Tarina jatkuu

Umbreon kirjoitti:

Lääh! Sainhan sen viimein valmiiksi! Työn ja tuskan takana oli! *hehee* Älä sitten Espi ota mitenkään henk. koht. tota pieni pää-hommelia.. :D





”No, onnistuuko?” Umbreon kyseli toiveikkaasti ja katseli silmänsä sulkenutta Celebiä joka valkoisen valoympyrän keskellä piti käsiään ohimoillaan ja keskittyi. Vihreä keijukainen ei kuitenkaan vastannut vaan rypisti otsaansa

Espeonin mieleen kohosi satoja sarkastisia huomautuksia ja humoristisia letkautuksia liittyen Mewiin, telepaattisiin viesteihin ja joulupukkiin. Kuitenkin jomotus takoi pieneen päähän sen verran järkeä, että kissa ei avannut suutaan. Vulpixin hekotushetki sitävastoin alkoi olla ohi ja hän keskittyi seuraamaan tapahtumia yhdessä Espeonin kanssa.








Sen jälkeen telepaattinen yhteys katkesi, oranssinpunainen pallo sammui ja Mew lipui maahan. ”No? Uteliko joulupukki meidän käyttäytymisestä?” Espeon ei enää malttanut pitää suutaan kiinni. Vulpix naurahti Espeonin sutkautukselle. ”Se oli Celebi.” Mew vastasi mahdollisimman tyynesti vaikka hänen silmistään paistoi huolestuneisuus. ”Hän on Umbreonin kanssa vankina jossakin lumotussa huoneessa jonne he päätyivät keitaalla olevan salakäytävän kautta. Meidän täytyy mennä sinne.” ”No olisit voinut ehkees sanoa että olemme eksyneet tänne viemäriin!” Espeon tiuskaisi. ”En tahtonut herättää turhaa epätoivoa heissä.” Mew selitteli.
Samssa Espeon kohotti tassun suunsa eteen. ”Kuulin ääniä. Takanamme on joku.” Espeon kuiskasi. Kaikki kolme pokémonia katsoivat taakseen mutta eivät nähneet muuta kuin ahdistavan pimeyden. ”No ei ainakaan mitään suurta. Täällä käytävässä ei näet mikään lugia kovin helposti lentele!” Vulpix naurahti mutta tähyili silti hermostuneesti ympärilleen.
Yhtäkkiä Vulpix huudahti tuskaisesti ja kaatui maahan vapisten kauttaaltaan. ”Vulpix? Mikä sinulle tuli?” Espeon kyseli hädissään haisevassa liejussa makaavalta ystävältään. Kettu haukkoi henkeään ja yritti saada puheen kulkemaan, vaikka outo puristava tunne poltteli kurkkua. ”E-en ti-ti-ti-tiedä..Yhtäkkiä..outo tun-tun-tunne.. Vaikea se-se-selittää.. Ku-kuin..” Vulpixin ajatukset katkeilivat ja sanat eivät tulleet ulos. Punertava pieni kettu hengitti pari kertaa syvään ja kokosi ajatuksensa. Pian hän pystyi taas puhumaan ja ajattelemaan selvästi.
Heikosti Vulpix nousi ylös ja oli yltäpäältä liassa ja tärisi vieläkin. ”En tajua mitä tapahtui. Tuntui kuin joku olisi mennyt lävitseni. Yhtäkkiä vain alkoi tuntua kylmältä ja inhottavalta. Kuin joku olisi kuristanut ja tunkeutunut syvälle sieluuni. Ja sitten en enää pysynyt pystyssä ja kurkkuani alkoi polttaa” Vulpix yritti selittää tunnetilaansa.
Ihmetyksellä kuorrutettu hiljaisus laskeutui kaikkien miettiessä tapahtunutta. ”Voi ei!” Mew huudahti kun tajusi mistä oli kysymys.

