Tuohon gynekammoon liittyen.. minulla on yleinen terveydenhuoltoon liittyvä kammo!
Olen 19, en ole käynyt gynellä, enkä tiedä tulenko käymään koskaan! Minulla on ensinnäkin ihan kaikkea sairaaloita/lääkäreitä/terveydenhuoltoa yms koskeva kammo! Se on peräisin siitä että olin 8, kun minulta otettiin väkisin neulalla vatsanpeitteiden läpi virtsanäyte (rakosta). Rimpuilin vastaan ja kiinni pidettiin.
En oikeastaan ole varma tunnenko vihaa vaiko pelkoa kaikkea terveydenhuoltoon liittyvää kohtaan! Mutta en voi mennä edes poikaystävän mukana lääkäriin.. olen ihan ylihermostunut ja aggressiivinen, hikoilen, sekoilen.. vaikka itse en olekaan kohteena. MInulle on syntynyt voimakas suojeluvaisto poikaystävääni kohtaan (olemme olleet yhdessä yli 3v.). Hän ei ole moksiskaan mahdollisista toiminpiteistä, ja itse olen lähes raivona.. en voi siis mennä mukaan.
Neuloista.. Rokotukset olen pystynyt 17-vuotiaaksi asti ottamaan joten kuten.. verikokeissa en ole käynyt yli kymmeneen vuoteen, myöskään tänä aikana ei esim. hemoglobiinia ole mitattu - en ole antanut mitata. Viis numeroista, olen hirveän terve fyysisesti, siis pääasia että tuntuu itsestä ok:lta. Olen huomannut kuitenkin että neulalla "ottaminen" ja "antaminen" on kaksi eri asiaa. Rokotuksen voin jotenkin kestää, mutta pitää katsoa muualla ja nipistän toisella kädellä jotain reittä tms ... verikoe taas on ikäänkuin jonkin kehoni materian "riistämistä"! Muutenkin kukin näyte täytyy ottaa tietystä paikasta, esim. verisuoneen täytyy osua. Ja tietääkseni näyteneulat ovat paksumpia kuin rokoteneulat..
Lisäksi koko ikäni olen saanut kuulla esim. 11-vuotiaanakin "Älä nyt viitsi, sähän oot jo iso tyttö, kaikki muutkin uskaltaa" -ikäänkuin minulle syötettiin häpeän tunnetta, jopa terveydenhoitajan taholta! Minulla on aina ollut voimakas itsesuojeluvietti (tuosta traumasta lähtien luonnollisesti) enkä ole suostunut mihinkään mikä ei ole sopinut itselleni, luottamus taisi mennä 8-vuotiaana. Olen tavallaan aina joutunut häpeämään omaa tilannettani. Itselleni tämä on aina ollut hirveän kipeä asia.
Gynelle en halua mennä. En halua menettää omaa intimiteettisuojaani, asento on epämiellyttävä, en halua olla alistettu, sellaisessa tilanteessa ihmista on helppo nöyryyttä. En viihdy puolialastomana, edes yksikseni. En halua kenenkään vieraan (enkä tutun) koskevan/ katselevan paikkoihin joita en muutenkaan ihmisille näyttele! ONhan se eri asia kuin että joku tutkii vaikkapa korvaa! En halua rääkätä itseäni pistämällä itseäni tieten tahtoen epämielyttävään tilanteeseen ja teoreettisesti, siitä päivästä lähtien kun tilaisin ajan, olisi koko aikani yhtä tuskaa, illalla ennen nukkumaan menoa ja aamulla herätessä koitos-päivään yhtä suurta ahdistusta, ja sitten kun menisin, olisin ahdistunut, varautunut, kiukkuinen ties mitä.. ja KAIKEN KUkKURAKSI, kokemuksen jälkeen olisi yhtä ahdistunut olo kenties jopa viikkoja!
Tästä tiedän etten halua kokea asioita, inhottavia sellaisia jotka ahdistaa kokemuksen jälkeen. (yleensähän siis tulee "helpottunut olo", että -OHI ON!)
