kerron teille pienen stoorin aiheesta "rakkaus saavuttamatonta naista kohtaan". Hänen mielestään on jäänyt kokonaan käsittelemättä se toinen näkökulma. Eli mitä on olla se kaukaa palvottu nainen. Meillä on tästä kokemusta. Tämän tarinan osapuolet ovat kaikki vähän yli 3-kymppisiä naisia.
Minulla oli tuttava ystäväni kautta. Erittäin mukava tyyppi, jonka kanssa oli kiva jutella ja huumorikin kukki samalla aaltopituudella. Yleensä tapasimme ton ystävän välityksellä, siis yhteisissä illanistujaisissa, bileissä tai harrastuksissa isolla porukalla. Sit kävi niin, että tämä tuttava kertoi rakastuneensa minuun. Olin hänen elämänsä nainen, kaunein mitä hän oli nähnyt ja kaikkea sitä mitä täälläkin on kirjoiteltu. Ilmoitin heti ystävällisesti, että mulla on se oma kultani, joka on minulle ainoa rakas, enkä halua ketään muuta. Kaveri voisin olla, koska pidin tästä naisesta ihmisenä. Hän pettyi mutta sanoi hyväksyvänsä tilanteen.
Vaan mites kävi. Hän elätteli silti romanttisia unelmia meistä kahdesta. Lähetteli viestejä, soitteli "muka viattomasti" mutta päätyi aina vaivihkaa kyselemään miten mun ja kultani suhde sujuu. Toivoi siis eroa? Kun tapasimme, hän käyttäytyi häiritsevän tunkeilevasti jos olin yksin ja lähes mustasukkaisesti jos kultani oli mukana. Pahinta ehkä oli se, että hän tulkitsi jokaisen ystävällisen eleeni, hymyni, jutusteluni "merkiksi" siitä, että olen lämmennyt! Huomio! Nainen voi olla lämmin ja kiltti toiselle naiselle ilman pienintäkään flirtinpoikasta. Kaveruudesta ei oikein voinut enää puhua ja lopulta jouduin sanomaan kaikkien hyvällä yritettyjen puheiden jälkeen aika tylysti, etten ole kiinnostunut. Piste. Hän ilmoitti, ettei voisi enää edes nähdä minua, koska se sattuu niin paljon.
Tästä on noin kolme vuotta. Emme ole kovin montaa kertaa yhteen törmänneet, koska hän ei voi enää tulla ystäväni järjestämiin tilaisuuksiin, jos mä olen siellä. Aivan kuin olisin pettänyt häntä verisesti!! Ystävän kautta olen kuullut, ettei tämä nainen voi seurustella kenenkään kanssa, koska rakkaus minuun on niin kipeä paikka. RAKKAUS?? Eihän hän edes tunne mua niin hyvin, että voisi puhua rakkaudesta! Hän ei tiedä millainen olen suhteessa tai millainen meidän suhde olisi, jos sellainen olisi. Tosiasia on, että vaikka olisin sinkku, hän ei olisi sellainen nainen, jonka kanssa edes haluaisin suhteen. Minä olen hänelle vain haavekuva, koska miellytän häntä fyysisesti ja elämäni näyttää hänestä sivusta katsottuna juuri siltä mitä hän tahtoisi jonkun kanssa. Mutta hän ei näe sitä kaikkea mitä elämämme TODELLA on ja että se on MEIDÄN KAHDEN rakentamaa todellisuutta. Jonkun toisen kanssa voisi olla aivan toisin.
Ennen muuta sellainen kaukorakkaus on kiusallista kohteelle. Etenkin hyvässä suhteessa elävälle. En kai mä voi kieltää ketään rakastamasta minua kaukaakin, kunhan ei odota minulta asioita, joita en todellakaan ole valmis antamaan. Tässä tapauksessa tein sen myös hyvin selväksi. Varjona elämässä roikkuva ihminen ei tosiaankaan ole kovin imarteleva juttu, koska se rakkaus harvoin on 100pros. pyyteetöntä, vaikka joku täällä niin väitti. Onko pyyteetöntä toivoa, että toisen suhde kariutuisi ja itse saisi sen paikan? Surullista on, että hyvin alkanut ystävyydenpoikanen kariutui tähän. Vielä surullisempaa on, että se nainen tuhlaa tosiaankin aikaansa uneksimalla minusta. Sen sijaan hän voisi löytää jonkun muun, jonka kanssa olisi hyvä olla. Kivoja naisia kun on vapaana aivan takuulla. Niitä elettyjä päivä ei saa takaisin, joten kannattaa elää ne täydesti ja nyt.
Minulla oli tuttava ystäväni kautta. Erittäin mukava tyyppi, jonka kanssa oli kiva jutella ja huumorikin kukki samalla aaltopituudella. Yleensä tapasimme ton ystävän välityksellä, siis yhteisissä illanistujaisissa, bileissä tai harrastuksissa isolla porukalla. Sit kävi niin, että tämä tuttava kertoi rakastuneensa minuun. Olin hänen elämänsä nainen, kaunein mitä hän oli nähnyt ja kaikkea sitä mitä täälläkin on kirjoiteltu. Ilmoitin heti ystävällisesti, että mulla on se oma kultani, joka on minulle ainoa rakas, enkä halua ketään muuta. Kaveri voisin olla, koska pidin tästä naisesta ihmisenä. Hän pettyi mutta sanoi hyväksyvänsä tilanteen.
Vaan mites kävi. Hän elätteli silti romanttisia unelmia meistä kahdesta. Lähetteli viestejä, soitteli "muka viattomasti" mutta päätyi aina vaivihkaa kyselemään miten mun ja kultani suhde sujuu. Toivoi siis eroa? Kun tapasimme, hän käyttäytyi häiritsevän tunkeilevasti jos olin yksin ja lähes mustasukkaisesti jos kultani oli mukana. Pahinta ehkä oli se, että hän tulkitsi jokaisen ystävällisen eleeni, hymyni, jutusteluni "merkiksi" siitä, että olen lämmennyt! Huomio! Nainen voi olla lämmin ja kiltti toiselle naiselle ilman pienintäkään flirtinpoikasta. Kaveruudesta ei oikein voinut enää puhua ja lopulta jouduin sanomaan kaikkien hyvällä yritettyjen puheiden jälkeen aika tylysti, etten ole kiinnostunut. Piste. Hän ilmoitti, ettei voisi enää edes nähdä minua, koska se sattuu niin paljon.
Tästä on noin kolme vuotta. Emme ole kovin montaa kertaa yhteen törmänneet, koska hän ei voi enää tulla ystäväni järjestämiin tilaisuuksiin, jos mä olen siellä. Aivan kuin olisin pettänyt häntä verisesti!! Ystävän kautta olen kuullut, ettei tämä nainen voi seurustella kenenkään kanssa, koska rakkaus minuun on niin kipeä paikka. RAKKAUS?? Eihän hän edes tunne mua niin hyvin, että voisi puhua rakkaudesta! Hän ei tiedä millainen olen suhteessa tai millainen meidän suhde olisi, jos sellainen olisi. Tosiasia on, että vaikka olisin sinkku, hän ei olisi sellainen nainen, jonka kanssa edes haluaisin suhteen. Minä olen hänelle vain haavekuva, koska miellytän häntä fyysisesti ja elämäni näyttää hänestä sivusta katsottuna juuri siltä mitä hän tahtoisi jonkun kanssa. Mutta hän ei näe sitä kaikkea mitä elämämme TODELLA on ja että se on MEIDÄN KAHDEN rakentamaa todellisuutta. Jonkun toisen kanssa voisi olla aivan toisin.