Samaan aikaan Umbreon yritti turhaan rikkoa luomusta kaikilla mahdollisilla iskuilla mitä osasi. Murheellisen huvittuneena Celebi katseli Umbreonin puuhia. Niin kuin tuostakin jotain hyötyä olisi. Täytyi vain toivoa että Mew, Espeon ja Vulpix keksisivät jotakin. ”Umbreon. Tuo on täysin hyödytöntä.” Celebi huomautti suojatilleen ja hieroi hyvää vauhtia jäätyviä tuntosarviaan. Myös hänen jalkoja alkoi nipistellä pakkasen huokuessa Articunosta. Sitkeästi Umbreon kuitenkin yritti hajottaa lumottua seinämää kehopuskemalla itseään mustelmille. Celebi huokaisi syvään ja asettui katsomaan Umbreonin omalla surullisella tavallaan hupaisaa näytöstä.

”Tiedän, mistä on kysymys.” Mew sanoi hiljaa ja vilkuili ympärilleen peloissaan. ”No, mistä?” Espeon kysyi kärsimättömänä. ”Täällä paikassa on henkiä. Ja yksi niistä meni suoraan lävitsesi.” Mew kertoi. ”Henkiä?” Vulpix toisti ihmeissään ja käänteli päätään joka suuntaan nähdäkseen vilauksen jostain elämää suuremmasta. ”Niin. Kuolleiden pokémonien henkiä, jotka ovat jääneet tänne.” Mew selitti. Espeon oli vaiti. Yliluonnolliset asiat saivat hänet pelokkaaksi ja hän suhtautui kaikkeen sellaiseen varauksella. ”Voimmeko me nähdä näitä henkiä?” vaalea kissa kysyi epäluuloisena. ”Emme. Paitsi jos ne itse päättävät näyttäytyä meille.” Mew sanoi vakavana. ”Entä voiko niistä olla meille harmia? Lukuunottamatta tietenkään sitä ikävää tunnetta kun ne menevät lävitse.” Vulpix kysäisi ja tunsi ikävien kauhunväreiden nousevan iholleen. ”Voi kyllä voivat! Ne yrittävät saada itselleen meidän elinvoimamme, jotta voisivat palata takaisin eloon!” Mew varoitteli silmät suurina. ”Ymmärsinkö oikein? Ne voivat siis.. Tappaa meidät?!” Espeon kauhisteli ja tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Mew nyökkäsi hitaasti. ”No siinä tapauksessa.. JUOSTAAN!” Espeon huudahti ja kaikki pinkaisivat hurjaan juoksuun, vaikka eivät edes osanneet ulos. Kohta Mew kuitenkin nousi lentoon sillä se ei mitään nopeusennätyksiä juoksemalla rikkonut.

”Me-me-meidän olisi p-parasta ke-ke-ke-keksiä jotain j-ja vä-hä-hän äkkiä!” Celebi yritti puhua kalisevien hampaidensa välistä. Huoneen alhainen lämpötila ei kasvi-pokémon Celebille ollut hyväksi. ”Onko ideoita?” Umbreon kysyi väsyneenä. Hän oli viimein lopettanut lumotun suuaukon hakkaamisen. Celebi oli juuri sanomassa jotain vastaukseksi, kun yhtäkkiä hän valahti aivan kalpeaksi lyhistyi maahan. ”Celebi!? Celebi, herää! Kuuletko minua? Vastaa!” Umbreon kauhistui ja juoksi Celebin vierelle. Celebi vain vaikeroi jotainb epäselvää. ”Mikä Celebille tuli!?” Umbreon huudahti ja loi kysyvän katseen Articunoon. ”Minusta tuntuu että hän pyörtyi kylmyydestä.” Legendaarinen lintu vastasi murheellisena ja katsoi värisevää Celebiä huolissaan. ”Etkö voisi kääntää tuota kylmän ilman puhallinta vähän pienemmälle!?” Umbreon ärähti ja lisäsi vielä: ”Olisipa Vulpix liekinheittimineen nyt täällä.”