Neulojen lisäksi inhoan kaiken maailman leikkausvälineitä, esim. en halua mennä lääkäriin tarkastuksiin "sairastumaan". Lääkäriin mennessä olet terve, kunnes löytyy joku sairaus, ja sitten oletkin sairas... ja se tietää uutta ahdistusta. Jokin sairaus voi tarkoittaa leikkausta, mikä tuottaa myös ylipääsemättömän esteen. Ja pelkään syöpää yms vakavia sairauksia, jopa umpilisäketta ja sappikiviä.. ihan mitä vaan..!
Hammaslääkäriinkään en voi mennä. Joskus saatoin käydä, kunnes jouduin kerran ok hammaslääkärin mutta erittäin tylyn hammashoitajan käsiin! Tiedän että jonain päivänä esim. viisauden hampaat pitää poistaa(?) ehkä. en halua edes ajatella koko asiaa koska sen asian tiedostaminen aiheuttaa niin suurta tuskaa!
Kaikki tämä aiheuttaa niin suurta tuskaa ja epätoivoa, että paras konsti yrittää elää näiden asioiden kanssa on yrittää vältellä & olla ajattelematta näitä asioita! Tieädn vain että edessäni on vielä paljon ahdistusta! Terveenähän ei voi kuolla ellei kuole onnettomuudessa tai oman käden kautta. Ën kuitenkaan haluaisi kuollakaan.
Olen 19, en ole käynyt gynellä, enkä tiedä tulenko käymään koskaan! Minulla on ensinnäkin ihan kaikkea sairaaloita/lääkäreitä/terveydenhuoltoa yms koskeva kammo! Se on peräisin siitä että olin 8, kun minulta otettiin väkisin neulalla vatsanpeitteiden läpi virtsanäyte (rakosta). Rimpuilin vastaan ja kiinni pidettiin.
En oikeastaan ole varma tunnenko vihaa vaiko pelkoa kaikkea terveydenhuoltoon liittyvää kohtaan! Mutta en voi mennä edes poikaystävän mukana lääkäriin.. olen ihan ylihermostunut ja aggressiivinen, hikoilen, sekoilen.. vaikka itse en olekaan kohteena. MInulle on syntynyt voimakas suojeluvaisto poikaystävääni kohtaan (olemme olleet yhdessä yli 3v.). Hän ei ole moksiskaan mahdollisista toiminpiteistä, ja itse olen lähes raivona.. en voi siis mennä mukaan.
Neuloista.. Rokotukset olen pystynyt 17-vuotiaaksi asti ottamaan joten kuten.. verikokeissa en ole käynyt yli kymmeneen vuoteen, myöskään tänä aikana ei esim. hemoglobiinia ole mitattu - en ole antanut mitata. Viis numeroista, olen hirveän terve fyysisesti, siis pääasia että tuntuu itsestä ok:lta. Olen huomannut kuitenkin että neulalla "ottaminen" ja "antaminen" on kaksi eri asiaa. Rokotuksen voin jotenkin kestää, mutta pitää katsoa muualla ja nipistän toisella kädellä jotain reittä tms ... verikoe taas on ikäänkuin jonkin kehoni materian "riistämistä"! Muutenkin kukin näyte täytyy ottaa tietystä paikasta, esim. verisuoneen täytyy osua. Ja tietääkseni näyteneulat ovat paksumpia kuin rokoteneulat..
Lisäksi koko ikäni olen saanut kuulla esim. 11-vuotiaanakin "Älä nyt viitsi, sähän oot jo iso tyttö, kaikki muutkin uskaltaa" -ikäänkuin minulle syötettiin häpeän tunnetta, jopa terveydenhoitajan taholta! Minulla on aina ollut voimakas itsesuojeluvietti (tuosta traumasta lähtien luonnollisesti) enkä ole suostunut mihinkään mikä ei ole sopinut itselleni, luottamus taisi mennä 8-vuotiaana. Olen tavallaan aina joutunut häpeämään omaa tilannettani. Itselleni tämä on aina ollut hirveän kipeä asia.
