Seurustelin vähän aikaa yhden ihanan tytön kanssa. Sitten muut saivat tietää, sulkeuduin kuoreeni, ja laitoin poikki, peläten muiden mielipiteitä. Niin, ja tiedän, raukkamaista. Enkö siis välittänyt tarpeeksi? Toivon sydämestäni ettei hän ajatellut niin, sillä pidin hänestä paljon. Ja pidän yhä.. siinä onkin "ongelmani"..
Olen löytänyt hänet uudelleen (tai ei hän koskaan mihinkään hävinnytkään), mutta tottakai hän seurustelee. Olemme kaikesta huolimatta hyviä ystäviä. Unelmoin hänestä, enkä voi sille mitään. Haluaisin itseni lopettavan tykkäämisen, mutta tunteitaanhan ei voi käskeä, hyvinhän se tiedetään. Tiedän kuitenkin että hänkin pitää minusta paljon, mutta emme ole kuitenkaan puhuneet asiasta varsinaisesti, vihjailua on ollut.
En halua rikkoa hänen seurustelusuhdettaan (ehkä siinä osasyy miksi en halua ottaa asiaa puheeksi)vaikka haluankin häntä mielettömästi. Kipu tuntuu joskus aivan fyysisenäkin. Melkoista riutumista tämä on ollut.. Voi tätä elämätä.
Olen löytänyt hänet uudelleen (tai ei hän koskaan mihinkään hävinnytkään), mutta tottakai hän seurustelee. Olemme kaikesta huolimatta hyviä ystäviä. Unelmoin hänestä, enkä voi sille mitään. Haluaisin itseni lopettavan tykkäämisen, mutta tunteitaanhan ei voi käskeä, hyvinhän se tiedetään. Tiedän kuitenkin että hänkin pitää minusta paljon, mutta emme ole kuitenkaan puhuneet asiasta varsinaisesti, vihjailua on ollut.
En halua rikkoa hänen seurustelusuhdettaan (ehkä siinä osasyy miksi en halua ottaa asiaa puheeksi)vaikka haluankin häntä mielettömästi. Kipu tuntuu joskus aivan fyysisenäkin. Melkoista riutumista tämä on ollut.. Voi tätä elämätä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
"Sitten muut saivat tietää, sulkeuduin kuoreeni, ja laitoin poikki, peläten muiden mielipiteitä."
Häh?
Jotain salaperäistä kahdestaan nuhjaamista, josta kukaan muu ei tiedä? Semmoisen suhteenko haluat?
Silloin kun minä olen rakastunut/ihastunut, niin mielelläni tutustutan rakkaani ystävilleni. Ja toistaiseksi ei ole mitään ikäviä tapahtunut, vaan ystäväni ovat pitäneet kumppaneistani ja kumppanini ovat tulleet hyvin toimeen ystävieni kanssa.
Olen, tai olin hyvin arka, enkä vielä selvillä niin tunteistani.. nyt, kun yli vuosi on kulunut tiedänkin mitä haluan. Mutta tämäkään ei kai kelpaa selitykseksi? En halua tietenkään sellaista suhdetta, mistä muut eivät saisi tietää mitään.. mutta silloin se oli minulle pienoinen shokki, enkä tajunnut miettiä asiaa sen enempää..
"Jotain salaperäistä kahdestaan nuhjaamista, josta kukaan muu ei tiedä? Semmoisen suhteenko haluat? "
..täytyy myöntää että itse olen elänyt salasuhteessa. Kukaan kaverini ei edes saanut tietää, että minulla oli suhde johonkuhun. ..tai saivat he tietää, mutteivät tienneet kehen. Vähitellen asia paljastui heille (kerroin kai en oikein muista..) Vanhemmilleni asia selvisi hieman ennen kun erosimme. Seurustelin tällöin miehen kanssa..
Ei ole kovin hyvä tapa elää valheessa.
Hassua on, että vanhemmille oli paljon helpompaa kertoa olevansa lesbo kuin se, että seurusteli miehen kanssa..
Tosin olihan siinä tullut välissä hieman ikää lisää ja aikuistunut hieman enemmän..
Valhe kuin valhe, jopa salaaminen on valehtelemista. ..täytyy keksiä joku teko syy asiaan, jota ei halua paljastaa.