Ennen muuta sellainen kaukorakkaus on kiusallista kohteelle. Etenkin hyvässä suhteessa elävälle. En kai mä voi kieltää ketään rakastamasta minua kaukaakin, kunhan ei odota minulta asioita, joita en todellakaan ole valmis antamaan. Tässä tapauksessa tein sen myös hyvin selväksi. Varjona elämässä roikkuva ihminen ei tosiaankaan ole kovin imarteleva juttu, koska se rakkaus harvoin on 100pros. pyyteetöntä, vaikka joku täällä niin väitti. Onko pyyteetöntä toivoa, että toisen suhde kariutuisi ja itse saisi sen paikan? Surullista on, että hyvin alkanut ystävyydenpoikanen kariutui tähän. Vielä surullisempaa on, että se nainen tuhlaa tosiaankin aikaansa uneksimalla minusta. Sen sijaan hän voisi löytää jonkun muun, jonka kanssa olisi hyvä olla. Kivoja naisia kun on vapaana aivan takuulla. Niitä elettyjä päivä ei saa takaisin, joten kannattaa elää ne täydesti ja nyt.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Minä olen rakastanut kauan ihmistä, joka on yhdessä toisen kanssa. Olen kuullut monelta taholta, etteivät he ole kuitenkaan kovin onnellisia.
Omalla kohdallani katson, että rakkauteni on ollut pyyteetöntä, koska en ole sitten kuitenkaan halunnut ruveta itse seurustelemaan tämän ihastukseni kohteen kanssa, vaikka siihen olisi ollut joskus mahdollisuuskin.
En ole edes halunnut tavata häntä silloinkaan, kun hän on ollut vapaana ja osoittanut olevansa kiinnostunut minusta. Silti haaveilen hänestä. Joskus kaipaus tekee ihan liian kipeää...
Kaukorakkauteni kohde on ihminen, joka ei osaa olla yksin. Hänellä on ollut jo useita seurustelusuhteita lyhyen ajan sisällä. Missä lienee vika? Tuskin syy minun voi olla.
..kirjoitat stoorisi naisesi pyynnöstä?
Näitä ihmissuhdekuvioita on sitten kaikenlaisia. Kiusallisia tunnesiteitä suuntaan milloin toiseen. Joku kärsii, joku ei.
Itselläni on samantyyppisiä kokemuksia naisista, jotka eivät hellitä. Uskottelevat todellakin jokaisen ystävällisen sanani väärin. Olenpa minäkin kimpaantunut ja minuun on loukkaannuttu verisesti. Nytkin muutama tapaus on meneillään.
Tällaista tämä elämä on. Siihen pitää vaan suhtautua suvaitsevaisen ymmärtäväisesti ja empatiaa käyttäen. Se on kova juttu, kun ihastuu mielikuvaan ihmisestä, eikä salli itsensä irrottautua siitä. No, kaikki ajallaan.
Kiitos tarinasta, se oli eräästä näkökulmasta erittäin valaiseva.
en suuremmin näitä keskusteluja ehdi seurailla mutta tyttöni käypi näitä lueskelemassa ja sitten kommentoi minulle. Häntä sieppasi sen toisen näkökulman puuttuminen ja siksi sanoi mulle, että kerropa sinä. Ei sen kummempaa. Ei siis mitään "alistussuhdetta".. :D! Juu, sehän on aivan totta, että meitä on monenlaisia ja tunneasioita saman verran erilaisia. Mutta jos jokainen kertoo oman stoorinsa, niin näkökulmia tulee aika monta ja sehän on jees. Omaani en kerro siksi, et se olisi ainoa oikea.
Oletkos sinä ollut ikinä ihastunut ihmiseen, joka ei vastaa tunteisiisi? Oletko uskotellut itsellesi, että joku välittää, vaikka tosiasiat puhuisivat sitä vastaan? Ehkä sinä et ole ollut koskaan niin epätoivoinen...
kauan sitten hullaannuin erääseen naiseen kun tapasimme tien päällä mutta hän oli ja on yhä suhteessa. Kyllähän se hetken kirveli mutta kyllä mulle oli selvää, etten jatkaisi haaveiden elättelemistä. Se lievä pettymys on vaan osattava käsitellä pois. Meistä tuli tämän naisen kanssa hyvät kaverit ja nykyään olen heidän lapsensa kummikin, joten toimii yhä. Ja mulla on oma kulta, joten taidan olla elävä esimerkki siitä, että kandee jatkaa matkaansa ja katsella avoimin silmin ympärilleen. :)! Mä olen kyllä aina uskonut, että maailmasta löytyy hyviä naisia ja hyviä ihmisiä, kun vaan itse pitää ovet auki. Ei se ole siitä yhdestä kiinni. Olen myös sitä lajia, joka menee ja ottaa selvää sen toisen tunteista, ettei tarvitse jäädä arvailemaan ja kerron omistani selvin sanoin, ettei toisten tarvitse arvailla. Jos tosiasiat puhuvat sen puolesta, että se toinen ei välitä, minä en kyllä jää odottelemaan jatkoa. Eiköhän jokainen ihminen ole sen arvoinen, ettei tarvitse toisen välinpitämättömyyttä ottaa osakseen?
Olen itse ihastunut ihmisiin, muutamiin, jotka eivät ole vastanneet tunteisiini. Ne ovat menneet aika nopeasti osaltani onneksi ohitse.
Olen myös muutaman kerran luulotellut, ettei toinen välitä minusta ja sen vuoksi sabotoinut itse suhteen.
Olen kyllä sitä mieltä, että sisimmässään ihminen tietää, mitä kannattaa odottaa ja mitä hylätä. Aina kulunut aika ei ole pahasta ollenkaan, vaikka monet kuvittelevat täälläkin, että vain varsinainen seurusteluaika on "elämää"..;)
kyllä ihmisen on hyvä osata nauttia elämästään sinkkunakin. Eli elää itsensä eikä muiden kautta. Ja siis todellakin nauttia - ilman kipuilua jonkun ihmisen takia. Yksin elämisessä on omat hyvät puolensa verrattuna seurustelusuhteeseen ja päinvastoin. Olen samaa mieltä Katinkan kanssa; elämää kannattaa elää eteenpäin ja katsoa luottavaisena mitä se tuo tullessaan. Yksin tai yhdessä, mikä kullekin parhaiten sopii. Elin itse yksin useamman vuoden, enkä kokenut sitä ollenkaan pahaksi. Sen jälkeen deittailu ja suhdetoimintakin tuntuivat mukavan raikkailta, kun mitään pakkoa niihin ei ollut. Sen vapauden olla kärsimättä ja kipuilematta voi ihminen vain itse antaa itselleen. Uskon Jenniferin lailla, että sisimmässään ihminen tietää mikä on oikea ratkaisu. Tiedän myös, että ihmisen sisin on erinomaisen hyvä sotkemaan siihen omia hartaita toiveita ja odotuksia. Sen todellisen oikean tien löytäminen vaatii joskus varsin tarkkaa silmää; itseä on niin helppo huijata.
Jeps,ei kai voi rakentaa onnellista elämää pelkästään muiden kautta..itsestä se lähtee.
Jos ei ole henkisesti kypsä kohtaamaan ja olemaan läheisessä suhteessa toisen ihmisen kanssa niin ei se kypsyys pelkästään ikävuosien karttuessa kerry. Vaan kun tiedostaa ongelmansa ytimen, niin pyrkiä sisäisen kasvun kautta , päämäärätietoisesti, voittamaan sisäiset esteet :)..