Espeon ja Vulpix juoksivat, juoksivat ja juoksivat niin kovaa kuin suinkin jaksoivat Mew tiukasti perässä liidellen. He vain jatkoivat vaikkeivät missään mitään henkiä nähneetkään ja väsymys alkoi painaa. ”Oletko varma että täällä edes on mitään henkiä?” Vulpix kysyi Mewiltä hengästyneenä. ”Oliko se sitten allerginen reaktio mikä sinulle tuli äsken?” Mew huomautti terävästi ja jos kaikki eivät olisi olleet niin uupuneita, olisi ainakin Espeon alkanut nauraa. Nyt kaikki kuitenkin vain jatkoivat menoaan, kunnes huomasivat tulleensa umpikujaan. ”Voi ei!” Espeon parahti vaikka hänen lihaksensa olivatkin helpottuneita juoksurääkin loputtua. Kolmikko rojahti maahan makaamaan ja lepuuttivat särkeviä ruumiitaan. Nyt lepääminen tuntui olevan päällimmäinen ajatus, eikä kukaan jaksanut välittää mistään hengistä.
Pienen tauon jälkeen he jaksoivat taas nousta ylös. ”Jos tällä kertaa edettäisiin vähän harkitummin!” Espeon ehdotti ja hieroi särkeviä tassujaan yhteen. ”Ja hitaammin! Jalkani tuntuvat Grimereilta!” Vulpix parahti ja venytteli. ”Häh? Tuntuvat Grimereilta?” Espeon katsoi ystäväänsä kuin mielisairasta. ”No.. Ne tuntuvat veteliltä ja hyytelömäisiltä. Niin kuin Grimer.” Vulpix yritti selittää. Espeon nyökkäsi hitaasti, vaikka pitikin outona sanoa jalkojaan Grimereiksi. ”Nyt kyllä lähdetään. Celebi ja Umbreon ovat pulassa.” Mew keskeytti ja kaikki kääntyivät mennäkseen pois umpikujasta, mutta kolikko pysähtyi äkisti kerkeämättä ottaa askeltakaan. ”Ja mekö ei sitten olla pulassa?” Espeon huomautti ja katseli satoja henkiä ympärillään, jotka olivat viimein päättäneet näyttäytyä.

”Kirotut henget! He pilaavat kaiken!” Alagár manasi ja katseli maagista kuvaa Mewistä, Espeonista ja Vulpixista pahojen henkien ympäröimänä. ”Mutta eikö ole hyvä, että he kuolevat. Sitten he eivät voi enää mennä Umbroenin avuksi, ja heistäkin on päästy eroon!” Aerodactyl huomautti ja vilkaisi pelokkaasti kiukusta kihisevää herraansa. ”Mutta tarvitsen kaikki neljä kiveä, jotta voin kohota hallitsemaan koko maailmaa! Ja niiden muiden kivien saamiseen tarvitaan myös Vulpixia ja Espeonia!” Alagár selitti Aerodactylille sellasieen alentavaan äänensävyyn, jolla puhutaan pienille lapsille. ”Sinuna en olisi liian ahne!” Aerodactyl neuvoi, sillä täytyihän hänen täyttää virkansa Alagárin ylimpänä neuvonantajana. ”Älä sinä sano minulle mitä minun pitää tehdä ja mitä ei! Olenko käskenyt sinut neuvomaan minua!” Alagár tiuskaisi ja katsoi murhaavasti Aerodactyliä. ”No itseasiassa..” Aerodactyl yritti, mutta Alagár keskeytti hänet tiukalla huudahduksella: ”HILJAA!”
Alagár pähkäili vihollistensa surkeaa tilannetta. ”En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta minun täytyy pelastaa Espeon ja Vulpix.” Mustien mahtava johtaja ei olisi halunnut todellakaan myöntää tätä hänelle langennutta tehtävää. Hän alkoi valmistella loitsua, jolla pääsisi nopeasti Vulpixin ja Espeonin luo.