On aika luonnollista pitää seksuaaliset mieltymyksensä sisällänsä: eihän me olla kaiken kaikkiaan kovinkaan vapaamielisiä tämän keskustelunaiheen suhteen, puhumattakaan asenteista hemoseksuaalisuutta kohtaan. Toisten tuomioitaha sitä pelkää - raukkamaista se ei mielestäni ole. Vai onko? Jos tietää joutuvansa vaikeuksiin jonkun asian suhteen, onko välttämätöntä kerätä vaikeuksia päälleen?
Jos ne "muut", jotka saivat tietää suhteesta, tiesivät "valittajan" lesboudesta/bi-seksuaalisuudesta, niin miksi yleesäkin salasuhde ja miksi se piti niin tökerösti lopettaa, kun ne "muut" saivat tietää?
Jos taas on kyse lesbouden/bi-seksualismin paljastumisesta niille "muille" suhteen tultua heidän tietoonsa, niin eikö sitten ollut jo myöhäistä "katua" ja tökerösti suhde lopettaa? Eivät ne "muut" "valittajaa" enää koskaan tule tavallisena heterona pitämään, kun ovat kerran kiinni saaneet lesbosuhteesta, siis miksi moinen turha paniikki?
Ei ole pakko tietenkään seksuaalista suuntautumistaan tai jotain "kinkyjä" mieltymyksiään kaikelle kansalle huudella, toisaalta tietty saakin huudella, jos haluaa tai rohkeus riittää.
Olen itsekin puoliksi kaapissa, esim. työelämässä en ole halunnut kertoa elämästäni tätä puolta, mutta jos joku työkaveri näkisi minut vaikka suutelemassa naisen kanssa kadulla, niin turha sitten olisi enää yrittää mitään "heteroimagoa" yllä pitää. Kun kerran on "paljastunut", niin sitten on paljastunut...
Sitä tavallaan elää valheessa itselleen ja muille. ..jos se kelpaa itselle, että elää tietynlaisessa valheessa, niin ok. Ei se kaikkien elämän menoa haittaa.
Totuus on kyllä vaikea tie kertoa asiasta.. mutta lopulta vaikeuksien kautta voittoon. On oltava sitkeä.
Kuitenkin kerran se vain kirpaisee kun kertoo ..ja mahdollisesti useasti sen jälkeenkin kun siitä kertomisestaan saa kuulla..:/ Pitää vain antaa mennä korvista ulos ylimääränen piipitys.
Asioilla on myös taipumusta unohtua ajanmyötä. Eikä ihmisiä jaksa kauaa kiinnostaa toisten elämä. Välttämättä.
mutta (huomattava yleistys) asioilla on myös taipumusta pahentua ajan myötä. (ok, ei asia aina näin tietenkään ole)
Todella vaikeita asioita. Kaikki riippuu niin ihmisestä ja ympäristöstä.
...täysin reaktiosi. Kun itsekin on hämmentynyt, muita samanlaisia ei näy missään (mallit puuttuvat) ja homo/lesbo esiintyy vain haukkumasanoissa tai naureskelun kohteena, voi rohkeampikin pelästyä. Vie aikaa käsitellä tätä sisällään, mutta kyllä me kasvetaan totuuteen.
On sitten ihan toinen juttu, mitä kertoo omista asioistaan muille. Jotkut kailottavat kaiken mahdollisen, jotkut vaikenevat kuin simpukat. Riippuu yksilöllisistä luonteenominaisuuksista ja senhetkisestä yksilöllisestä tilanteesta. Ulkopuolinen ei voi tietää, mikä missäkin vaiheessa on muille parasta. Tai voi tietää, avata silmiä, auttaa, muttei syyllistää.
hankala aihe on...ja toisaalta kiehtovakin,kaikkien hankaluuksien ja ongelmien keskelläkin, voi ihmisenä huomata "kasvavansa", vahvistuvansa minäkuvan ja huomata kuinka on muuttunut ihmisenä ja ajatusmaailmana. On aikoja jolloin tuntee itsensä heikommaksi ja taas sitten aikoja jolloin vahvistuu..
kaikkea hyvää toivoen ajatukset uudelle vuodelle....=)
Hyvän ihmissuhteen pohja on se, että tuntee itsensä, omat tarpeensa ja on muutenkin sujut itsensä kanssa. Kun on oma perusta selvillä, voi keskittyä tutustumaan siihen omaan kultaansakin yksilönä.
