Mulla on mielenterveysongelmia,masennusta ja heikko omanarvon tunto.Ei ole yhtään ystävää ja jotenkin pelkään ettei minua hyväksyttäisi ja se johtaa yksinäisyyteen.En ole sillälailla hullu että kuulisin jotain ääniä tai pitäisi polttaa taloja tai olisin väkivaltainen,inhoan väkivaltaa.Pidän jotenkin ihmisistä vaikken osaa heitä lähestyäkään, varsinkin miehiä,koen heidät uhkaavana,lapsuudestani johtuen.Voisiko tällainen saada juttukaveria,vaikka täällä palstalla?
Hullulle kaveri
Erakko
11766
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Miksei kukaan vastaa,onko täällä muita erakkoja,ho hoi vastatkaa.
Käytä chattia hyväksesi.
Sitten on tusinoittain palstoja ,joitten kautta ihmiset hakevat seuraa.
On myös erilaisia harrastuksia:
1)Kansalaisopisto,jossa erilaisia harrastusalueita.Pelkkä harrastus ei ole aina pääasia ,vaan ihan yhtä usein se ,että tavataan muita ihmisiä
2)Erilaiset yhdistykset(tieteelliset,vammais,harrastus jne ,itse kuulun mm. URSA:an ,vammaisyhdistykseen,käyn sählyssä,)
3)Urheiluseurat
4)kuntosalit
5)uskonnolliset yhdistykset
Pitäisi varmaan miettiä ,että missä kiikastaa,sillä tiedät varmaan itsekin näitten mahdollisuuksien olemassaolon .Todennäköisesti tieto ei siis ole ongelmasi,ainakaan suuressa määrin.
Jotenkin kuullosti siltä ,että tunteesi saattaisivat olla se ongelmasi.
Ehkä sinun olisi alettava tutustua omiin tunteisiisi.
Kas kun tunteet johtavat ajatuksiin,ajatukset johtavat tekoihin ja teoista johtuvat seuraukset.
Ehkä saan antaa sinulle yhden esimerkin ?
Minullakaan ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Yksinäistä on. Luulen, että ihmiset saavat minusta käsityksen, että olisin erakkoluonne ja viihtyisin parhaiten yksin.
Valitettavasti näin hyvin asiat eivät ole. Minäkin kaipaan juttukavereita ja seuraa. En ole edes erakkoluonne oikeasti, mutta kukaan ei sitä tiedä. Tätä menoa kukaan ei saakaan koskaan tietää.
Myönnän, että edellinen voi kuulostaa sairaalta ja sitä se varmaan onkin. En vaan uskalla mennä hakemaan hullun papereita ja mömmöjä.
Kerro toki lisää, Erakko. Oletko aina ollut ilman kavereita? Täytyykö kavereiden olla normaaleja, vai kelpaavatko muutkin?
Minulla on kokemus ystävästä, joka sairasti vakavaa masennusta. Meidän ystävyytemme kesti noin kuusi vuotta. Pääasiassa se sisälsi asetelman, jossa minä vahvana ihmisenä toimin hänen olkapäänään ja turvanaan. Kuuntelin kaikki hänen synkkääkin synkemmät hetkensä, epäuskonsa elämään ja ihmisiin, itsemurha-ajatuksensa, läheistensä syyttämiset ym. Hänen ajatuksensa kiersivät tätä kehää koko kuuden vuoden ajan, yhtä noin puolen vuoden parempaa jaksoa lukuunottamatta. Minä en voinut koskaan kertoa elämästäni, koska hän syytti minua itsekkyydestä (koska olin onnellinen ja elämäni kunnossa) ja totesi, ettei voi olla iloinen puolestani, koska se ei hänen pahaa oloaan poista. Ellen joskus ehtinyt käymään silloin kun hän halusi tai sanoin eriävän mielipiteeni hänen ajatuksiinsa, olin myös itsekäs, enkä välittänyt hänestä tosissani.