”Hus, menkää pois!” Vulpix hätyytteli henkiä joiden ahnaat kasvot lähenivät kolmea sankaria. Peloissaan kettu yritti ampua niitä liekinheittimellä, mutta valtavat lieskat vain menivät suoraan niiden läpi. ”Onko tämä loppumme?” Espeon kysyi ja vilkuili kauhistuneena joka paikkaan. ”No, vain ihme voi meidät pelastaa.” Mew ei yrittänytkään kaunistella tosiasioita.
Mutta ihme kuitenkin tapahtui. Yhtäkkiä kaikkien niiden kauhistuttavien henkien keskelle ilmestyi kuin tyhjästä hahmo. Se oli Alagár, vain paljon pienempänä kuin yleensä. Se oli nimittäin kutistanut itsensä jotta mahtui tunneliin. Alagár piteli kädessään pitkää sauvaa jonka päässä roikkui langan varassa valkoinen kristalli joka pyöri vimmatusti ja huokui sokaisevaa valoa. Henget pelästyivät yhtä paljon kuin Mew, Espeon ja Vulpix, jotka ajattelivat Alagárin tulleen auttamaan henkiä. Suureksi yllätykseksi Alagár alkoikin lausua sanoja, jotka saivat kristallin hehkumaan kirkkaammin ja henget kiemurtelemaan maassa tuskissaan, mutta kolmikkoon eivät sanat vaikuttaneet mitenkään. ”Taisi mennä Alagárilta sanat sekaisin! Katsokaa nyt noita henkiä!” Mew hymähti ja katseli kuinka viholliset yksi kerrallaan katosivat kuin tuhka tuuleen jättäen vain vaimean violettia savua leijumaan ilmaan. ”Ehkä se lakaisi esteet ensin tieltä ja nyt keskittyy meidän nitistämiseen.” Vulpix ehdotti. Alagár ei kuitenkaan tappanut kolmikkoa. ”Te tulette minun mukaani. Ja älkää luulkokaan että tein tämän hyvää hyvyyttäni. Tarvitsen teitä omiin käyttötarkoituksiini.” Hän lausui lyhyesti. Espeon, Vulpix ja Mew vilkuilivat toisiinsa nopeasti. Jotain oli tehtävä. ”Saat meidät mukaasi vain kuolleina!” Espeon vastasi uhmakkaasti ja astui askeleen eteenpäin. Alagár hymyili vinoa ja ilkeää hymyä. ”En aio tappaa teitä, mutta nähtävästi joudun raahaamaan teidät väkisin.” Alagár lausui ja alkoi puhua outoja lauseita. Hänen päänsä päälleen kertyi vaalea pallo joka kasvoi hitaasti. Se säkenöi ja räpsähteli kuin salamat. ”Meidän on tehtävä jotakin. Tuo ei näytä hyvältä!” Vulpix huomautti ja nyökkäsi säkenöivän pallon suuntaan. ”Hmm.. Luulisin että se on pelkkää puhdasta voimaa..” Mew mietiskeli ja tarkkaili vaarallista energiakertymää Alagárin pään päällä. ”Nyt tiedän! Vulpix, Espeon, menkää äkkiä taakseni älkääkä tehkö mitään!” vaaleanpunainen pokémon käski. Vulpix ja Espeon katosivat toisiinsa hieman ihmeissään. ”Luottakaa minuun! Menkää taakseni, nopeasti!” Mew alkoi hermostua, ja ihmeissään kaksikko totteli ja katseli tapahtumia Mewin takaa. ”Minun on pakko onnistua ensimmäisellä kerralla.. Aivan pakko..” Mew sanoi itselleen. Hän keskittyi ja odotti juuri oikeaa hetkeä. Muuten hänen suunnitelmansa epäonnistuisi.
Samassa Alagár vapautti suureksi kasvaneen energiapallon. Tuntui kova räjähdys joka levisi vavahduttaen koko kuolleiden maata samalla kun sokaiseva valo täytti tunnelin.

”Mikä se oli?” Umbreon huudahti kun koko maa tärähti hänen allaan. Alagárin voima tuntui sielläkin. ”En tiedä. Ei täällä ennen maanjäristyksiä ole ollut.” Articuno vastasi mietteliäänä. ”No kerta se o nensimmäinenkin.” Umbreon tokaisi vanhanaikaiseen tyyliin ja hymyili. ”Niin.” Jäälintu vastasi lyhyesti, vaikka oikeasti hän oli huolissaan. Tuo tärähdys ei ollut mikään tavallinen juttu. Articuno kuitenkin peitti huolestuneet kasvonsa myötätuntoisella hymyllä. Hän ei halunnut kasata Umbreonille enempää huolia jäätyneen Celebin seuraksi.