Sanotaan, että ihminen kasvaa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Joku voi olla valmis persoonallisuus jo 5-vuotiaana. Henkistä kehitystä tapahtuu läpi koko iän. Omat valinnat ja kokemukset vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee. Pieni itsetutkiskelukin on ehkä paikallaan silloin tällöin.
Me ihmiset olemme niin erilaisia. Toiset elävät täyttä elämää joka hetki eivätkä pohdi niin paljoa. Minä kadehdin heitä. Itse olen sellainen ikuinen ajattelija-pohdiskelija-miettijä. Ihmissuhteitakin käyn läpi enimmäkseen teoriatasolla, eli mietin toisten sanomisia ja omia tunteitani, mitä jos, entä jos... jne? Milloin uskaltautuisin elämään elävää, oikeata elämää?
Pitäisi kai myöntää se tosiasia, ettei ihminen ole koskaan täysin valmis. Turha jäädä loputtomiin odottelemaan täydellistä varmuutta itsestäänkään, sillä elämä ei odota. Kun hyväksyy itsensä myös puutteellisena ja keskeneräisenä, ei vaadi toisiltakaan mahdottomia. Yhdessäkin voi kasvaa myös henkisesti. Ehkä se on myös inhimillisempää. Ikuinen, loputon itsetutkiskelu voi vieraannuttaa elämästä.
Mihinkään seurustelusuhteeseen ei kuitenkaan kannata rynnätä, jos ei ole perillä siitä, mitä se merkitsee ja mitä se tuo tullessaan. Ihmisillä on vain nykyään niin kiire. Kaikki pitäisi saada heti valmiina. Ei osata edetä pikkuhiljaa niin että ehtisi saada ajatukset ja tunteet mukaan vaan sännätään kokemuksesta toiseen niin että heikompaa sivullistakin ihan hirvittää.
Ehkä ikäkin vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme näihin asioihin. Itselleni on käynyt niin, että kaikki muu oman itseni ja elämäni suhteen taitaa olla aika selvää, mutta tämä rakkauspuoli on jäänyt pahasti kehittymättä. Toisaalta kypsempi ikä ei tee asioita aina helpommaksi, sitä kun on niin tottunut tähän asioidentilaan, ettei muutosten tekeminen ole enää niin helppoa ja joustavaa kuin nuoremmilla.
Vanhanakin voi vielä oppia ja kiikkustuolissa on hyvää aikaa käydä läpi muistoja, jos niitä on. Olisihan se aika lohdullista, jos kiikkustuoleja olisi kaksi vierekkäin... Jotkut takertuvat menneisyyteen, jotkut haaveilevat tulevaisuudesta. Jotakin olen oppinutkin elämäni varrella minäkin: Tämä päivä on tärkeä. Jokainen kohtaamani ihminen on tärkeä.
Aivan. Mutta ihmissuhteesta ei tule mitään, jos vain keskittyy oman itsensä tutkiskeluun. Se kyllä kasvattaa ihmistä ja auttaa kehittymään vaikkakin suhde siitä kärsii. Epäonnistuneen suhteen jälkeen voi havaita oppineensa taas jotain uutta ja ihmeellistä itsestään ja elämästä yleensä. Kantapäänkautta oppii.
Jos haluaa kestävän ja hyvän suhteen niin pitää olla omista ajatuksista ja päämääristä selvillä. Kokemus opettaa, eikä itseään välttämättä löydä ellei tee virheitä ihmissuhteissa tai muussa elämässä..
Eikä sekään tietenkään yksistään ole tae hyvään ihmissuhteeseen, mutta se luo paremman pohjan.
Kiireellä ei saisi rynnätä mihinkään. Mutta ei saisi liikaa hidastellakkaan. Monimutkaista, on vain kuunneltava sydäntään, tuntemuksiaan ja järkeään. Kaikkia tasapainossa. Vaikeaa.
En ainakaan itse pidä itseäni mitenkään valmiina. Omalaatuinen persoonallisuus taidan kyllä olla, mutta tunnen oloni epävarmaksi. Toivon että uudet ikävuodet ja kokemukset toisivat mukanaan lisää elämänviisautta ja oppisin käsittelemään tätä elämää avaralla katseella ymmärtäen erilaisia ihmisiä ja heidän tarpeitaan. Ennenkaikkea olisin selvillä omasta itsestäni ja ylpeä siitä mikä olen heikkouksineni ja vahvuuksineni.