Gynelle en halua mennä. En halua menettää omaa intimiteettisuojaani, asento on epämiellyttävä, en halua olla alistettu, sellaisessa tilanteessa ihmista on helppo nöyryyttä. En viihdy puolialastomana, edes yksikseni. En halua kenenkään vieraan (enkä tutun) koskevan/ katselevan paikkoihin joita en muutenkaan ihmisille näyttele! ONhan se eri asia kuin että joku tutkii vaikkapa korvaa! En halua rääkätä itseäni pistämällä itseäni tieten tahtoen epämielyttävään tilanteeseen ja teoreettisesti, siitä päivästä lähtien kun tilaisin ajan, olisi koko aikani yhtä tuskaa, illalla ennen nukkumaan menoa ja aamulla herätessä koitos-päivään yhtä suurta ahdistusta, ja sitten kun menisin, olisin ahdistunut, varautunut, kiukkuinen ties mitä.. ja KAIKEN KUkKURAKSI, kokemuksen jälkeen olisi yhtä ahdistunut olo kenties jopa viikkoja!
Tästä tiedän etten halua kokea asioita, inhottavia sellaisia jotka ahdistaa kokemuksen jälkeen. (yleensähän siis tulee "helpottunut olo", että -OHI ON!)
Neulojen lisäksi inhoan kaiken maailman leikkausvälineitä, esim. en halua mennä lääkäriin tarkastuksiin "sairastumaan". Lääkäriin mennessä olet terve, kunnes löytyy joku sairaus, ja sitten oletkin sairas... ja se tietää uutta ahdistusta. Jokin sairaus voi tarkoittaa leikkausta, mikä tuottaa myös ylipääsemättömän esteen. Ja pelkään syöpää yms vakavia sairauksia, jopa umpilisäketta ja sappikiviä.. ihan mitä vaan..!
Hammaslääkäriinkään en voi mennä. Joskus saatoin käydä, kunnes jouduin kerran ok hammaslääkärin mutta erittäin tylyn hammashoitajan käsiin! Tiedän että jonain päivänä esim. viisauden hampaat pitää poistaa(?) ehkä. en halua edes ajatella koko asiaa koska sen asian tiedostaminen aiheuttaa niin suurta tuskaa!
Kaikki tämä aiheuttaa niin suurta tuskaa ja epätoivoa, että paras konsti yrittää elää näiden asioiden kanssa on yrittää vältellä & olla ajattelematta näitä asioita! Tieädn vain että edessäni on vielä paljon ahdistusta! Terveenähän ei voi kuolla ellei kuole onnettomuudessa tai oman käden kautta. Ën kuitenkaan haluaisi kuollakaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
hei!
ei tuossa ole mitään hävettävää tai pelättävää.
voit aivan hyvin kertoa hoitajalle, lääkärillesi,hammaslääkärillesi jne. että sulla on kammoa ja keskustella asiasta - sillä tavalla varmaan pääset eteenpäin etkä tarvitse jännittää tuota asiaa.
Minulla on juuri samanlainen kammo kuin keskustelun aloittajalla.
Mutta entäpäs jos kaikki suhtautuvat pelkoon tyyliin "no höpöhöpö. olet jo noin iso tyttö. Ei tätä tarvitse pelätä".
tai: "On tästä 5-vuotiaatkin selvinneet ilamn itkua, joten kyllä nyt 18-vuotiaskin selviää"
tai vähätellään toimenpiteestä johtuvaa kipua: "Ei tämä satu yhtään. Se tuntuu hyttysen pistolta" (ja sitten sattuu niin paljon, että hyvä kun taju ei lähde)
Tai muuten vain halveksutaan tai vähätellään pelkoa:
- "jaa, no äkkiä tämä on ohi"
- "älä valita, niin tämä on äkkiä ohi"
jne.
Ei oikein paljon huvita kertoa, jos on tottunut, että toiset suhtautuvat pelkoa vähätellen tai jopa halveksuen ja pitäisi muka selvitä, kun pieni lapisikin on slevinnyt.
jokainen ihminen pelkää jotain, ja jokainen kokee kivun erilailla. jokaisella oikeus oman kokemuksen ilmaisemiseen. eli kerro vaan pelostasi, pyydä asiallista kohtelua- ja sitä varmaan saatkin!
se että pelon aihen ottaa esille ja keskustelee siitä, usein auttaa tilanteen hallinnassa .