Sokaiseva valo oli hävinnyt. Neljä hahmoa makasi tunnelin lattialla haisevan liejun seassa. Oli pimeää. Ja aivan hiljaista, kunnes yksi olennoista nosti päätään. ”Missä.. Mitä..” Pieni ruskea kettu sopersi ja nousi horjuen pystyyn pyyhkien haisevaa moskaa itsestään. Vulpixin päätä kivisti. Hän katseli ympärilleen kunnes tajusi missä oli. ”Espeon! Mew! Kuuletteko! Herätkää!” Vulpix ravisteli ystäviään hereille. Molemmat alkoivat liikahdella ja availivat tokkuraisena silmiään. ”Missä… Missä minä olen?” Espeon sai sanotuksi ja yritti ravistella turkkiaan puhtaaksi. ”Alagár.. Nyt muistan! Se..Energiapurkaus.. Mitä sitten tapahtui?” kissä selitti vielä hieman sekaisin. ”Minä yritin luoda suojamuuria.. Ajattelin, että kun Alagár olisi lähettänyt sen pallon matkaan, loisin nopeasti suojan, joka estäisi pallon osumista meihin ja kimpoisi sen takaisin Alagárin päälle. En vain ehtinyt tarpeeksi nopeasti.. Se ei onnistunut täysin. Se energiapallo osui puoliksi meihin ja puoliksi Alagáriin.” Mew kertoi yhteen putkeen ja katsoi maassa makaavaa Alagária. ”Mew, älä näytä noin surulliselta. Ilman sinua olisimme tällä hetkellä Alagárin vankina! Mitä väliä pienistä naarmuista!” Espeon lohdutti ja yritti pyyhkiä kuivunutta verta silmiensä yläpuolelta. Hänen päässään oli pieni haava. Mew hymyili vähän ja yritti hänkin siistiä itseään. ”Onkohan Alagár kuollut?” Vulpix mieti ja katseli maassa liikkumatta makaavaa tummaa hahmoa. Sen mahasta valuva veri sekottui haisevaan liejuun. Kuin yhteisestä päätöksestä kolmikko käveli sanaakaan sanomatta Alagárin luokse. Lähempää huomasi että se hengitti ilmeisen tasaisesti, vaikka mahassa olikin haava. ”Se ei ole kuollut.” Mew lausui jo kaikkien toteaman asian. ”minusta sen voisi jättää tuohon. Meidän nimittäin pitää auttaa Umbreonia ja Celebiä.” Vulpix sanoi. Muut nyökkäsivät, hieman vastentahtoisesti kylläkin. Vaikka joku olisi kuinka suuri vihollinen, ei silti tunnu hyvältä jättää sitä pahasti loukkaantuneena oman onnensa nojaan. ”En usko että Alagár kuolee tuohon. Hänen avustajat tulevat hakemaan häntä kyllä pian. Ja silloin en halua olla täällä!” Mew huomautti. Se tosiseikka puhdisti jokaisen omantunnon.
”Hei, tunnetteko tuon?” Vulpix sanoi ja pysähtyi. Espeon ja Mew vilkaisivat toisiinsa ja kääntyivät sitten Vulpixiin päin. ”Emme.” Kuului kuin yhdestä suusta. ”Ettekö huomaa, että täällä käy ilmavirtaus! Olemme siis lähellä ulkomaailmaa!” Vulpix riemuitsi ja nyt toisetkin huomasivat sen. Kettu tunnusteli ilmaa. ”Se ilmavirtaus tulee tuolta suunnasta.” Vulpix osoitteli yhteen monihaaraisen tunnelin käytävistä, ja kolmikko lähti sinne suuntaan. Pian näkyi jo valoakin ja iloisena Espeon ja Vulpix lähtivät juoksuun ja Mew nopeutti lentovauhtiaan. Edes tunnelin jyrkkä nousu ei haitannut ketään, sillä kaikki halusivat nopeasti pois tunneleista.
Jokaisen suureksi iloksi oli kolmikko päässyt ulos haisevista käytävistä ja jalkojen alla tuntui liejun sijaan autiomaan kuuma ja sileä hiekka. Kauhea tuuli oli tyyntynyt ja ilma oli tyyni ja lämmin. Ystävykset siristelivät silmiään auringon valon alla, mutta häikäisy ei haitannut. Kolmikosta oli niin mukava päästä takaisin maanpäälle, että he vain nauroivat ja halailivat toisiaan kuin ystävykset jotka tapaavat monen vuoden jälkeen.