Lopulta väsyin. Ensimmäiseksi tajusin, että me kaikki hänen ympärillään välitimme hänestä täysillä, olimme huolissamme ja toivoimme parempaa käännettä mutta hänelle ei mikään riittänyt. En tiedä mitä meidän olisi pitänyt tehdä, että hän olisi uskonut meidän todella välittävän?! On hyvin uuvuttavaa olla jatkuvasti koetteella ja pienenkin "virheen" sattuessa joutua epäilyksenalaiseksi. Virheet määritteli tietysti hän. Toiseksi huomasin miten itsekäs hän -ilmeisesti sairaudestaan johtuen- oli. Kaikki mikä ei mennyt kuten hän olisi parhaaksi nähnyt, oli vain sitä, että häntä ei hyväksytä, hänet hylätään ja hänestä ei välitetä. Toisin sanoen hän jotenkin salakavalasti hallitsi kuviota tällä konstilla, todennäköisesti suureksi osin tiedostamattaan. Hän kävi ajoittain hoidossa mutta lopetti terapiasuhteensa aina siihen, ettei terapeutti ymmärtänyt häntä. Hän ei voinut myöskään tavata muita ystäviäni tai tulla istumaan iltaa, koska muut eivät ymmärtäneet tai hyväksyneet häntä. Tosiasiassa useampikin ystäväni olisi halunnut tutustua häneen paremminkin. Hän ei vain antanut siihen tilaisuutta.
Sairastuin sitten vakavaan työuupumukseen ja ilmoitin, etten jaksa juuri nyt kantaa toisten murheita. Hän vastasi, että nyt hän todella näkee miten helppoa minulle on hylätä hänet. Tämän jälkeen hän soitteli minulle ja kaatoi edelleen masentuneet ajatuksensa päälleni, kunnes en enää vastannut puhelimeen. Hän siirtyi kirjoittamaan kirjeitä, jotka tulvivat synkkiä ajatuksia ja syytöksiä. Tarina päättyi minun päätökseeni, etten enää jaksa tätä ystävyyttä. Kerta kaikkiaan vain lopetin.
Surullista siksi, että hän oli pohjimmiltaan hieno ihminen. Pohdiskelija, rehellinen, luova, huumorintajuinenkin, sydän paikallaan. Sairaus teki hänestä vain hyvin uuvuttavan läheisilleen. En tiedä mikä hänen perusongelmansa oli mutta minusta tuntui kuin hän olisi aina ratkaisevalla hetkellä jarruttanut ja kieltäytynyt näkemästä asioita, jotka olisivat johtaneet parempaan. Nyt minusta tuntuu pelottavalta tutustua ihmisiin, jotka sairastavat jotakin samanlaista. En haluaisi enää siihen samaan kierteeseen. Ja kuitenkin tiedän, että siellä alla on takuulla monia hyviä ja kiinnostavia ihmisiä.
En rupeaisi syyttämään itseäni tuollaisessa tilanteessa; kenenkään tehtävä ei ole kantaa toisten huolia päällään, voi ainoastaan olla tukena siihen asti kun toinen saa lopulta itse heitettyä omat huolensa ja ongelmansa harteiltaan :)
oli vittuilua sille ekalle eikä vaatinut mitään ymmärrystä, päinvastoin, kuten ei vaadi ymmärtäjäkään
Aloita vaikka nain webin kautta...Webbihan on taynna keskustelu- ja deittipalstoja...rohkeasti vain mukaan. :)
Minusta saat ehkä juttukaverin.
[email protected]
Olen itsekkin vaikean masennuksen kanssa tapellut yms.....kirjoittele [email protected]
Jos haluat kirjoitella toiselle erakolle niin laitahhan postia!
[email protected]
hommaa itelles pumpattava parpara semmonen mies puoleinen se jaksaa sinua kuunnella eikä laita hanttiin.