Etsijän tieltä löytäjän iloon

Jussi kirjoitti:

Ensimmäistä kertaa kävin seuroissa kotipaikkakuntani rauhanyhdistyksellä, kun keräsin merkkejä rippikoulukorttia varten. Menin sinne pienen poikajoukon mukana, eikä meistä kenelläkään ollut erityisen lämmin asenne ylpeitä ja kapeakatseisia " lestoja " kohtaan. Naureskellen ohitimme entisen luokanopettajamme kehotuksen jäädä kuuntelemaan toinenkin puhe. Yhdessäkin oli ollut meille riittävästi kärsimystä.

AHTAAT LESTADIOLAISET

Lestadiolaiset olivat meille sellaisia yksinkertaisia ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet omaa tyhmyyttään ja joiden asenne muita kohtaan oli tuomitseva. Oletimme kaiken perustuvan vain lapsesta saakka tapahtuneeseen aivopesuun ja pakottamiseen, niin kuin muissakin uskonnollisissa lahkoissa, joita maailma on täynnä. Ymmärsimme kristillisen uskon tärkeyden ja halusimme kuulua kirkkoon, mutta emme halunneet leimautua uskovaisiksi missään mielessä. Uskoimme Jumalan olemassaoloon ja armon voimaan, mutta synnin välttämisestä ja Raamatun ohjeista ei ollut niin väliä. Kaikkihan oli jo lunastettu.

Rippikoulun jälkeen moni meistä pikkuhiljaa sulautui mukaan seurakuntanuorten toimintaan. Aikaa kului leireillä isosena tai kerhonohjaajana. Negatiivinen asenne lestadiolaisiin vain vahvistui, sillä ekumeenisen ilmapiirin keskellä ei voinut ymmärtää ahdasta seurakuntaoppia; se tuntui ylpeydeltä. Eräästä isoskoulutuksesta onkin jäänyt mieleeni papin jykevä ja varma saarna siitä, ettei lestadiolaisten oppi ole Jumalasta. Niin minäkin halusin silloin uskoa.

PALJON KYSYMYKSIÄ

Uskoni oli autuaan paatunut, mutta se järkkyi yllättäen, kun hyvä ystäväni löysi elämäänsä elävän uskon. En millään voinut käsittää, kuinka älykäs ihminen, joka vielä viikko sitten oli kanssani ollut samaa mieltä siitä, ettei lestadiolaisten puheessa ole mitään järkeä, voi nyt yhtäkkiä sanoa löytäneensä rauhan sielunsa hätäilylle. Olin syystäkin järkyttynyt, sillä tunsin ystäväni sanavalmiiksi mieheksi, joka osasi puolustaa näkemyksiään. Hämmentyneenä päätin selvittää todellisen uskon perusteet ja luin Uuden testamentin avoimella mielellä alusta loppuun. Evankeliumien jälkeen minulla oli jo paljon kysymyksiä: Mitä tarkoittaa opetuslasten jalkojen pesu ? Miksi Jeesus käski saarnaamaan syntejä anteeksi ? Miten usko voi syntyä kuulemisesta ? Kun jatkoin Apostolien tekoihin, löytyivät Saul ja Ananias. Paavalin kirjeissä kehotettiin tunnustamaan toisille syntejä ja saarnaamaan evankeliumia. Minun oli pakko myöntää, ettei elämässäni ollut mitään tällaista. Elämästäni puuttui syntien anteeksiantamus.

Kerroin omista näkemyksistäni ja löytämistäni raamatunkohdista toisten seurakuntanuorten parissa, mutta heitä ne eivät suuremmin vakuuttaneet. Yritin myös painottaa synninpäästön merkitystä ihan tavallisen arjen keskellä, mutta sekään ei toiminut eikä jäänyt elämään. Ystävieni käsityksen mukaan ihminen hoiti välinsä Jumalaan ennen kaikkea rukouksessa. Aloin myös kaivata uskovaisten välistä yhteyttä ja uskon samankaltaisuutta, sillä seurakuntanuorten parissa oli Raamatun tulkinnasta yhtä monta käsitystä kuin oli lukijaakin. Kiistat olivat tavallisia, ja väittelytaito kehittyi enemmän kuin rakkaus ja yksimielisyys.

LAIN ALLA

Monta vuotta kuljin ja mietiskelin. Yhä enemmän aloin vakuuttua lestadiolaisten opin ja uskon raamatullisuudesta. Elämäni ulkoisetkin puitteet alkoivat muistuttaa uskovaisten elämää: en katsellut elokuvia, en juonut, en kuunnellut rockmusiikkia enkä hyväksynyt ehkäisyä. Niistä olisi vain tullut huono omatunto. Aloin elää hyvin tiukan lain alla, niin tiukan, ettei elämässäni ollut paljonkaan iloja. Oli vain ahdistus omasta riittämättömyydestä ja pelko ikuisuuden pituudesta. Uskoni oli ideologiaa ja hyvän elämän normeja, pelkkiä suorituksia. Elin kuin uskovainen, mutten voinut uskoa, sillä Jumalan seurakunta näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä.

USKON SALAISUUS

Tämän etsikkoaikani keskelle Jumala lähetti ystävän, Marian, joka huomasi heränneen tuntoni. Hänelle annettiin oikeat sanat avaamaan uskon salaisuus, osoittamaan peltoon kätketty aarre, jota en omasta voimastani voinut löytää. Taivaan lahjana, yksin armosta, minä eräänä lokakuun iltana sain uskoa syntini anteeksi ilman mitään suorituksia tai ehtoja.
Se oli ihme. Silloin ymmärsin, ettei kukaan voi tulla Jumalan luo ellei Jumala itse häntä vedä ja ettei kukaan omasta voimastaan voi uskoa.

Uskon salaisuus on todellakin sen näkemistä, mitä ei silmin nähdä, ja sen kuulemista, mitä ei korvin kuulla. Se on sitä, että näkee Jumalan seurakunnan täällä maan päällä ja kuulee Hyvän Paimenen äänen. Hyvissä tuntemisissani aloin lukea Lutherin tekstejä, sillä tahdoin tutustua muiden saman kokeneiden tuntoihin. Löysin seuraavan, minulle silloin uuden tekstikatkelman, joka voisi olla omani vielä nyt, satoja vuosia Lutherin jälkeen:
"Minä uskon, että maan päällä on pelkkien pyhien pyhä, pieni joukko ja seurakunta yhden ainoan pään, Kristuksen, alaisena, Pyhän Hengen kokoon kutsumana. Se on samassa uskossa, mielessä ja käsityksessä; sillä on monenlaisia lahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, vailla ryhmittymisiä ja jakaantumisia. Minäkin olen osa sen jäsen, sen omistamista rikkauksista osallinen. Siihen Pyhä Henki on minut saattanut ja siihen liittänyt siten, että olen kuullut ja yhä edelleen kuulen Jumalan sanaa. Juuri tämä on siihen tulemisen alku."

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä