Sitten vaan risuja, paaaaljon kritiikkiä, kiitos!
Taivaan valtameri
Taloni sijaitsee pienen kylämme korkeimmalla huipulla, josta talvisin avartuu jokaiseen ilmansuuntaan kauneimmat lumimaisemat mitä kuvitella saattaa. Metsää jatkuu niin kauas, että maisema muuttuu siniseksi ja yhtyy sitten horisontissa jäätävän siniseen taivaaseen tai loppuu laskevan auringon kirkkaaseen oranssiin. Katselen usein noita maisemia pirttini suuresta ikkunasta ja mieleni tekisi maalata tuo näkymä joka ilta sen kaikkina eri variaatioina. Ne taulut sitten lahjoittaisin mäkeni alemmilla rinteillä asuville ihmisille, jotka eivät ole saaneet minun etuoikeuttani katsella tuota luonnon suurta sinfoniaa aitiopaikalta.
Sydämeni on avara, mutta tapani ovat pinttyneet. Vaikka kuinka tahtoisin kävellä alas vuoreltani, juuri leivottuja pullia korissa ja lämmintä glögiä termoskannussa, koputtamaan naapurini ovea ja esittelemään tälle itseni, en pysty siihen. Yhtenäkään näinä vuosina en ole tuota mökkipahaista lähestynyt, enkä uskonut sitä koskaan tekevänikään. Onko tuon mökin asukkaan arvo minun silmissäni kiinni vain siitä mitä hän tekee työkseen? Hän on eläkkeellä oleva taiteilija Pietarista. Ennen kuvittelin hänen olevan vain työtön venäläinen.
Otan kassin naulakosta ja laitan sinne kansioni, johon olen kerännyt muutamia ottamiani valokuvia Pietarista, vanhan sivellinsäkkini, vesiväripalettini, sekä paperilehtiöni. Painan ukkini vanhan karvalakin päähäni, vedän huopikkaat jalkaani ja astun ulos kirpeään pakkasilmaan. Matka vanhan taiteilijan talolle kestää odotettua vähemmän aikaa ja mitä lähemmäksi taloa pääsen, sitä epävarmemmaksi ja haluttomammaksi tunnen itseni. Miksi hän haluaisi päästää mökkiinsä ison tilanomistajan, joka on vuosikaudet katsonut ylen köyhempiään ja ollut haluton auttamaan muita kuin itseään?
Harja nojaa talon seinää vasten ja kauempana vajan nurkalla on vanha ruosteinen polkupyörä. Koputan oveen ja puristan kangaskassia vatsaani vasten. Vanha puuovi aukeaa naristen ja vanhan naisen kirkkaat silmät kurkistavat ulos. “Hyvää iltaa, Rouva Tapaninen”, sanoo nainen. “Tulkaa sisään, Josif onkin odottanut teitä.” Vilkaisen hämmästyneenä naiseen, “Onko hän.. todella? Minulla oli vain aavistus..” “On, astu vain peremmälle tervehtimään häntä.”
Kestää hetken ennen kuin silmäni tottuvat hämärään ja alan erottaa huonekalujen paikat, vihreät räsymatot lattialla ja nurkassa kiikkutuolin, jossa istuu kyyryinen, tummatukkainen mies. Hän tarkkailee minua pitkien kulmakarvojensa takaa pistävän sinisillä silmillään. “Hyvää päivää”, sanon venäjäksi ja niiaan kuin pahainen koulutyttö. Hän ei vastaa minulle, vaan odottaa, että jatkan puhumista. “Olen pahoillani... että en ole aikaisemmin.. tullut käymään. Vasta vähän aikaa sitten korviini kantautui tieto.. Teistä, professori Mihailovits. Toin mukanani joitakin kuvia, jotka voitte tunnistaa otetuiksi vanhasta kotikaupungistanne, mukana on myös eräs, teistä ja minusta..” Vanha professori Josif Mihalovits nousee ylös tuolistaan ja ojentautuu täyteen mittaansa. Hän on yhä vahva ja jykevä, vain kumarampi selkä ja puinen kävelykeppi muistuttavat, että vuosia on kulunut siitä kun viimeksi kohtasimme. “Sinusta ei tullut taiteilijaa, Nadja.” “Ei”, vastaan ja kuulen kuinka ääneni värähtää. “Elämä vei toisaalle ja taiteen teko jäi vain haaveeksi. Pelästyin sitä suurta ja syvää valtamerta, jonne olitte minua ohjaamassa ja pakenin tuonne kukkulalleni pakoon. Jos nyt saisin valita, hukkuisin mieluummin siihen mereen, kuin jäisin tälle tyhjälle ja autiolle rannalle makaamaan.” “Lapseni, se valtameri on yhä avoin”.
Istun jälleen tupani suuren ikkunan edessä ja katson lumista maisemaa. Taivas palaa tuhansissa värisävyissä auringon heittäessä viimeisiä säteitään jäiselle hangelle. Kastan siveltimeni veteen, pyöräytän sitä punaisessa ja keltaisessa värinapissa ja sukellan värien loisteliaaseen valtamereen.
Taivaan valtameri
Taloni sijaitsee pienen kylämme korkeimmalla huipulla, josta talvisin avartuu jokaiseen ilmansuuntaan kauneimmat lumimaisemat mitä kuvitella saattaa. Metsää jatkuu niin kauas, että maisema muuttuu siniseksi ja yhtyy sitten horisontissa jäätävän siniseen taivaaseen tai loppuu laskevan auringon kirkkaaseen oranssiin. Katselen usein noita maisemia pirttini suuresta ikkunasta ja mieleni tekisi maalata tuo näkymä joka ilta sen kaikkina eri variaatioina. Ne taulut sitten lahjoittaisin mäkeni alemmilla rinteillä asuville ihmisille, jotka eivät ole saaneet minun etuoikeuttani katsella tuota luonnon suurta sinfoniaa aitiopaikalta.
Sydämeni on avara, mutta tapani ovat pinttyneet. Vaikka kuinka tahtoisin kävellä alas vuoreltani, juuri leivottuja pullia korissa ja lämmintä glögiä termoskannussa, koputtamaan naapurini ovea ja esittelemään tälle itseni, en pysty siihen. Yhtenäkään näinä vuosina en ole tuota mökkipahaista lähestynyt, enkä uskonut sitä koskaan tekevänikään. Onko tuon mökin asukkaan arvo minun silmissäni kiinni vain siitä mitä hän tekee työkseen? Hän on eläkkeellä oleva taiteilija Pietarista. Ennen kuvittelin hänen olevan vain työtön venäläinen.
Otan kassin naulakosta ja laitan sinne kansioni, johon olen kerännyt muutamia ottamiani valokuvia Pietarista, vanhan sivellinsäkkini, vesiväripalettini, sekä paperilehtiöni. Painan ukkini vanhan karvalakin päähäni, vedän huopikkaat jalkaani ja astun ulos kirpeään pakkasilmaan. Matka vanhan taiteilijan talolle kestää odotettua vähemmän aikaa ja mitä lähemmäksi taloa pääsen, sitä epävarmemmaksi ja haluttomammaksi tunnen itseni. Miksi hän haluaisi päästää mökkiinsä ison tilanomistajan, joka on vuosikaudet katsonut ylen köyhempiään ja ollut haluton auttamaan muita kuin itseään?
Harja nojaa talon seinää vasten ja kauempana vajan nurkalla on vanha ruosteinen polkupyörä. Koputan oveen ja puristan kangaskassia vatsaani vasten. Vanha puuovi aukeaa naristen ja vanhan naisen kirkkaat silmät kurkistavat ulos. “Hyvää iltaa, Rouva Tapaninen”, sanoo nainen. “Tulkaa sisään, Josif onkin odottanut teitä.” Vilkaisen hämmästyneenä naiseen, “Onko hän.. todella? Minulla oli vain aavistus..” “On, astu vain peremmälle tervehtimään häntä.”
Kestää hetken ennen kuin silmäni tottuvat hämärään ja alan erottaa huonekalujen paikat, vihreät räsymatot lattialla ja nurkassa kiikkutuolin, jossa istuu kyyryinen, tummatukkainen mies. Hän tarkkailee minua pitkien kulmakarvojensa takaa pistävän sinisillä silmillään. “Hyvää päivää”, sanon venäjäksi ja niiaan kuin pahainen koulutyttö. Hän ei vastaa minulle, vaan odottaa, että jatkan puhumista. “Olen pahoillani... että en ole aikaisemmin.. tullut käymään. Vasta vähän aikaa sitten korviini kantautui tieto.. Teistä, professori Mihailovits. Toin mukanani joitakin kuvia, jotka voitte tunnistaa otetuiksi vanhasta kotikaupungistanne, mukana on myös eräs, teistä ja minusta..” Vanha professori Josif Mihalovits nousee ylös tuolistaan ja ojentautuu täyteen mittaansa. Hän on yhä vahva ja jykevä, vain kumarampi selkä ja puinen kävelykeppi muistuttavat, että vuosia on kulunut siitä kun viimeksi kohtasimme. “Sinusta ei tullut taiteilijaa, Nadja.” “Ei”, vastaan ja kuulen kuinka ääneni värähtää. “Elämä vei toisaalle ja taiteen teko jäi vain haaveeksi. Pelästyin sitä suurta ja syvää valtamerta, jonne olitte minua ohjaamassa ja pakenin tuonne kukkulalleni pakoon. Jos nyt saisin valita, hukkuisin mieluummin siihen mereen, kuin jäisin tälle tyhjälle ja autiolle rannalle makaamaan.” “Lapseni, se valtameri on yhä avoin”.