”Kutsukaa se turkasen Swampert tänne! Minun täytyy puhua hänelle!” Alagár huudahti ilkeä virne naamallaan. Mewin arvaus oli osunut oikeaan ja Alagárin palvelijat olivat tulleet pelastamaan herransa ja vieneet hänet Mustien salaiseen piilopaikkaan.
”Kyllä, herra!” neuvonantaja Aerodactyl nyökkäsi ja liihotti pois. Hän palasi pian raahaten rimpuilevaa Swampertia. Tämä tiesi miksi Alagár halusi puhua hänen kanssaan. Nähdessään herransa Swampert jähmettyi paikalleen ja katsoi nöyrästi maahan. ”Voit poistua, Aerodactyl.” Alagár huikaasi lentävälle liskolle, joka nyökkäsi lyhyesti ja katosi pois. ”No niin. Nyt voin täysin keskittyä sinuun.” Alagár vastasi. Swampert kohotti katseensa, mutta nähdessään valtiaansa julman hymyn hän ei voinut olla laittamatta kasvojaan maahan. ”Tajuatko, mitä sinä typerys teit!? Annoin sinulle yksinkertaisen tehtävän. Vahdi sitä pikku pokémonia ja johdata muut ansaan. Mutta kun muut tulivat, et ollut vartioissa ja nyt kaikki ovat taas vapaalla jalalla!” Alagár raivosi ja Swampert tärisi pelosta. ”Mutta.. Olin vain.. En tiennyt.. Olin vain hetken poissa..” vesipokémon yritti selittää tekoaan. ”Se hetki riitti sen ketun vapauttamiseen!” Alagár huusi vihaisena ja ei ollut kaukana, että joku tärkeä suoni katkeaisi hänen raivosta punertuneista kasvoistaan. ”Olen niin pahoillani!” Swampert vakuutti ja näytti niin heikolta, että yksi pieni tuulenvire olisi hajoittanut hänet pieneksi sirpaleiksi. ”Se ei kyllä nyt oikein riitä! Joudut kärsimään rangaistuksen. Sinun takiasi kävin lähellä kuolemaa. Mutta sinä.. Sinä saat käydä vielä lähempänä!” Alagár lausui ja alkoi nauraa vertahyytävää naurua. ”Ei! Älkää tappako minua! Olkaa kiltti älkääkä tappako minua!” Swampert huudahti kauhuissaan ja valahti johtajansa jalkojen juureen nyyhkyttäen ja armoa anellen. ”Tuo ei auta yhtään mitään!” Alagár huomautti. Hän heilautti käsiään ja sanoi jonkin sanan, ja samassa Swampert syttyi ilmiliekkeihin ja paloi tuskasta huutaen pieneksi savuavaksi tuhkakasaksi. Alagár kutsui paikalle pari Rattataa siivoamaan sotkut matolta. Itse hän asettui lepäämään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Sillä välin maan alta takaisin tullut kolmikko oli rauhoittunut muistaessaan tilanteen vakavuuden. ”Missä me mahdamme olla?” Vulpix kysyi ja katseli ympärilleen näkemättä muuta kuin hiekkaa. ”En tiedä.. Tiedän vain, että meidän pitäisi löytää sinne keitaalle.” Mew mietti. ”Odottakaa.. Aivan kuin… Minusta tuntuu, että tuolla vähän matkan päässä on jotakin.” Espeon sanoi, jonka näkökyky päivällä oli aivan omaa luokkaansa vastakohtana Umbreonin hämäränäölle. Mew ja Vulpix eivät nähneet mitään muuta kuin loputonta hiekkaa Espeonin osoittamassa suunnassa, mutta ystävykset päättivät tarkistaa asian.
”Se on se keidas!” Espeon riemuitsi ja nyt Vulpix ja Mewkin näkivät sen selvästi. Jokainen nopeutti vauhtiaan vaistomaisesti. Päästyään perille jokainen joi virkistävää vettä keitaalta, sillä autiomaan kuumuus voi koitua kohtalokkaaksi. ”Katsoka! Salaovi on vielä auki!” Mew osoitteli ja epäröimättä kaikki astuivat pimeään käytävään. ”Vulpix, voitko näyttää hieman valoa?” Espeon pyysi ja Vulpix nyökkäsi. Samassa pieni tulilieska tuli ketun suusta ja jäi leijailemaan kolmikon eteen tuoden kaivattua valoa. ”Tämä käytävä sentään on kuiva eikä haaroitu satoihin eri käytäviin!” Espeon yritti lohdutella itseään kun he kävelivät loputtomalta tuntuvaa käytävää pitkin.
Käveltyään jonkin aikaa tuntui valoa tulevan enemmän ja enemmän. ”Voimistuuko tuon tulilieskan valo vai mistä tämä johtuu?” Mew ihmetteli ja katsoi kysyvästi Vulpixiin. ”Ei. Se valo tulee tuolta edestäpäin.” Tulikettu vastasi ja tunsi ilman viilentyvän. ”Ehkä Celebi ja Umbreon ovat siellä!” Mew sanoi toiveikkaasti ja se sai kaikki nopeuttamaan tahtiaan.