No en ensinnäkään vapaaehtoisesti mene lääkäriin (edes pikkumurtuman tms takia). Joten eipä juurikaan tule tarpeita kertoa, sitä paitsi, itse ongelma ei kaikkoa, vaikka lääkäri olisi kuinka "ymmärtäväinen". (Siitä on ainoastaan hyötyä lääkärille, hän ehkä osaa suhtautua eri lailla, mutta oloni olisi silti yhtä pelon-vihansekainen) Olen huomannut, ettei kukaan muu voi ymmärtää kuin samassa tilanteessa olevat ihmiset!
"Ei tämä satu".. Lapsethan uskovat,kun niin jankutetaan, mutta kun pääsee vaan vauhtiin niin kyllä sitä sitten jotenkin aina kestää loppuun asti vaikka sattuisikin..? niin minäkin pienenä uskoin. Urhoollisesti istuin tuolilla kun otettiin verikoetta 7v:na. Tiesinhän tai ainakin huomasin toimenpiteen aikana että inhottavalta tuntui, mutta kyllä siitäkin hengissä selvisin.
Kyse ei olekaan fyysisestä puolesta, (teoriassahan ihminen kestää suht. paljonkin kipua ennen kuin esim. pyörtyy) vaan psyykeestä. En mielelläni (psyykeelläni) kokisi kipua. I
tse aiheutettu kipu on eri asia. Voit lopettaa koska haluat, toisen aiheuttamaa (odotettua) joudut odottelemaan ja jännäilemään. (esim. yllättävää kyllä olen ollut niinkin sisukas että olen tehnyt itse korviin reiät ja napaan napakorua varten. Napaa en olisi ikinä voinut kuvitella lävistäväni, vielä kauheammalta olisi tuntunut ajatus että joku muu olisi puhkonut minua. Valta oli omissa käsissäni, saatoin lopettaa jos tuntui pahalta, hengitellä syvään hetken ja sitten taas "rääkätä" itseäni kivulla. Oikeastaan neulan työntäminen navan nahasta sisään ei sattunut, vasta se kun piti puhkaista nahan läpi neula ulos !
Joka tapauksessa en usko yleensä mitä ihmiset sanovat (varsinkin lääkärit) toiminpiteiden tuntemisista, sehän on melko yksilöllistä, ja kun aina se ei ole pelkästään fyysistä tuntemista, psyyke on aina mukana - eri tavalla eri ihmisillä.
Huh, en olekaan ainoa!
Oma pelkoni alkoi lapsena kun kärsin jatkuvista korvien tulehduksista. Korvia puhkottiin ja putkitettiin jatkuvasti...kammo kasvoi hiljalleen, kunnes loppusilaus tapahtui; äiti poistettiin toimenpidehuoneesta, kaksi hoitajaa kääri lakanaan ja lääkäri puhkaisi korvat väkisin!!!
Ja nyt sitten kärsitään elinikäisestä lääkärikammosta!
Olen 26-vuotias ja pelkästään tästä traumaattisesta asiasta kirjoittaminen saa pulssin nousemaan. Äiti pyytelee vieläkin anteeksi että antoi puhkoa korviani väkisin, vaikkei hän fobiastani mitään tiedäkään. En ole raaskinut hänelle kertoa, lisäisi vain hänen syyllisyyttään... Eihän pelkoni kenenkään syytä ole, kaikki halusivat parastani mutta harvoin ihmiset edes tajuavat kuinka pienistä asioista voi jäädä niin suuret ja ikuiset vauriot!
Tämän pelon takia olen sittemmin joutunut noloihin tilanteisiin terveydenhoito porukoiden kanssa.
En pelkää erikseen mitään toimenpidettä; en kipuja, instrumentteja...pelkään valkotakkista nimikylttistä ihmistä! Pelkään terveyskeskuksen kliinistä ilmapiiriä ja sen tuoksua!
Näinpä hakiessani saikkua flunssan takia, päädyn piuhoihin sydänfilmiin koska lääkäri epäilee nopean pulssin takia sydänlihastulehdusta.