Kaukorakkaushan on turvallista kun ei sitä suhdetta oikeastaan ole edes olemassa...hmm oisko se sitä että voi haaveillen ja unelmoiden harjoitella rakkautta.Eräänlainen suhdesimulaattori, jossa voi antaa "rakastetulleen" erilaisia luonteenpiirteitä,käydä kuvitteellisia keskusteluja , tapahtumia etc.. Tosin kaukana todellisesta elämästä. Ja tämäpä unelmien nainen onkin itse luotu hahmo ja kaukana todellisesta mallista..
Yksin on hyvä, kaksin hyvä ! Sinkkuna ollessa on omat hyvät puolensa kuin myös toistekin päin. Huono parisuhde on helvettiä: ... ei siinäkään kannata roikkua kiinni... :D
onhan sinkkuna elämisessäkin hyvätkin puolensa, mutta ei sitä loputtomiin jaksa. ja on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka haluavatkin elää yksin, toiset eivät halua.
Olen varmaan rakastunut mielikuvaan ihmisestä, en oikeaan ihmiseen, koska en kuitenkaan haluaisi mitään vakavampaa tunteideni kohteen kanssa, vaikka unelmissani kaikki onkin mahdollista.
Uskoakseni voisin unohtaa, jos pistäisin välit kokonaan poikki. Kuitenkin ihastukseni kohde haluaa pitää minut ystävänäään. Hän ei vain kohtele minua siten kuin muita ystäviään. Yksipuolista tämä on näinkin. Hän ei välitä mutta ei haluaisi päästää minua.
Hän on itse sanonut, ettei halua, että löytäisin jonkun toisen. Hän on mustasukkainen, mutta ei halua itsekään olla minun kanssani. Hän varmaan tietää senkin, etten minäkään todellisuudessa haluaisi olla hänen kanssaan. Miten voisinkaan, kun hänellä on toinen, ja kun muistan kaikki hänen muutkin suhteilunsa, joita on ollut paljon. En haluaisi olla yksi monien joukossa.
En nyt kuitenkaan tahtoisi yrittää löytää ketään uuttakaan "ratkaisemaan" tilannetta, sillä haluaisin käydä tämän läpi niin kuin tämä nyt on, sillä näin on käynyt minulle ennenkin muissakin ihmissuhteissani. Uuden kanssa olisin ennen pitkää samassa tilanteessa. Minä en edes jaksa ajatella ketään uusia ihmisiä enää.
Ongelmallinen tämä tilanne on siksi, että välillä tämä kaukorakkaus käy yli voimieni. Yritän pitää tunteeni kurissa, etten tekisi mitään, mikä ei olisi sopivaa...
Tuo kuvio kuullostaa vähintäänkin pelottavalta. Ihastuksesi kohde ei taida olla ihan henkisesti tasapainoinen, jos nauttii tuon tasoisesta valtapelistä. Onhan se imartelevaa, että toinen roikkuu vuosikausia perässä kuin uskollinen koiranpentu. Saa käskyttää ja komentaa sielunsa kyllyydestä ja toinen palvoo pyyteettömästi.
Sinä olet jonkinasteisesti sairaan ihmisen itsetunto-pelissä pelinappula. Se yksi turvallinen asia, joka on ja pysyy ja tarpeeksi kaukana. Idea onkin pitää sinut etäällä, jotta et pääse arvosteluetäisyydelle!
Pitäisiköhän laittaa välit kokonaan poikki? En minäkään taida olla henkisesti kovin tasapainoinen, kun suostun tällaiseen. En palvo ihastukseni kohdetta, vaan olen katkera hänelle, inhoan, vihaan ja halveksin, mutta en kuitenkaan voi mitään sille, että rakastan häntä myös.
Totta on, ettei hän kestä ollenkaan arvostelua. Itse hän arvostelee minua jatkuvasti eikä ota ollenkaan huomioon minun tunteitani. Tunteillani ei näytä olevan hänelle mitään merkitystä. Tunnen itseni arvottomaksi. Kaukorakkaus ei ole pelkkää unelmaa.
poistu kuviosta. Se ei tietenkään tapahdu sormia napsauttamalla mutta joskus on vain repäistävä itsensä irti, vaikka se sattuisi miten. Katso nyt hyvä nainen sinne peiliin ja näe, että sinä olet paljon enemmän arvoinen! Jos tämänkaltaiset tilanteet ovat toistuneet elämässäsi, on parasta tarkistaa omatkin asenteesi. Miksi et anna itsellesi mahdollisuutta saada ihan oikeaa rakkautta? Yksi tosiasia on, että jollet osaa rakastaa itseäsi, miten osaisit antaa toisellekaan luvan rakastaa sinua? Tosi on, että olet sille toiselle vain eräänlainen vääristynyt peili, josta hän voi nähdä viehätysvoimaisen itsensä. Jotkut ihmiset juopuvat tunne-elämään liittyvästä vallasta. Uskallan väittää, että se ei ole rakkautta.
Mitä se oikea rakkaus on? Kaukorakkauteni on ainakin turvallista. Turvallisuus on tässä yksi tekijä. Rakastamani ihminen on sanonut, että hän haluaa suojella minua, ja on siksi varoitellut minua muista. Sekin hyvä puoli kaukorakkaudessa on, että EHKÄ minä voin hallita tätä rakkautta itse. Rakkauteni loppuu sitten, kun minä päätän luopua siitä. Saan tästä suhteesta juuri sen verran, että se pitää minut hengissä... En kestäisi enää uutta hylkäämistä toisen puolelta. Mutta miten käy, jos minä itse hylkään rakastamani ihmisen? Miten minulle sitten käy? Rakkaani varmaan pärjää ilman minuakin...
En tiedä onko olemassa yhtä oikeaa rakkauden lajia. En usko myöskään, että Muunkoira tarkoitti sitä. Mutta kuule. Oikea rakkaus on turvallista. Siihen VOI luottaa ja se ei petä. Kaukorakkaus on taas turvallista siksi, ettei oikeastaan mitään kahden ihmisen välillä edes tapahdu. Se on sama kuin välttelisi liukastumista pysyttelemällä koko talven sisällä. Sillä tyylillä kaikki muuttuu turvalliseksi. Mutta aivan tajuttoman paljon jää myös kokematta. Kuka on väittänyt, että elämä on yleensäkään kovin turvallista? Se sisältää AINA riskitekijöitä, joita ei todellakaan voi itse hallita. Ajatus asioiden hallitsemisesta on täyttä harhaa. Samoin se, että joku toinen voisi antaa sinulle takuut turvallisuudesta. Tuo rakkautesi varoittelee sinua muista ihmisistä vain siksi, ettet vain lähtisi!! Aikamoisen verkon hän on osannut ympärillesi kutoa. Mitäs jos alkaisitkin etsiä sitä oikeaa turvallisuuden tunnetta omasta sisimmästäsi? Sieltä se nimittäin löytyy. Turvallisuus on sitä, että tietää pärjäävänsä elämässä omin jaloin; välillä ehkä horjuen mutta pärjää silti. Silloin ei tarvitse edes ajatella näitä hallitsemisjuttuja rakkaudessa. Rakkaus vaan on ja elää, eikä katoa, vaikkei siihen rystyset valkoisena takerrukaan.
Minä luulen, että minä jollakin tavalla tulen toimeen elämässäni, ilman että suuremmin tukeudun toisiin. Mutta tarvitsen myös rakkautta, en välttämättä, mutta kuitenkin... edes unelmani siitä.
En voi sille mitään, että rakastun ihmisiin ja takerrun suhteisiin, jotka ovat yksipuolisia. Jotain minä niistä silti saan. Minulla on ainakin joku, jota rakastaa.