"Pitäisi kai myöntää se tosiasia, ettei ihminen ole koskaan täysin valmis."
- Se on myönnettävä, mutta tietyllä tavalla täydellisyyttä kannattaa tavoitella. Täydellisyys on se saavuttamaton tavoite elämässä. Mutta siihen ei pidä takertua, eikä kannata ajatella itseään täydellisenä.
"Tämä päivä on tärkeä. Jokainen kohtaamani ihminen on tärkeä."
-hyvin sanottu!
Ihmissuhteet onnistuvat varmasti paremmin, jos on kiinnostunut muistakin kuin itsestään. Sehän on kaiken edellytys rakkaudessakin. Itseäänkään ei saa unohtaa. Liian uhrautuva ei kannata olla, mutta ei myöskään liian itsekäs.
Mitä on onnellisuus? Onko se sitä, kun hyväksyy itsensä ja muut sellaisena kuin me olemme? Onko se sitä, jos voi tehdä jonkun toisenkin onnelliseksi? - Voiko muuten?
Minäkin haluan kasvaa ja kehittyä ihmisenä, mutta en tiedä, millainen on täydellinen ihminen...
Täydellinen ihminen..
Joko kaikki ihmiset on täydellisiä tai sitten ei kukaan. Kaikki on jo itsessään täydellisiä ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Tavoitteellisuus täydelliseksi ihmiseksi.. hmm oiskohan tavoitteet täydellisemmäksi ihmiseksi parempi. Ei, sana täydellinen alkaa kieltämättä jo etoa. Se on aivan väärä termi kuvaamaan ihmisiä.
Mä puhun itseäni pussiin, mutta eikös se niin lopulta ole.
Anyway
Vain kovalla työllä ja yrityksellä pääsemme tavoitteisiimme. Eikä kaikkia tavoitteita ole tarkoitettu saavutettaviksi.
Onni..
Onni on sitä, että kaikkien ongelmien ja vaikeuksien keskeltä löytyy syy elää ja iloita omasta ja muiden ihmisten elämästä. Löytää ne pienetkin hyvät asiat elämässä ja osaa iloita niistä. Kaikki yksittäiset asiat sisältyy onneen.
Onneen ei sisälly pelkästään hyvät asiat. Jotta onnesta osaisi nauttia ja käsitellä sitä oikein, on oltava epäonnea. Onneen on taipumusta turtua. Pitää aina vain hakea lisää onnea elämäänsä, mikään ei riitä. Ellei asiat ole välillä huonosti, emme osaa olla onnellisia. Tai siis emme osaa arvostaa sitä kaikkea hyvää, mitä meillä on; sillä kaikella on taipumusta unohtua.
Kaiken on oltava tasapainossa keskenään.
Kuinka hieno tunne on kun on saanut jonkun pitkään vaivanneen asian (riidan tms) hoidettua.. On hienoa antaa toidelle jotain ja nähdä kuinka onnellinen toinen ihminen saamastaan lahjasta on.
..Onko kaikkein onnellisin ihminen se, joka ei tiedosta omaa onneaan..
Oletko mielestäsi onnellinen?
Tunnetko olevasi onnellinen?
Elämässä pitää olla tavoitteita. Sekin tekee onnelliseksi, että on joku päämäärä, mitä kohti pyrkiä. Kun joutuu ponnistelemaan, oppii ja kehittyy samalla. Virheet ja onnistumiset kasvattavat, joten molempia tarvitaan. Silloin elämässä on sisältöä.
On hienoa, jos tietää, mitä tahtoo. Pakko myöntää, etten minä välillä oikein tiedä...
En tiedä, voiko itseäänkään koskaan täysin ymmärtää, muista nyt puhumattakaan, mutta yritys siihen suuntaan voi luoda yhteistä pohjaa ajattelulle. Silloin tulee paremmin toimeen itsensä ja toisten kanssa.
Minä olen onnellinen, jos löytyy joku, joka ymmärtää tai edes haluaa yrittää ymmärtää minua. Ei riitä, että pelkästään sanoo ymmärtävänsä, vaikka onhan sekin joskus paikallaan. On hienoa, jos huomaa, että joku todella tietää ja tajuaa, mitä tarkoitan. Sehän kertoo siitä, etten olekaan niin yksin.