”Umbreon!” Vulpix huudahti ja oli menossa ystävänsä luokse. ”Seis! Älä tule, tai et pääse ikinä pois!” Umbreon huudahti. Vulpix pysähtyi viime hetkellä. ”Missä Celebi on?” Mew kysyi ja tähyili huoneeseen. Umbreon näytti olentoa vieressään. Se oli Celebi joka liikehti hitaasti ja oli aivan kohmeessa. ”Voi ei! Celebi!” Mew kauhistui ja olisi rynnännyt huoneeseen ellei Espeon olisi tarttunut hänen häntäänsä. ”Mitä Celebille on tapahtunut?” Vulpix kummasteli ja huomasi värisevänsä kylmästä. ”Valitettavasti se on minun syytäni.” Sanoi jäinen ääni Umbreonin takaa ja tuli näkyviin. Espeon, Vulpix ja Mew hätkähtivät nähdessään suuren sinisen linnun. ”Sehän on legendaarinen lintu.. Articuno!” Mew henkäisi katsoessaan linnun hieman surumielisiin silmiin. ”Onko Celebi jäätynyt?” Vulpix tajusi tilanteen ja kysymys oli lähinnä muodollinen. Umbreon nyökkäsi lohduttomasti. ”Mikset sinä ole?” Espeon katsoi kysyvästi Umbreoniin, kunnes tajusi että kysymys kuullosti jokseenkin töykeältä, ikään kuin toiveelta, että Umbroen olisi jäätynyt Celebin sijaan. Espeon käänsi äkkiä päänsä välttyäkseen kohtaamsta Umbreonin katsetta. ”En ole kasvipokémon. Kylmyys vaikuttaa niihin erityisesti.” Musta pokémon selvitti. ”Minun täytyy tulla lämmittämään Celebiä!” Vulpix huudahti ja pinkaisi lumottuun huoneeseen. ”Ei, Vulpix, älä tule! Sinäkin jäät vangiksi!” Umbreon yritti pysäyttää ketun aikeet, mutta liian myöhään. Nyt Vulpixkin oli salissa, josta ei ollut pois pääsyä. Umbreon yritti moittia Vulpixia, mutta vaikeni ja jäi katsomaan kuinka se hitaasti alkoi lämmittää Celebiä liekillään. Espeon ja Mew katsoivat näytöstä sivusta. Pian Espeon kuitenkin alkoi hermostuneena vtutkia ympäristöä. ”Katso, Mew!” Espeon tönäisi suojelijaansa ja osoitteli pientä kuparista kylttiä seinällä. Se oli korkealla ja huomaamattomassa paikassa. Kylttiin oli kaiverrettu: ”Se, joka astuu lumottuun huoneeseen vilpittömän ystävyden nimissä, rikkoo lumouksen.” ”Ehkä tuo on ratkaisu! Joku ystävällinen teko rikkoo lumouksen!” Mew selitti asian, jonka molemmat olivat jo todenneet lukemalla sen kyltistä hieman eri sanoin.
Samalla Vulpixin liekit alkoivat tuottaa tulosta. Celebi palasi tajuihinsa ja alkoi liikehtiä. Hitaasti hän avasi silmnsä ja näki Vulpixin ja Umbreonin helpottuneet kasvot. ”Vu..Vulpix? Mitä sinä täällä teet?” Celebi sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Tulin pelastamaan sinut.” Vulpix pysäytti kärventämisen ja hymyili. ”Mutta.. Tämähän on lumottu huone. Et pääse täältä enää pois!” vihreä keiju huomautti ja tuli kokoajan parempivointisemmaksi. Articuno pysyi mahdollisimman kaukana. ”Mutta jos minä en olisi tullut sinä olisit kuollut.” Vulpix sanoi lämpimästi kuin herttaiset isoäidit. Sen lauseen sanottuaan huoneen seinät alkoivat hohtaa. Kaiki katsoivat ihmeissään ympärilleen! ”Mitä nyt tapahtuu!” Espeon kauhistui seinien hohtaessa yhä kirkkaammin ja kirkkaammin. Kukaan ei tohtinut vastata. Osittain siksi, ettei kukaan sillä hetkellä tiennyt, mitä tapahtui, osittain siksi, että kaikki olivat niin jännittyineitä, etteivät saaneet sanoja ulos.
Mutta yhtäkkiä loiste hiipui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Ja oli täydellisen hiljaista. ”Onko lumous nyt… rikottu?” Umbreon sai sanotuksi ja juoksi voitonriemuisena yhdelle huoneen oviaukoista. Mutta hän törmäsi siihen kuin lasiin. Niin kuin ennenkin. ”Ääh!” Umbreon ähkäisi ja lyhistyi maahan nojaten lasimaiseen lumousseinämään. Kaikki olivat olleet niin varmoja, että lumous oli nyt tiessään. Varsinkin Articuno tuli hyvin murheelliseksi. Syntui taas hiljaisuus. Mutta tällä kertaa se syntyi surullisuudesta, ei ihmetyksestä. Pääsisivätkö lumotun huoneen vangit ikinä pois? Muta kohta hiljaisuuden rikkoi kovaääninen räsähdys, joka tuli aivan Umbreonin takaa. Kuin lasi olisi mennyt rikki. Ja heti räsähdyksen jälkeen Umbreon kaatui taaksepäin villisti huitoen. Hän oli nojannut lumottuun seinään, joka oli äkkiarvaamatta kadonnut ja musta pokémon makasi nyt rähmällään maassa. ”Olenko.. Olemmeko me vapaita?” Articuno ei voinut uskoa tapahtunutta. Mutta huoneen ulkopuolella maassa röhnöttävä Umbreon todisti, että lumous oli tiessään. Riemuissaan legendaarinen lintu ja Vulpix riensivät huoneesta ulos ja Celebi lensi heidän takanaan hieman kankeasti.