En halua haaveillakaan liian täydellisestä rakkaudesta, sillä ei sellaista olekaan. Tiedän, ettei kahden ihmisen välinen rakkaus ole turvallista. Siihen ei voi luottaa ja sekin pettää ennemmin tai myöhemmin.
En itsekään osaa rakastaa oikeasti. Eihän rakkauselämäni muuten olisi tällaista. Toivon, että joskus olen valmiimpi rakastamaan oikeasti, ja että saan myös vastarakkautta ja osaan ottaa sitä vastaan. Toivon, että rakkaudestamme tulisi totta sitten joskus, jonain päivänä, kun opimme rakastamaan.
Joku viisas on sanonut, että rakastumisessa on elementtejä, jotka viittaavat pakkomielteenomaiseen käuyttäytymiseen tai tunteisiin. Ei se välttämättä ole vaarallista. Jokainen meistä on ollut rakastunut ja tietää, miten sitä mielessään vatvoo koko ajan rakastettuun liittyviä asioita, hänen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään, sanomisiaan, eleitään. Varsinkin siinä vaiheessa, kun vielä ei olla puettu mitään sanoiksi tai on sanottu hyvin vähän, on tyypillistä, että aletaan tulkita toisen eleitä ja ilmeitä jne. Luonnollistahan se on. Luonnollista on, ettei rakastuneen käytös ole luonnollista... Eikö vain?
Eri asia tietenkin sitten, jos henkilö ei usko, vaikka toinen hänelle suoraan sanoo, ettei tarina voi jatkua. Jos käyttäytyminen on selvästi häiriköintiä, siitä pitää tehdä loppu ja olla sitten myös ehdoton sen suhteen.
Häiriköintiä voi tulla myös ihastuksen kohteen puolelta. Eihän se nyt ihan sopivaa ole, jos varattu ihminen ehdottelee seksiä, varsinkaan jos hän ei ajattele mitään muuta kuin sitä... Onneksi olen osannut kieltäytyä kaikesta tällaisesta, kyläkutsuista ja muusta. Eipähän kukaan voi syyttää minua mistään. Saahan nähdä, miten kauan tämä uusin suhde kestää. En minä ainakaan voisi elää ihastukseni kohteen kanssa, enkä siksi eläkään, vaikka rakastan häntä omalla tavallani. Ei hänen silti tarvitse olla yksin, sillä hölmöjä "rakastuneita" tuntuu riittävän. Toisille kelpaa näköjään vähempikin. Minulle ei taida kelvata mikään. Mitkään vakuuttelut eivät saa minua uskomaan, että kukaan ihminen maan päällä voisi tosissaan rakastaa minua. Kerran erehdyin uskomaan, mutta se olikin sitten viimeinen kerta.
Kiitos
ennenkaikkea sisällöltään puhuttelevasta kertomuksesta yhtämatkaanne varrelta, kuin myös hyvin kirjoitetusta tekstistä. Onnen tyttö sinulla, koska huomaa, että kaivissiin keskustelette asioista ja toimitte yhdessätuumin, jos huomaatte aihetta siihen. Kummallista kyllä, keskustelussa tartuttiin "naiseni pyynnöstä" -ilmaisuusi. Kuulunee leppispiirien tunneälyn ,,, monipuolisuuteen!
Puhutteli, koska olen juuri seurannut elämäntoveruutemme "kausiluonteista terrorisointia" muutaman vuoden eli koko matkamme ajan joiltakin tahoilta mm. ystävyyden ja työtoveruuden nimissä.
Kevyitä kantamuksia sinulle ja toverillesi.
Onnen tyttö,
onnen tyttö sinulla, kuin myös toverillasikin. Kiitos puhuttelevasta tarinasta matkanne varrelta ja hyväsävyisestä kirjoituksesta. Huomaan, että kaitvissiin yhteytenne toimii, tuumaatte asioista ja toimitte yhteiselonne hyväksi, jos on tarpeen -siksi onnen tyttöjä.
Puhutteleva siksi, että olen juuri seurannut muutaman vuoden eli yhteiselomme koko ajan joiltakin tahoilta ajast´aikaan harrastelteltua kotirauhamme ja yhteiselommekin "kausiluonteista terrorisointia" milloin ystävyyden kulloin työtoveruuden tms. nimissä, mitä en ole osannut pitää viattomalla mielellellä toimittuna.
Luottamus kumppaniin ja hänen luottamuksensa arvoisesti toimiminen tekevät (yhtenä tekijänä) ihmissuhteista elämäntoveruuksia.
Hyvää jatkomatkaa teille ,,,
en ikinä elättelisi toivoa saati yrittäisi varattua naista. ihan kamalaa!
Hei,
Kiitos hyvin valaisevasta tarinasta.
Tämä taas auttoi minua tajuamaan, miksi pari ystävää ei ole koskaan paljastanut olleensa minuun ihastuneita silloin, kun ihastus on ollut ajankohtaista. He väittävät pelänneensä, että heistä tulee riesa ja tunkeilevia ihmisiä....
NYt ymmärrän paremmin.
Luin kirjoituksesi hyvin vakavana, koetan oppia siitä jotakin, vaikka itsekin olen noin asioita ajatellut - tosin ajatellut sen ihastuneen näkökulmasta. Ihan kuin kirjoittaisit minusta viestissäsi, vaikken tietenkään olekaan juuri hän. Tunnistan kuitenkin itseni kirjoituksestasi siten, että rakastuin taannoin erääseen naiseen enkä tahdo "päästä hänestä eroon". Siis omat tunteeni häntä kohtaan elävät "omaa elämäänsä", vaikka kuinka tahtotasolla haluankin eroon hänestä ja tunteistani häntä kohtaan. Järjellä ajateltuna minun pitää päästä eroon tunteistani, mutta tunne-elämä kun ei ole tahdonalaista...
Tilanteeni on juuri kuten kirjoitat: Tämä minunkin naiseni on kauniisti ilmaissut minulle, ettei ole seksuaalisessa ts. eroottisessa mielessä kiinnostunut minusta. Hän voi olla vain ystävä. Uskon, kun ihminen sanoo jotakin. Pidän hänen sanomaansa totena, tottakai.
Mutta minun mieleni askaroi hänessä aika paljon. Mietin, mitäs jos sittenkin hän pitäisi minusta enemmänkin. Onko ihan varmaa, ettei se tai tämä tai tuo hymy, ilme, ele tarkota sitä tätä tai tota. Minun pitää ottaa itseäni oikein niskasta kiinni ja sanoa itselleni, että on lakattava tulkitsemasta häntä tuohon tyyliin, itselle edullisesti.Sillä tulkitsemistahan minä "harrastan", vaikka kuinka yritän olla harrastamatta!
Asia on niin, ettei hänen edes tarvitse sanoa mitään, ei hymyillä, ei sormeaan liikauttaa, niin hän on minulle ihaninta maailmassa. Ja sitten kun hän hymyilee, liikauttaa sitä sormeaan tms., on se vallan tavatonta. Kaikki hänessä viestii minulle erotiikkaa - halusipa hän sitä tai ei. Tiedostan sen eikä se ole "hänen syynsä". "Syyllinen" olen minä, joka olen häneen ihastunut. Niin luonnollista ja yksinkertaista se on.
Varon juoksemasta hänen perässään, varon saattamasta häntä kiusalliseen tilanteeseen (sillä luulen, että jo minun pelkkä olemassaoloni voi olla hänelle taas kiusallista - jos toisaalta hänen pelkkä olemassaolonsa riittääkin taas minulle!). Koetan olla sanomatta, hymyilemättä, elehtimättä, etten vaan viestitä hänelle mitään, mitä hän ei taholtani halua kuulla eikä nähdä. Siis minun ei pitäisi olla olemassa, ei hänen elämässään, jos mieli kokonaan välttyä viestittämästä ihastumistani.