Tai terveystarkastuksessa minut määrätään viikottaiseen verenpainekontrolliin koska paineet ovat niin epänormaalin korkeat!! Olin 15-vuotias tällöin, ja sen sijaan että itsekään olisin oivaltanut että paineeni johtui pelosta; luulin että sydämessäni on oikeasti jotain vikaa ja joudun kohta verenpainelääkitykseen!!! JipiJipi. Ja Pelko senkuin kasvoi vaan!!
Onnekseni en häpeä enää pelkoani, vaan teen selväksi miksi olen sydänkohtauksen partaalla ja kauheessa puolustusvalmiudessa lääkärin edessä. Pienikin väärä liike lääkäriltä ja varmaan vetäisin turpaan!!;)
Tuskaahan tämä on. Voimia meille!!!
Minäkin olen ties mihin sydänfilmeihin joutunut sen takia, kun pulssi oli niin korkealla, enkä saanut sanottua, että se taitaa ihan vain johtua pelosta.
Mulla täysin sama diagnoosi lukuunottamatta tuota gynekammoa. Johtuu ehkä siitä, että olen mies.
Kammoan ja inhoan kaikkea terveydenhuoltoon liittyvää. Tuo oli hyvä pointti, että antaminen ja ottaminen on eri asia. Olen huomannut saman itsekkin. Kaikenmaailman näytteiden ottaminen ja oikeastaan pelkkä ajatuskin siitä saa voimaan pahoin. Rokotuksen pystyy todella hampaita purren ottamaan.
En tiedä mistä minun kammoni on tullut, mutta se on todella vakava ja ahdistava asia.
Lähes joka päivä mietin sairastumista ja mitä sitten teen jos näin käy. Ei kai sitä sairastumatta kukaan elä.
Kipukynnys on kyllä nykyään niin korkealla, että aika lujaa pitää sattua, että lääkäriin menen.
Nytkin tulee elettyä parin pikku vaivan kanssa ihan vaan sen takia, ettei ole uskaltanut mennä lääkäriin.
Verikokeista taitaa olla jo 15 vuotta ja hammaslääkäristäkin varmaan kohta saman verran.
Ikävä sanoa, mutta on mukava huomata ettei ole yksin näiden paskojen ahdistuksiensa kanssa. Tai siis on yksin muttei ainoa.
Tsemppiä...
Ahdistun tiedostaessani, että tästä eteenpäin elimistöni rappeutuu hitaasti mutta varmasti. Vanhuus on täynnä varmasti kaikkia sairauksia. Onneksi elintavoiltani varmaankin vältyn aik. diabetekselta, sydän ja verisuonitaudeilta, korkealta kolesterolilta jne.. mutta syöpää pelkään eniten, vaikka tietysti pelkään saavani jonkin akuutin sairauden/tulehduksen tms! Pelkään joutuvani joskus leikkaukseen. En halua tulla nukutetuksi (olla tiedottomana/ huumattuna - ja herätä oudossa paikassa ja kokea jotenkin erilaisia tuntoja) enkä myöskään halua olla tajuissani, puudutettuna leikkauksessa, kauheinta olisi vieläpä katsoa jostain monitorista! tajuat että jotain inhottavaa tehdään mutta et kuitenkaan tajua mitä tehdään.
AJattelen että ihmiskeho on "pyhä" (ei usk. mielessä!) eikä sitä "saa" availla tms viillellä auki ja sorkkia jollain pihdeillä jotain pernaa ja maksaa..)
flunssat ym vilustumiseen liittyvät tulehdukset ei pelota, en sairastu onneksi helpolla tämmöisiin tauteihin! Ja vaikka sairastuisin johonkin flunssaan, tuskin huomaan olevani kipeä. Onneksi. toiset kun ravaavat tästä syystä lääkärillä monta kertaa talvessa. No enpähän ainakaan itse RUUHKAUTA terveyskeskusten ym jonoja!!!
jos noi pelot sulle jokapäiväsiä tai mietit noita paljon ja ne rajoittavat elämääsi, miksi ihmeessä et hae niihin apua psykiatrilta tai joltain muulta mielenterv.alan asiantuntijalta. pelko-oireet eli fobiat aika yleisiä ja niihin saatavana monenlaista apua. yks pelkää sairauksia, toinen hissiä, kolmas avoimia paikkoja, neljäs eläimiä jne..