Minua hajottaa. No perkele kun viimiset kolme vuotta on kulunut ikään kuin hukkaan, ja paljon enemmän. En tiedä mistä lähtien tämä alkoi, mutta se on varmaa, että intin jälkeen hommat alkoivat kusemaan pahasti.
Uskon, että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta / kammosta. Minua ahdistaa ja masentaa. En osaa määritellä masennusta vaikka se on itsessään jo sairaus. En osaa määritellä sitä, sairastanko sitä vai en. Jos sairastankin niin vain kohtalaisesti, koska minua naurattaa vähänväliä.
Vitut niille jotka luulevat että ne jotka nauraa ovat onnellisia. Ja täyttä paskaa ladellaan kun joulusta päästiin, nimittäin olin ehkä joskus onnellinen ja olen edelleenkin aikoina jotka ovat niitä. Jokainen tietää omalta osaltaa mitkä ovat niitä. Turha niitä on tässä erikseen eritellä. Onnellisia hetkiä tulee, niitä menee. Asian pointti onkin se, että kuka pystyy nauttimaan niistä; kuka pystyy imemään ne itseeensä; kuka pystyy elämään ne; kuka pystyy hallitsemaan ajatuksensa niin, että voi elää. Siinä on pointti. Elämisesssä.
Itselläni on karannut koko elämisen taito. Luoja tietää että olen yrittänyt elää, mutta en vain pysty nousemaan enään yksin; en vain pysty enään elämään niin, että tiedostan kaiken yksin ja nousen sen yläpuolelle. Enkä tunne ketää joka voisi minua auttaa. Siksi minä alan tästä päivästä, tästä kellonajasta lähtien etsimään apua. Jos sen saan, niin en voi kyllin kiittä ketään enkä mitään. Olen vaeltanut itse luomissani pimeydissä niin pitkään etten enään osaa erottaa valoa siitä.. Kuulostaa vitun teatreaaliselta, mutta en osaa paremmin ilmaista tätä. Itse kehitin hämähäkinverkkoni, itse siitä selviydyn. Kunhan vain muistaisin ensin nujertaa ne perkeleet välistä.
Olen 22-vuotias mies ja minulla on paljon muutakin kuin sosiaalisten tilanteiden pelko / kammo. Minua ahdistaa. Minua masentaa. Olen kärsinyt kroonisesta unettomuudesta pitkän pitkän aikaa.
Minulla on materiaalisia ongelmia. Olen hyvin yksinäinen ihminen. Minulla ei ole kovin paljon ystäviä. Jos haluna puhua jollekin niin oikeastaan minulla on vain yksi tai kaksi ystävää jolle puhua. Loput asuvat eripuolella Suomea. Enkä ole heihin oikein ollut yhteydessä eli periaatteessa he ovat kadonneet. Kuin tuhka tuuleen kuin sade saharaan. Koska itselläni ei ole ollut ystäviä olen kiintynyt materiaaliin. Televisiosta, tietokoneesta, kamerasta, stereoista, kitarasta, vahvarista on tullut maailmani, ystäväni. Ne ovat minun viihteeni; ne ovat ainakin osittain elämäni. Varjelen ja suojelen niitä. Jopa oman itseni / elämäni kustannuksella. Minulla on vaatteita joita varjelen yhtälailla. Varjelen koko asuntoani yhtälailla. Materiaalista on tullut ystäväni joka huipentuu siihen, että minulla on nettiyhteys. Joka lopulta murtaa kaiken yhteyden mikä minulla olisi ollut mm. ihmisiin.
Uskon, että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta / kammosta. Minua ahdistaa ja masentaa. En osaa määritellä masennusta vaikka se on itsessään jo sairaus. En osaa määritellä sitä, sairastanko sitä vai en. Jos sairastankin niin vain kohtalaisesti, koska minua naurattaa vähänväliä.
Vitut niille jotka luulevat että ne jotka nauraa ovat onnellisia. Ja täyttä paskaa ladellaan kun joulusta päästiin, nimittäin olin ehkä joskus onnellinen ja olen edelleenkin aikoina jotka ovat niitä. Jokainen tietää omalta osaltaa mitkä ovat niitä. Turha niitä on tässä erikseen eritellä. Onnellisia hetkiä tulee, niitä menee. Asian pointti onkin se, että kuka pystyy nauttimaan niistä; kuka pystyy imemään ne itseeensä; kuka pystyy elämään ne; kuka pystyy hallitsemaan ajatuksensa niin, että voi elää. Siinä on pointti. Elämisesssä.