Vaikeaa on olla tai olla olematta, sanoa tai ola sanomatta, elehtiä tai olla elehtimättä tällaisessa tilanteessa. Parasta olisi, jos kyseistä henkilöä voisi välttää - mutta kun ei voi ja toisaalta en kyllä haluakaan. Pitäähän minun osata olla tuollaisessa tilanteessa ns. kunnolla. Uskon, että aika tekee tehtävänsä. Kun uskallan kohdata sen henkilön, tilanne normalisoituu välillämme. En elättele hänestä haavekuvia, vaan tutustun häneen sellaisena kuin hän on.
Ystävyyttä hän on minulle "tarjonnut". Minä en ole tarjousta voinut ottaa vastaan ainakaan vielä. En ole varma itsestäni. En tiedä, voinko hänen kanssaan olla koskaan "vain ystävä". Jos ihastuksnei jatkuu, on liian rankkaa minulle olla "pelkkä ystävä" - niin hienoa kuin ystävyys onkin. Suojelen itseänikin, tietysti myös häntä. Miksi kiusata itseään ja toista.
Sattuhan se, sattuu ihan hirveästi kun olen mielestäni kohdannut jotakin maailman ihaninta, kauneinta, merkityksellisintä - enkä sitä voi saada (siksikään, että itsekin olen varattu). Ei sellaisia ihmisiä ole välttämättä monta, joita kohtaan tuntee tuolla lailla. Itselläni on elämässäni ollut vain tämä yksi enkä häntä siis saa. Kaipaus tuntuu aivan fyysisenä kipuna, tiedän, miltä tuntuu menettää - ainakin oma haavekuvansa, jos ei muuta (on siinä haavekuvassa kuitenkin tottakin: uskon olevani realiteeteissani niin, etten kestä tahansa ihmisestä "rupea edes luomaan" taivaita hipovia haavekuvia. En ihastu kehen tahansa noin voimakkaasti. Tunnenkin häntä vähän ja se "vähä" on niin paljon, että minä olen myyty :))
Ymmärrän siin tosi hyvin sitä ihmistä, joka on sinuun ihastunut niin, ettei voi olla samoissa tilanteissa joissa sinä olet. Uskon, että hänellä on samanlainen tunne kuin minulla on ollut: haluan tavata häntä niin hirveästi, etten halua tavata häntä ollenkaan! usko pois, että sinä pääset tässä tilanteessa helpolla verrattuna siihen toiseen.
On kyllä ihan hirveän vaikeaa olla ottamatta häneen yhteyttä - tilanteessa, jossa tuntuu, ettei kukaan muu voi kommentoida mitään asiaa samalla lailla, yhtä fiksusti yms. kuin juuri hän. Kukaan muu ei tunnu yhtä merkitykselliseltä kuin hän. Välillä tuntuu, että mikää ei ole merkityksellistä, kun hän puuttuu...
Nuo ovat tunteita, tuntemuksia, joita tulee, jotka ovat hyvin vahvoja. Mutta minä olen myös järjen tasolla vahva: minä pakotan itseni toimimaan, ajattelemaan muuta. Pakotan itseni ajattelemaan, ettei hän ole minun varten, hän ei kuulu minun elämääni. Minun pitää jatkaa omaa elämääni ja hän elää omaansa. Rankkaa, eikö?
Rankkaa todella! Mutta myös kaunista: on ihanaa ajatella, että täällä maan päällä menee ihminen, joka on niin ihana kuin hän on.
Ikäväähän se on, että ihmisiä kulkee vapaalla jalalla, etteivät kaikki ole varattuja. Hehän voivat olla uhka suhteelle, varsinkin jos eivät hallitse tunteitaan, rakastavat ketä sattuu jne. Toisaalta heitä on hyvä syyttää kaikesta, jos omassa suhteessa menee asiat pieleen. Jos kumppani alkaa kyllästyttää, löytyy mielenkiintoisia vapaita kivoja naisia, jotka yllätys yllätys, eivät välttämättä olekaan niin helppoja tapauksia, niin epätoivoisia, että kuka tahansa kelpaisi. Itse en voisi ruveta oikeasti seurustelemaan kenenkään vasta eronneen kanssa. Kyllä semmoinen 2-7 vuotta kestävä surutyö pitää ensin käydä läpi, ennen kuin on valmis uuteen suhteeseen.
Mietin, millä tavalla minun pitäisi kommenttisi ymmärtää, kun en oikein sitä ymmärrä. Se on ilmeisesti vastaus minun viestiini, mutta se ei jostain syystä tavoita minua. Kerrotko, mitä minulta on jäänyt ymmärtämättä, jos viestissäsi on piikkejä minun suuntaani?
Itse olen vakaasti naimisissa, mutta rakastuin kuitenkin edellä kertomallani tavalla naiseen. Kokemus on ollut sekä hämmentävä että upea - upea nyt, kun olen asian kanssa paremmin sinut. En siis ole vapaa eikä ole sekään, johon olen rakastunut eli emme kulje vapaina kumpikaan siinä mielessä. Itse olen potennyt helvetillisä syyllisyyksiä pelkästään tuosta rakastumisesta, vaikken mitään ole tehnytkään.
Eikö ole kuitenkin niin, että kun rakastuu, sitä haluaa kuitenkin jollakin tasolla käydä keskustelua sen "kohteen" kanssa tai ainakin houkutus siihen on suuri (vaikka tietää, ettei itse voisi pettää puolisoaan ja tietää, että toisellakin on omansa). Tekee kovasti mieli kuulla, mitä hän ajattelee minusta. Itse olen lisäksi kokenut, että rakastuneena en ihan kovin tarkkaan osaa harkita kaikkia sanojani ja tekojani, vaikka noin pääpiirteissään kontrolli säilyykin.
Olisi tietysti hyvä, että kun parin/puolison löytää, voisi kulkea loppuelämänsä laput silmillä eikä ihastelisi enää kehenkään muuhun. Itse en tarkoituksella ole ikinä ihastuksen kohteita hakenut ja ihastunut olenkin hyvin harvoin. Mutta kun se kohdalle sattui, minkäs teet. Pirullista se on lähinnä ollut. Ihanaa ja pirullista.
"Eikö ole kuitenkin niin, että kun rakastuu, sitä haluaa kuitenkin jollakin tasolla käydä keskustelua sen "kohteen" kanssa tai ainakin houkutus siihen on suuri (vaikka tietää, ettei itse voisi pettää puolisoaan ja tietää, että toisellakin on omansa)."
Ymmärräpä kommenttini vaikka näin: jos ihminen on varattu, ei ole mielestäni sopivaa edes ottaa asiaa puheeksi. Siksi minäkin käyn näitä keskusteluja tällä keskustelupalstalla näistä yhteisistä aiheista. Mitään henkilökohtaista ei viesteihini sisälly.
