valo- tai digikuvaukseen, tietokoneisiin, kirjoittamiseen, maalaukseen, rakentamiseen, vapaaehtoistyohon... Tai etsi viikonlopputyopaikka!
Toiset evät koskaan saa tietää miten hyviä ideoita sinulla on ja miten mukava olet ystävänä ellet näe vaivaa tulla ulos kolostasi ja ala osallistua. tekemällä asioita muiden kanssa et saa vain yhtä ystävää vaan monen monta!
Masentunutta ihmistä on tosiaan vaikeaa auttaa, mutta tärkeintä on kuitenkin se että alkaa itse rittää.
Muut kykenevät auttamaan sinua,mutta vain sinä itse voit oikeasti vaikuttaa elämääsi.
Tiedän, jos ei ole yhtään kaveria niin niiden hankkiminen on aivan helvetin vaikeeta, mutta niitä kavereita ei ainakaan tule jos istuu päivät pitkät yksin kotona.
Mutta en takaa että niitä kerran ulos menemällä tulee.
Yrittäminen kuitenkin antaa sinulle mahdollisuuden saada kaverin kuin se että et yritä ollenkaan.
Suosittelisin ainakin puhumista jollekkin, vaikka koulukuraattorille, että tätä masennusta ja viiltelyä saataisiin helpottaa.
Mutta se on kuitenkin sinusta kiinni.
Tee miten parhaaksi näet.