Istun jälleen tupani suuren ikkunan edessä ja katson lumista maisemaa. Taivas palaa tuhansissa värisävyissä auringon heittäessä viimeisiä säteitään jäiselle hangelle. Kastan siveltimeni veteen, pyöräytän sitä punaisessa ja keltaisessa värinapissa ja sukellan värien loisteliaaseen valtamereen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kielenkäyttösi on kaunista, osaat kuvat. Se ei yksin riitä.
Ensinnäkin: kappalejako puuttuu.
Mutta se on pieni ongelma. Tärkeintä on, että mietit, mitä haluat sanoa. Onko sinulla jutussasi ideaa?
Mieti siihen selkeä rakenne:avauskappale, isäsltöosa, jossa on jokin konflikti ja loppuratkaisu.
Lue hyviä novelleja. Mieti elämääsi: ota siitä ideoita.
Kirjoita juttsui uusiksi. Anna sile enemmän pituutta.
Tässä aluksi.
Palataan.
Nyt olen jonkin kommentointivimman kourissa, mutta en pyytele anteeksi, koska tämäkin ansaitsee huomionsa.
Ihmiskulta, tuohan kaipaa aivan ehdottomasti jatkoa! On synti jättää tuo tuohon, aloin juuri kiinnostua... Sinun täytyy keksiä sitä lisää.
Ehkä vähän turhaa estetisointia, suurimman kritiikin kärjen kohdistaisin silti replikointiin, se vähän takkuaa minun vaatimattomasta mielestäni. Ja itse sisältökin jäi puolitiehen, pelkkää maalaamisen riemuako se kaikki olikin?
Mutta jatkoa, jatkoa, jatkoa. Venäläisprofessorin ja Nadjan tarinaa ei voi jättää kesken. Mitä kaikkea he ovat kokeneet?
Niin kyllähän tuo loppuosa on mielenkiintoisinta vaihetta ja jäin kaipaamaan jatkoa. Jos jatkat, niin luultavasti viimeisen valtameri-lauseen voisi tällöin jättää pois.
Kuten jo joku mainitsi, niin kuvailet kauniisti. Toistat ehkä hiukan liikaa: "Metsää jatkuu niin kauas, että maisema muuttuu *siniseksi* ja yhtyy sitten horisontissa jäätävän *siniseen* taivaaseen" Voisiko esim. tuohon miettiä jotain muuta?
Teksti lähtee hiukan hitaasti käyntiin, mutta luot hyvin jännitettä Nadjan ja taiteilijan välille. Taustat muovautuvat hitaasti esiin, mutta jäävät tosiaan kutkuttavasti hiukan epäselviksi. Älä kiduta lukijaa :D
Mutta sitten tuo “Elämä vei toisaalle ja taiteen teko jäi vain haaveeksi. Pelästyin sitä suurta ja syvää valtamerta, jonne olitte minua ohjaamassa ja pakenin tuonne kukkulalleni pakoon. Jos nyt saisin valita, hukkuisin mieluummin siihen mereen, kuin jäisin tälle tyhjälle ja autiolle rannalle makaamaan.” “Lapseni, se valtameri on yhä avoin”. Kuka puhuu noin? :D Se meni hiukan yli...
Mutta lisää tekstejä luettavaksi vaan :)
Kyllä tuo teksti oli ihan sujuvaa ja luettavaa, ehkä vähän liiankin "sujuvaa". Minusta siitä puuttui tietynlainen into, joka palaa jokaisen kirjoittajan sydämessä. Muista, että kirjoittaminen on sydämenasia. Kirjoita rohkeasti "hanat auki" vereslihalla!
Varsinkin jos kosiskelet vähänkään nuoria lukijoita, tyylissä pitää olla särmää ja räväkkyyttä! Sen pitää leiskua, räiskähdellä ja kipinöidä, tuntua elävältä ja aidolta.