Minä en voi ajatella, että olisin tekopyhä, jos haluan puhua tunteistani. Joku on sanonut, että silloin pitää puhua, jos ei voi olla puhumatta. Eri asia tietenkin, kenen kanssa sitten puhuu. Minä en aiemmin edes tiennyt näistä keskusteluista täällä netissä ja jonkun kanssa piti puhua. En oikein kellekään naisYSTÄVÄLLE voinut puhua; he eivät voisi ikinä edes kuvitella minun rakastuvan toiseen naiseen! Jonkun kanssa minun piti kuitenkin puhua, en voinut pitää kaikkea sisälläni - joten puhuin sitten sen tunteitteni kohteen kanssa. Itsekästä se ehkä oli, en ottanut tarpeeksi huomioon häntä, en kysynyt, haluaako hän kuulla - puhuin ts. kirjoitin vain. Oikeastaan tajusin tekoni vääryyden vasta jälkijunassa - en ajatellut paljoa hänen tunteitaan tai reaktioitaan, ajattelin vain itseäni. Ajattelin myös, että kun hän ei ole tunteineen tässä jutussa mukana (ei siis ole ihastunut minuun), häntä ei minun tunteeni välttämättä kovin paljoa hetkauta puoleen tai toiseen. Niin ajattelin ja ajattelen vieläkin. Kiusallista hänelle saattoi olla kuulla ylistystäni hänestä, mutta siinä ehkä kaikki. Arvelen, että hän suhteutuu minuun empaattisen ystävällisesti, ehkä vähän ihmetellen, mutta luulen, että hän tajuaa, miksi minulle oli (HUOM. OLI- en "ahdistele" häntä enää! - oli tärkeää tilittää tuntojani)
Nyt kun on tiedossani tämä keskustelufoorumi, tilanne on toinen: voin puhua täällä ajatuksistani ja tunteistani. Lisäksi olen hankkinut ystävän, bi-sellaisen ja hänen kanssaan on hyvä vaihtaa ajatuksia (tämän ystävän löysin "sättimällä" tuolla naisten sätissä). Että silleen.
MIKSI ei ole sopivaa puhua, ottaa puheeksi tunteitaan toista ihmistä kohtaan. Tunteiden syntymisestä minä "en ole vastuussa". Kyllä parisuhteessa eläväkin voi ihastua, eihän sitä ikinä voi ennakoida (jos voisi, en ihastuisi totta vieköön), kehen repsahtaa. Käyttäytymisestään tietenkin jokainen on vastuussa enkä minä haluakaan miestäni pettää. Joku voi tietenkin ajatella, että jo puhuminen asioista on pettämistä, rakastuminen toiseen on pettämistä... Mihin ne rajat vedetään oikein ja kuka ne vetää. Itse minun on rajani tiedettävä ja niitähän sitä tässä tulee tarkisteltua. Usko pois, että olen niitä tarkistellut!!!! Olen jossitellut ja miettinyt. Olin nimittäin niin h-vetin rakastunut, että - no, en ole ennen ollut niin rakastunut. Olin ihan sekopää. Häpeästä, ihastuksesta jne. jne. Oikea tunnemyllerrys! Mietipä siinä sitten, mikä sopii ja mikä ei. Minusta ei oikein ollut siihen yksinäni ts. ajattelin, että sopii tai ei, nyt minä otan asian puheeksi, jotta pääsen jutusta eroon.
mutta minun moraalikäsitykseni mukaan ei ole sopivaa mennä puhumaan tunteistaan varatulle ihmiselle, vaikka olisi kuinka rakastunut, ja siksipä en itsekään tee niin. Monet ihmiset voivat kokea kiusallisena tällaiset tunteenpurkaukset ja paljastukset ja niistä olen tälläkin palstalla lukenut juttuja. Jokainen tietenkin tuntee ja tekee tavallaan enkä minä halua arvostella kenenkään ratkaisuja rakkaudentunnustustenkaan suhteen, sillä voihan niillä olla joskus hyviäkin seurauksia, vaikka näin ei minun kokemukseni mukaan ikävä kyllä ole.
Kirjoitit:
"Mietipä siinä sitten, mikä sopii ja mikä ei. Minusta ei oikein ollut siihen yksinäni ts. ajattelin, että sopii tai ei, nyt minä otan asian puheeksi, jotta pääsen jutusta eroon."
Mitäpähän tällä mahdoit tarkoittaa? Mistä jutusta haluat päästä eroon? En ymmärrä. Sinullahan on mieskin... Ehkä bi-ihmiset ymmärtävät sinua paremmin. Täällä on muuten bi-palstakin tämän samaisen suhteet-otsikon alla.
...aivan oikealle palstalle ja kirjoitat hyvin, oli erittäin kiinnostavaa lukea myllerryksestäsi. Jossain täytyy voida purkaa tuntojaan. Olet vaikeassa tilanteessa, mutta jos oikein arvaan, et haluaisi olla ilman tätä kokemaasi? On se niin syvä juttu.
Mielestäni teit oikein kertoessasi rakkautesi kohteelle, kyllä hän siitä toipuu. Aikuisten on syytäkin kohdata ilmentymiä elämän moninaisuudesta, jos sitä ei kestä, on kasvun paikka. Rakkauden ja ihastuksen kohteena oleminen on tavallaan lahja, ansioton sellainen, miten siitä voisi loukkaantua? Vaino ja häirintä olisi tietysti eri asia, mutta siitähän ei ole kyse. Voimia sinulle Yks rakastunut ja kiva kun olet saanut keskustelukumppanin.
Rakkauden kohteena oleminen ei ole kaikkien ihmisten mielestä ollenkaan toivottavaa, varsinkaan, jos rakkaus tulee väärältä ihmiseltä. Ehkä joku voi kokea sen loukkaavana, jos joku ihminen, jota pitää itseään alempiarvoisena osoittaa kiinnostustaan. Ehkä joku voi kokea sen jopa hävyttömänä tai halventavana. En minäkään haluaisi kuulla rakkaudentunnustuksia ihmisiltä, joista en itse välitä. Mielestäni on muutenkin viisaampaa olla puhumatta asioista, joista ei kukaan haluakaan tietää mitään. Voihan tunteensa tuoda esille jossakin muussa muodossa eikä niistä ole silloin kenellekään mitään haittaa. Voi olla vaikka ystävällinen toiselle, tai sitten yksinkertaisesti jättää rauhaan - ja olla ainakin vainoamatta ja häiritsemättä. Rakkauttahan se on sekin.
Hyviä kommentteja teillä, kiitos niistä
Klaudia: sinä puhut varmasti siten kuin sinusta tuntuu ja se on OK. Olen kuitenkin kanssasi eri mieltä. En voi ymmärtää ajatuksiasi "alempiarvoisista" ja siitä, että et sietäisi rakkaudentunnustuksia ihmiseltä, josta et itse välitä. Olet liian ankara kaiken kaikkiaan. Missä empatia?
Pir: KIITOS sanoistasi. Kun ajattelen itseäni tilanteessa, jossa joku nainen kertoisi olevansa minuun rakastunut, en voisi pitää sitä millään tavalla pahana asian. Olen tietenkin ollutkin joskus tilanteessa, missä joku mies on ilmaissut ihastuksensa minuun. Jos olen pitänyt itsekin miehestä, on ollut vähän vaikeampi sanoa eitä - mutta olen sen mieheni takia sanonut. Jos taas en ole pitänyt millään tavalla ko. miehestä, ein sanominen on ollut helpompaa: tosin se on sanottava varovaisesti ja loukkaamatta, mutta kyllin selvästi. Tapauksessa, jossa mies ei herättänyt minussa oikein mitään tunteita, ajattelin häntä kuienkin ihan myötätunnolla ja minua lämmitti se, että hän piti minusta. En missään tapauksessa voinut ajatella hänestä pahaa!
Toisessa tapauksessa - siinä, missä minäkin pidin miehestä - mies pyrki halimaan (negat.: lähentelemään) minua eräässä tilanteessa, mutta minä torjuin hänet ystävällisen päättäväisesti. Ei on siis osattava sanoa. Tiedän, että tämä mies vieläkin ajattelee minua ja pitää minusta jopa niin, että voisi alkaa suhteeseen - olemme kuitenkin ystäviä ja perhetuttujakin ja sen tilanteen olemme molemmat hyväksyneet.