Itselläni on karannut koko elämisen taito. Luoja tietää että olen yrittänyt elää, mutta en vain pysty nousemaan enään yksin; en vain pysty enään elämään niin, että tiedostan kaiken yksin ja nousen sen yläpuolelle. Enkä tunne ketää joka voisi minua auttaa. Siksi minä alan tästä päivästä, tästä kellonajasta lähtien etsimään apua. Jos sen saan, niin en voi kyllin kiittä ketään enkä mitään. Olen vaeltanut itse luomissani pimeydissä niin pitkään etten enään osaa erottaa valoa siitä.. Kuulostaa vitun teatreaaliselta, mutta en osaa paremmin ilmaista tätä. Itse kehitin hämähäkinverkkoni, itse siitä selviydyn. Kunhan vain muistaisin ensin nujertaa ne perkeleet välistä.
Olen 22-vuotias mies ja minulla on paljon muutakin kuin sosiaalisten tilanteiden pelko / kammo. Minua ahdistaa. Minua masentaa. Olen kärsinyt kroonisesta unettomuudesta pitkän pitkän aikaa.
Minulla on materiaalisia ongelmia. Olen hyvin yksinäinen ihminen. Minulla ei ole kovin paljon ystäviä. Jos haluna puhua jollekin niin oikeastaan minulla on vain yksi tai kaksi ystävää jolle puhua. Loput asuvat eripuolella Suomea. Enkä ole heihin oikein ollut yhteydessä eli periaatteessa he ovat kadonneet. Kuin tuhka tuuleen kuin sade saharaan. Koska itselläni ei ole ollut ystäviä olen kiintynyt materiaaliin. Televisiosta, tietokoneesta, kamerasta, stereoista, kitarasta, vahvarista on tullut maailmani, ystäväni. Ne ovat minun viihteeni; ne ovat ainakin osittain elämäni. Varjelen ja suojelen niitä. Jopa oman itseni / elämäni kustannuksella. Minulla on vaatteita joita varjelen yhtälailla. Varjelen koko asuntoani yhtälailla. Materiaalista on tullut ystäväni joka huipentuu siihen, että minulla on nettiyhteys. Joka lopulta murtaa kaiken yhteyden mikä minulla olisi ollut mm. ihmisiin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oman kiintymykseni tavaroihin selitän sillä, että annan niille saman arvon kuin läheisille ihmisille antaisin. Ystäviä minulla on paljon, mutten silti tunne itseäni hyväksytyksi. Omassa tavaramaailmassani olen yleensä erittäin tyytymätön itseeni, mutta ainakin niiden (tavaroideni) osalta hyväksytty, koska pidän niistä niin hyvää huolta. Olen jo muutaman vuoden ajan yrittänyt irtautua valtavista tunnesiteistä materiaa kohtaan, mutta onnistuminen on ollut aika heikkoa. Pitäisi osata ja uskaltaa siirtää kaikki se energia ympäröiviin ihmisiin.
Materiakiintymykseni tuli jo lapsena, joten syytän siitä epätavallista perhekuviotani, jossa tunteille ei ollut tilaa. Johonkin lapsen tunteet kuitenkin joutuvat menemään, joten ehkä ympäröivä materia oli helppo kohde. Saan helposti päiväkausien itseinhon ja ahdistuksen, mikäli vahingossa hajotan jotain; uskon tavaroiden elävän ja hajottamalla ne uskon tappavani ne. Sairasta.
Haluaisin jo vihdoin henkisen tasapainon. Vaihtoehtoisesti kelpaisi niin tietämätön tila, etten ymmärtäisi ahdistua kaikesta.
Höpötin nyt pelkästään materia-aiheesta, mutten ole tainnut siitä paljoakaan kenellekään puhua, edes terapeutilleni. Sinun kirjoituksesi avulla pääsin taas vähän eteenpäin. Kiitos. :)
Toivon sinulle energiaa. Elämä on oikeasti hieno kokemus, joskus vaan täytyy mennä rasittavan pitkiäkin aikoja eteenpäin pakottamalla. On kaikki varmasti kuitenkin sen arvoista. Säveliä ja vedoksia. :)
Olen kärsinyt joitakin vuosia ahdistuneisuushäiriöstä. Minä valitsin "tiedottoman tilan", etten ymmärrä ahdistua kaikesta, valitsin huumeet. Tiedän että edessä on hauta ellen keksi muuta keinoa hoitaa ahdistustani. Käytän suonensisäisesti subutexia päivittäin. Älkää te tehkö niin. Luulen että huumeiden käytön myötä itsessäni on vain lisää työmaata hoitaa pää kuntoon. I hate my self !
et taida joo tykätä ittestäs..eli teeppä asialle jotain..niskasta kiinni..ehkä sitten joskus elämä jopa voittaa!!
todella hienoa kun lähdet hakemaan apua..tässä lisää teatreaalisuutta..mutta matka koostuu askelista joista vaikein on yleensä se ensimmäinen askel ja sinähän olet sen jo ottamassa..kaikki varmasti järkkääntyy!!=)