Onnea on sekin, kun tajuaa, ettei aina tarvitse tietää oikeita vastauksia. Ei niitä välttämättä edes ole, sillä mikä sopii yhdelle, voi olla sopimaton ajatus toiselle. "Hyödytönkin" ajatteluleikki voi olla kivaa ja rentouttavaa. Ajattelu on mukavaa.
Meitä pohdiskelijoita on näköjään muitakin. Tämä on oikeastaan helpottavaa. Ei tarvitsekaan etsiä ja löytää kaikkia vastauksia yksin. Hyviä ajatuksia voi antaa lahjana toisillekin.
Olen kerettiläisesti ruvennut ajattelemaan, että täydellisyyden tavoittelu nävertää ihmisen omaa elämää ja lisäksi muidenkin. Ehkä se on arvona asetettu liian ylös? Tottakai, upeaa, suurenmoista. Mutta. Taudinkuva on tuttu, virheitä ei saa tehdä (KAMALAA), hyvä on oltava (ellei paras). Minuakaan eivät lähiomaiset ole sitouttaneet näihin älyttömyyksiin, vaan oma ... niin, mikähän? Epävarmuutta peitetään erehtymättömyydellä, työmoraali edellyttää hyviä suorituksia, kilpailuhenki, syitä voi olla monia. No, täydellisyyttä en sentään ole tavoitellut, vielä vähemmän kuvitellut sellainen olevani, mutta jokainenhan tietää...piruuttaa niin hirveesti, jos sattuu fiba.
Nuorempaa porukkaa olen kehoittanut reilusti kokeilemaan onneaan, epäonnistumaan (ei se koko maailma ole), yrittämään uudestaan. Eikä paras tarvitse olla, kunhan itse on suhteellisen tyytyväinen elämäänsä ja jotenkin pärjäilee. Ja osaisi nähdä onnen mahdollisuudet, olisi viisautta pyrkiä sopusointuun itsensä kanssa.
Muistan lukeneeni, että joku vaikutusvaltainen amerikkalainen jättikonsernin pääjohtaja on sanonut, että hän rekrytoi kriittisiin vastuullisiin johtotehtäviin vain sellaisia, jotka ovat kerran todella pudonneet, tietävät, mitä se on. Ei osaaminen ole mihinkään kadonnut ja jos ei rohkeuskaan, niin ihminen on henkisesti ja taidoiltaan rikkaampi.
Eli rohkeasti elämään mukaan ja oppimaan elämän virrassa. Yksinkin, mutta eikö olisi mukavaa yrittää kaksin...jo ennen niitä kiikustuoleja. Jos pitkään miettii yksin, onkin ehkä jo niin kaukana omalla tiellään, etteivät muut tavoita? Tai ei huomaa, jos ne yrittävät tavoittaa? Itseäänkin voi ymmärtää paremmin peilaamalla muitten avulla. Epäonnistuakin saa, vaikka se koskeekin. Jos ei se tapa, se vahvistaa.
"..täydellisyyden tavoittelu nävertää ihmisen omaa elämää ja lisäksi muidenkin."
-kyllä se näin on, mikäli ei osaa suhteuttaa, mikä on itselle liikaa. Siihen ei pidä tarttua liialti, mutta se on se oma suuri haave.
-Mikä on täydellisen määritelmä?
Minusta täydellisyys on se, minkä jokainen itse katsoo täydelliseksi. Täydellisyyttä ei voi saavuttaa, eihän ihminen ole täydellinen. Aina on joku, joka pistää lopulta paremmaksi. Täydellisyys voi olla tavoite. Pitää vain elää rennosti ja yrittää päästä lähelle omaa haavettaan.
-Mikä sitten on täydellistä?
Itse määritän täydellisyyden muiden ihmisten mallin mukaan. Näen esim hyvän urheilijan, haluan olla hänen kaltaisensa. Näen myös ne virheet, mitkä urheilija tekee. Haluan olla hänen tasoisensa ja jopa korjata ne virheet jotka hän omassa suorituksessaan tekee.
Plaah, ei tämä ole täydellistä. Eihän se voi olla.
Pitää olla semmoinen utopistinen suparsankari hahmo, jotta olisi täydellinen. Ja esikuvan on aina oltava se maailman mestari, jotta olisi täydellisyyttä riittämiin. Jopa itseään huonompi voi toimia hyvänä oppaana. Silloin näkee ne hänen tekemänsä virheet ja hyvät puolet. Näkee tavallaan mikä toimii ja mikä ei. Siten pystyy myös muodostamaan omaa täydellisyys käsitystään.