Niinpä. Kun pahimmat tunnemyllerrykset ovat ohitse ja alan olla sinut asian kanssa, tunnen, että minulle on tapahtunut tosi hieno asia ja että se hlö, johon rakastuin, on tosi hieno myös. On hienoa, että on hänenlaisensa ihminen olemassa. Jesh :).
Kun sanoin, että halusin jutusta eroon, halusin selvittää tunteeni ja halusin niistä tunteista eroon. Halusin eroon ihastumisestani, koska siitä aiheutui minulle niin paljon kaikenlaisia muita negatiivisia tunteita. Olin ahdistunut, häpesin tunteitani, podin syyllisyyttä miehen takia, olin pihalla seksuaalisuuteni kanssa yms. yms. Pelkäsin, että muut huomaavat ihastumiseni ja tulen tuomituksi, enkä aluksi millään halunnut ihastukseni kohteenkaan huomaavan ihastumistani - huh sentään! Mutta kun tarpeeksi vatvoin asioita mielessäni, oli aika puhua ja se teki hyvää minulle. Toinen osapuoli ei ole ihan hirveästi omia tuntojaan tilittänyt, mutta sen verran kyllä, että on pitänyt OK:na minun tilityksiäni (uskoisin että onkin, koska sanoi niin?!)
Minun tekisi mieleni puhua hänen kanssaan edelleenkin joistakin asioista - viestitin hänelle nimittäin koko ajan, että pidän itse häneen ihastumistani negatiivisena asiana. Raukka parka, sai kyllä niskaansa koko lokasäkin... No, nyt tilanne on se, etten enää voine ottaa asiaa esille ja kertoa, että se olikin aivan hieno asia ja siitä poiki minulle hyviä asioita. Uskoisin tosiaankin vähän "kasvaneeni" ja silmäni ovat avautuneet tajuamaan, että kyse onkin ehkäpä "vain" IHMISTEN VÄLISISTÄ tunteista silloinkin, kun puhutaan erotiikasta ja seksistä... Että onkin luonnollista rakastua myös samaa sukupuolta olevaan... Enpä osaa tuon viksummin asioita ilmaista. Sori.
Jos itse koen olevani ihailtu, ei se ole ollenkaan miellyttävää tai mairittelevaa jos ao. hlö ei kiinnosta minua ollenkaan. Ei se ole kivaa kun ei pysty mitään antamaan takaisin tälle imiselle. Mieluummin on olematta missään tekemisissä, kuin että jossain vaiheessa aiheuttaisi tälle kamalan pettymyksen ja tällä tavalla loukkaisi ja aiheuttaisi pahaa mieltä.
On vaikeaa olla ystävällinen ja samalla varoa ettei anna vääriä viestejä.
Molemmat roolit ovat vaikeita.
"Missä empatia?"
Ehkäpä se kuoli, kun en saanut sitä osakseni silloin, kun olisin sitä itse tarvinnut. Minäkin kerroin tunteistani rakkauteni kohteelle, jonka uskoin pitävän minusta, kun meillä kuitenkin oli ollut jo aika paljon yhteistä. Niin ei ollutkaan. Näin jälkeen päin ajatellen ihmettelen sitä, etten tajunnut asiaa jo aiemmin, vaan kuvittelin, että hänkin piti minusta. Henkinen järkytys oli "maailmanlopun luokkaa" - hyvä, että henki säästyi. Vieläkin ihmettelen, miten saatoin olla niin typerä, kun kuvittelin, että hän tuntisi samoin minua kohtaan. Hän vain oli antanut minun ymmärtää kaikenlaista, eikä se mitenkään voinut olla pelkkää väärinkäsitystä minun puoleltani!
En halua loukata ketään omilla mielipiteilläni, eikä ehkä pitäisi pelotellakaan ketään etukäteen, mutta aina ei käy niin kuin toivoo... Ehkä sinun kohdallasi on toisin, kun halusit vain jutella asiasta rakkautesi kohteen kanssa. Ehkä sinulla on helpompaa, kun sinulla on mieskin. Kai sekin suhde antaa sinulle jotakin.
Minä taas tunnen, ettei minun rakkaudellani ole mitään arvoa. Tunnen itseni mitättömäksi. En usko, että "ansaitsen" rakkautta. Jos joku väittäisi rakastavansa minua, en osaisi ottaa sitä vakavasti. Se olisi vain omituinen häiritsevä asia, jota yrittäisin olla mitenkään huomioimatta. Eipä noitakaan ole paljoa kohdalle sattunutkaan. En oikein kestä ihailua muutenkaan, vaan rupean mieluummin esittelemään arkisempaa minääni.
Ehkäpä tuokin kokemus oli opettavainen ja tarpeellinen. Tottahan se kai on, ettei toista ihmistä voi oikeasti rakastaa, jos ei häntä edes tunne kunnolla. Minä vain kuvittelin rakastavani häntä. Ehkäpä hän oli oikeassa... Mutta minusta TUNTUU, että rakastan häntä vieläkin, vaikkei se helppoa olekaan. Toista kertaa en sitä hänelle enää sano, enkä ehkä kenellekään toisellekaan.
Edelleenkin olen sitä mieltä, että jos joku on toisen oma, niin hän on sitä omasta vapaasta tahdostaan ja halustaan ja näin ollen minun rakkaudentunnustukseni olisivat turhia ja sopimattomia.
Ja pitääkö elämän ja ihmissuhteiden sitten olla helppoja - kuka niin sanoo? Ihmissuhteisiin kuuluu kaikennäköisiä koukeroita ja ihmisten välillä on aina epäselvyyksiä. Loukkaannutaan ja lepytään. Loukataan ja pyydetään anteeksi, kun se on tarpeen.
Jos joku tunnustaa sinulle rakkautensa etkä voi siihen vastata, sitä ei tarvitse peitellä eikä anteeksi pyydellä, jos toinen loukaantuu.
Torjutuksi joutuminen tuntuu tietenkin pahalta, mutta minä arvostan ihmistä, joka pystyy selkeästi myös torjumaan silloin, kun sen paikka on. Jos joku on sinuun ihastunut, todennäköisesti sen myös huomaat ja jotenkinhan siihen on reagoitava - varsinkin jos tuo joku siitä sinulle puhuu. Suoruus on silloin parasta ja myös toista kohtaan reiluinta sekä välittämistä. Jos lusmuilee ja piilottelee, välttelee tapaamisia, sehän on loukkaavaa.
...ajattelen, suoruus ja toisen/muiden osapuolten kunnioittaminen ovat hienoja asioita, jos niihin oppii. Aikoinaan nuorempana, kun yritin olla miesten kanssa, en missään nimessä halveksinut tai väheksynyt heidän rakastumistaan, olin vain nolo, kun en pystynyt vastaamaan tunteisiin. No, heterosuhteissa tämä positiivinen asenne saattaa olla perinteisesti helpompaa, jos mieskin on mukava?
Jokunen naisihminenkin noina aikoina kiintyi mielestäni liikaa, en pitänyt siitä alkuunkaan (inhotti, jos totta puhun).
Vaan mikäs karman laki siinä sitten toteutuikaan, rakastuin itse naiseen. Torjuin - käyttäytymisen tasolla - en keskustellut, teeskentelin hauskaa seuraihmistä. Tyhmää. Keneenkään en ole ihastunut yhtä intohimoisesti sen koommin. Hän sentään ilmiselvästi halusi minut, enhän minä tumppu olisi ilman niitä katseita herännyt. Yks rakastunut, kiirastulesi tuntuu niin tutulta, vaikka minun tapauksessani molemmat olivat vapaita, muut eivät olisi joutuneet kärsimään.
