Monen vuoden yksinäisyyden jälkeen on tässä ollut tilanteita joiden kautta voisin päästä normaali elämään kiinni, mutta sitä ei enään pysty päästämään ketään lähelleen. Sitä on vaan liian kauan ollut yksin tai oikeastaan en ole ikinä kokenut toisen ihmisen läheisyyttä, kukaan ei ole välittänyt. Välillä tuntuu ettei halua edes eroon tästä paskasta, itsesääli ja katkeruus on kyllä jännä juttu. Sitä on tottunut jo niin tähän olotilaan kun elämä on vuosia junnannut paikoilaan.
Yksinäisyys muuttaa ihmistä
vielä nuori
3832
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Se on tätä. Jos ja kun varhaislapsuudessa on asennevaurioita, ne siirtyvät murrosikään. Sitä ei usko itseensä, masennusta ahdistusta, huonoa itsetuntoa. On voinut kehittyä ihan joku neurologinen kehityshäiriö kuten minulla. Jätkänä pääsin "irtonumeroilla", sitten pitemmillä suhteilla totaalisesta yksinolosta irti. Itsellä silti vahinko jo tapahtunut: parisuhdekaan ei toimi, jos nainen odottaa liikaa. Mutta näillä elämän hanttikorteilla sitä on mentävä. Kuitenkin on näin. Vastakkaisella sukupuolellakin on samanlaisia sopeutumisvaikeuksia. Aina löytyy jokaiselle vakalle kantensa, ellei liikaa vaadi kumppaniltaan elinolosuhteiltaan.
Hei, minun tuli jotenkin tosi paha mieli lukiessani kirjoitustasi. Olen itsekin vielä ihan nuori aikuinen ja löydän paljon itseäni sinun kirjoituksestasi. Täytyy sanoa, että minua elämä on kohdellut lempeästi. Olen ollut mitä onnellisimmassa asemassa - on mukava perhe, kavereita, koti jossa vielä asustan. Välillä mietin, miten onnellinen saankaan näistä olla. Ja jotain vain tuntuu puuttuvan... Ollessani ulkosalla oon (tai ainakin yritän olla) reipas ja hymyilevä, huoletonkin, mutta sisältä vaan tuntuu tosi heikolta. :( Nyt viime aikoina tunne yltyi vähän pahaksikin, mutta onneks oon saanut lohtua alkamalla olemaan enemmän yhteyksissä kaverin kanssa. Ollaan viikonloppusin käyty tekemässä paljon kaikenlaista, millon missäkin vaan menty, oltu ja ihmetelty. On helpottanu oloa ihan mahottoman paljon. Ehkä se auttaisi sinuakin? Kirjoitit: "normaali elämään kiinni" Eipä ole minullakaan ole koskaan ollut ketään sillä tavalla läheistä ihmistä vierelläni.(jos nyt edes tuota tarkoitit) Minusta ei saisi hävetä ollenkaan, kun itsestä ainakin tuntuu että oon aina yrittäny tehä kaiken parhain päin ja siltikin välillä menee just tällain... ehkä se on vain huonoa onnea sitten, ainakin toivon niin. Ja tekstistäsi tuli mieleen, että mullakin on ollu eräs henkilö ajatuksissani jo jonkin aikaa, henkilö joka oikeestaan sai mut ekaa kertaa koskaan tuntemaan aidosti välitetyltä (ja arvokkaalta) vaikka ei oikeestaan edes tunnetakaan. Ihan kuin se ois vaan jotenkin nähnyt mun läpi. Joku varmaan naurais mun sanoessa että oon saanu muutaman pikkuhetken hänen kanssaan jutella ja että minulle se on ollut onnellisimpia juttuja - nuo pienet hetket vain. Mutta niin voi pienikin olla suurta :)
Tuohon loppuun oisin vielä toivonut sanoa, että don't give up - lupaahan ees yrittää. Mun mielestä on maailman hienoin tunne välittää ja tulla välitetyksi. Sen voi löytää vain itsestään, milloin oikealta tuntuu :)