Sopivassa suhteessa itseään paremmista ja heikommista mallia ottaen ja seuraten missä mennään. Kaikkea sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän.
Itse luomme oman täydellisyytemme.
Tämä urheilu tuli nyt aiheen vierestä, mutta kun se on itselle läheinen aihe ja siitä on helppo ottaa esimerkkejä koskien tätä aihetta. Samat jutut voi hyvin kääntää myös tähän ihan normaaliin elämään mukaan.
Tavallaan käsitys täyedellisyydestä muuttuu kokoajan, se etenee aste asteelta ylemmäksi. Voidaanko silloin puhua täydellisyydestä?
Kyllä voi, vaikkei se ehkä ole kovin maanläheinen termi kuvaamaan ihmistä.
Elämään kuuluu takapakit ja epäonnistumiset. Ne kömmähdykset kertovat onko se haave realistinen.
Yleensä kun asetetaan jokin tavoite, niin siihen on päästävä mahdollisimman nopeasti. Jos ei se tavoite nyt sitten 2kk sisällä toteudukkaan, niin se todetaan jo silloin liian korkeaksi ja lopetetaan koko homma. Tavoite ei välttämättä ole liian korkea, itselle asettama aikaraja voi olla aivan väärä.
Oli asia mikä tahansa, se täytyy suhteuttaa todellisuuteen.
täydellisyys ja onnellisuus; onko se sitä mitä itse näet vai sitä minkä muut näkevät.
minusta kumpikin näistä on nivoutunut yhteen, kun on onnellinen on täydellinen, no jaa.. melkein ainakin.
Onnellisuus on se minkä itse kokee hyväksi, tuntee oikeaksi, vaikkapa rakkaudeksi kutsutun.
"kumpikin näistä on nivoutunut yhteen, kun on onnellinen on täydellinen"
Onnellisuus lähtee itsestä, se on tunne. Täydellisyys on tavoite.
Onnellisena olo voi tuntua täydelliseltä, mutta onko se sitä? Itsensä voi tuntea onnelliseksi, kun on onnistunut tavoitteessaan. Mutta se on täydellisyyttä vain siltä saralta.
Riippuu miten asiaa katsoo. Voi olla onnellinen vaikkei olisikaan onnellinen omista saavutuksistaan.
Kaksi eri asiaa. Kaikkea voi yhdistellä, muttei täysin sotkea keskenään.
"Onnellisuus on se minkä itse kokee hyväksi, tuntee oikeaksi, vaikkapa rakkaudeksi kutsutun"
-Aivan :)
Mutta onko rakkaus onnea?
Kun sanotaan että on rakastunut, niin onko hän silloin myös onnellinen?
Onni lähtee itsestä. Rakkaus on toiden ihmisen aikaansaamaa. Omat asiat voi olla vaikka kui perseellään, mutta rakkaus saa unohtamaan ongelmat. Silloinhan ihminen ei ole onnellinen vaan rakastunut. Kun on onnellinen, niin silloin asiat ovat omalta kohdaltaan hyvin.
Rakastuminen on onnentunne, mutta silti onni ja rakkauskin ovat kaiketi kaksi eri asiaa.
..vai eksyinköhän mä ny ajatuksis..
"Jopa itseään huonompi voi toimia hyvänä oppaana." Totta, jopa samalla alueella, jolla itse pyrkii suorituksiin. Mutta varsinkin näin voi olla muilla elämän alueilla. Pitäisi osata katsoa ympärilleen avoimin silmin.
Hätäisyyden voisi todellakin unohtaa, jos tosissaan tavoittelee jotakin. Minun kohdallani on vain niin, etten sitten lopulta erityisemmin olekaan iloinen, kun jotakin pitkäjännitteistä on saavutettu. Helpottunut, mutten onnellinen. Onni taitaa minulla liittyä ihmisten väliseen lämpöön, luontoon, musiikkiin, melkein mihin muuhun tahansa, paitsi ei juurikaan omiin suorituksiin.
Ja sen täydellisyyden olen realistina jättänyt, ei mitään mahiksia. Virheitä en millään sietäisi itseltäni, mutta miksei saisi erehtyä, ehkä siihenkin oppii oikeamman asenteen?
että hän seurustelee? mistä tiedät?
Tiedän varsin hyvin. He asuvatkin yhdessä.