Kun vihdoin olin sinut itseni kanssa, etsin naisen. Enkä ole katunut tätä tietä. Olen nelisen vuotta ollut yksin ja vasta ehkä kolmen viime vuoden aikana olen tutustunut joihinkin muihin lesboihin. Vuoden alussa eräs aivan ihana ihminen tunnusti rakastuneensa. Kun selvisin häkellyksestäni, tuntui se arvokkaalta, täysin ansiottomalta lahjalta. Olemme ystäviä, vihdoin siis minäkin olen oppinut vastaanottamaan enkä vain torjumaan. Myönnän, että todella kovasti varoo lähettämästä vääriä viestejä.
Rakkauden ei tarvitsisi olla hävettävä asia, vaikka se olisi yksipuolista. Kunhan ei häiriköidä. Kun puhuin "kasvusta", tarkoitin kykyä antaa tai kykyä vastaanottaa, useinkaan ne eivät kohtaa onnellisesti.
..viestejänne ja mielestäni oli hyvä, että tilität täällä. Näistä kaikista jutuista oppii. Kuulee, ettei se ihastuksen poikasen syntyminen nyt niin tavatonta ole ja että siitä on turhaa liikaa moralisoida itseään.
Me olemme tuntevia olentoja.....me ihmiset..;)
Yhtä asiaa kuitenkin kysyisin: Sanot, että kaasit likasäkin ihastuksesi niskaan! Höh, ei kai ihastumista, ja sen rehellistä tunnustamista ihastuksen kohteelle, voi sentään verrata likasäkkiin...?
Puhdaspyykkikorihan se siinä kaatu..;)
...pitäisikin toimia, siten, kuin itsestä tuntuu oikealta. Ei kaikille sovi samat mallit. Täällä me koetetaan kuvitella, mikä olisi oikein ja viisasta yms, mutta eihän kukaan varmuudella tiedä. Hyvä kun voi keskustella.
Haluaisin sanoa yhden asian, jos et pahastu: voisit ruveta tykkäämään itsestäsi enemmän, ihan todella. Kaikissa meissä on vaikka mitä vikoja, mitäs sitten?
Jos elämä ja ihmissuhteet ovat riittävän vaikeita, se voi tarkoittaa sitä, ettei mistään ihmissuhteista tule mitään. Ei kukaan kestä loputtomiin loukkaamista, vaikka sitä seuraisikin anteeksipyyntöjä. Sellainen voi vaikuttaa jo luonteeseenkin. Parasta varoa siis ennakolta, jos voi. Turha aiheuttaa itselleen tai toisille lisäharmeja, joita voi syntyä, jos menee tunnustamaan rakkautensa ihmiselle, joka ei välitä, koska rakastaa toista. Siinä voi joutua naurunalaiseksi ja pilailun kohteeksi ym. mitä ei varmaan toivoisi kenellekään. Oma-arvontunto voi romuttua perusteellisesti. Jos ei kerro tunteistaan, ei voi tulla niin pahasti loukatuksi. Elämä on helpompaa ja jokin arvo silläkin on, vaikka elämän jatkuminen, jos ei mikään muu... Tällä palstalla tästä aiheesta keskusteleminen auttaa ainakin minua, joten ei tunteista puhuminen ihan turhaa ole. Nyt jo tuntuu paremmalta, vaikkei varmaan vieläkään kukaan ihan täysin minua ymmärrä, varsinkaan, jos ei ole itsellä vastaavanlaisia kokemuksia. Tietenkin kaikillä pitäisi olla... Eihän sitä muuten tiedä elämästä eikä rakkaudesta paljoakaan. Pakko siis pettyä ainakin kerran, mutta toivottavasti ei loputtomiin. Jokin rajahan siinäkin täytyy tulla joskus vastaan, vai lieköhän sitäkään...
..on juuri se elämäni vaikein asia, joka pohdituttaa, että mistä saan voimaa pitää omaa tunnemaailmaani (rakastamisen tunnettani) arvokkaana, kun toinen ei aina pysty siihen suoraan vastaamaan ja minun pitäisi oivaltaa hänen rakkautensa niin monen mutkan kautta, että tekee kipeää ja raivostuttaa..
Miksi muuten sinä et ottanut alkuvuoden rakkautta vastaan, kun sanot, että olette nyt vain ystäviä?
Menivätkö tunteenne ristiin?
No, ei ole pakko vastata, jos et halua..:D
..sinun pitäisi uskaltautua rakastumaan ja kunnolla, vaikka kuinka jumalattomasti pelottaisi etukäteen..
Kun löydät sellaisen ihmisen, johon osaat luottaa, niin anna palaa..;)
..samaa mieltä kanssasi ja yhdyn viestiisi..;)
...kysymykseen: en itse ollut sillä tavoin ihastunut, ei olisi ollut reilua minun puoleltani käyttää toisen tunnetta väärin. Lisäksi hän on jollain tavoin yhä ns. varattu, en sotkeudu triangelidraamoihin, ei sovi mulle alkuunkaan. Mutta hauska ja kaikin tavoin positiivinen ihminen hän on, tullaan hyvin juttuun aina, kun tavataan (vain kun muitakin on paikalla, heh, hän huolehtii siitä :).
Sinä olet sitten minua huomattavasti viisaampi..;)
Ei vaan, kyllä minä olen onnellinen kaikesta, mitä elämässäni olen kohdannut. Kaikki ovat ajallaan ja tavallaan minua koulineet ja hyvä niin. Ei kasvua ja kehitystä tapahdu välttämättä silloin, kun kaikki menee putkeen ja elämä kohtelee silkkihansikkain. Meille tekee välillä hyvää nöyrtyä elämän ja rakkauden edessä.
Ja vasta nyt tiedän, mitä on rakastaa ja miten pieneksi se minut voi tehdä. Oikein välillä ihmettelen, että mites tässä näin on käynyt..
...ja toinen jättää niin kolmas ystävä on, vaan muista hän on kyyneliisi täysin viaton... sanotaan siis laulussa (kirjoitin tämän jo tuonne toisaallekin). Klaudia työstää selvästi pahaa pettymystään, mutta nyt alkaa jo näyttää vähän positiivisemmalta. Klaudia, kaikilla meillä on takanamme enemmän tai vähemmän pahoja pettymyksiä ihmissuhteissamme, olemme tulleet loukatuiksi. Niistä pitää vaan päästä yli. En tiedä, mikä sinua voisi auttaa. Itseäni on auttanut postitiivinen asenne elämään ja ihmisiin: minulla on sanoisiko perusluottamus ihmisiin: imiset ovat noin yleensä ihan kivoja ja mukavia, mutta mukavakin ihminen voi joskus käyttäytyä tavalla, jota minä en ymmärrä ja joka loukkaa minua. Minä en välttämättä edes tiedä sen ihmisen kurjan käytöksen motiiveja, mutta uskon, että hänellä on varmasti perustellut syynsä käyttäytyä minua kohtaan kehnosti (oletan, että me kaikki ihmiste olemme joissain asioissa ja jollain tapaa vajavaisia ja puutteet ihmisissä on hyväksyttävä, pakosti heitä emme voi muuttaakaan).
Koeta luottaa siihen, että kolmannella tai neljännellä tai viidennellä kerralla löydät ihmisen, johon voit luottaa. Älä heitä kintaitasi kiveen ikinä - sen arvoinen ei yksikään ihminen ole.