”Mikä sen lumouksen rikkoi?” Umbreon ihmetteli kuusikon edetessä autiomaan hiekalla auringon hitaasti laskiessa. ”Uskon, että se oli Vulpixin ansiota.” Mew virkkoi vastaukseksi. ”Minun? Kuinka niin?” Kettu ihmetteli punastellen. ”Siellä käytävässä, oli korkealla laatta, jossa luki: ’Se, joka astuu lumottuun huoneeseen vilpittömän ystävyden nimissä, rikkoo lumouksen’. Uskon, että sinun tekosi Celebin auttamiseksi oli se ’vilpittömän ystävyyden nimissä’ tehty asia.” Espeon kertoi ja katseli huvittuneena Articunoa, joka vapauden ilosta melkein tanssi kävellessään hiekalla. ”Mutta miksi tämä lumouksen langettaja halusi antaa Articunolle mahdollisuuden päästä pois?” Vulpix kummasteli ja loi kysyvän katseen jäälintuun. Tämä pysähtyi ja alkoi selventää asioita. ”Lumousta ei voi tehdä ilman, että sen voi rikkoa jotenkin. Alagár ajatteli, että kukaan ei eksyisi vankilaani. Tai ei ainakaan tehdäkseen tekoja ystävyyden nimissä. Ikivanha Lumouslaki sanoo myös, että ohjeet lumouksen rikkomiseen on oltava saatavilla. Varmuuden vuoksi Alagár laittoi ohjeen huomaamattomasti varjoihin.” lintu kertoi vakavana. Espeon tönäisi Vulpixia kylkeen ja suputti: ”Ja nyt vuorossa erittäin kuiva ja tylsä dokumentti lumouksista. Illan isäntänä kävelevä jääpuikko!” Vulpix katsoi ystäväänsä hymyillen. Myös Articuno oli kuullut, mitä Espeon sanoi. Hän tarttui kissaan suurella jalallaan ja nosti ilmaan. Kauhuissaan Espeon yritti räpiköidä pois jäätävästä otteesta. Muut katsoivat ihmeissään, mikä välikohtaus nyt oli meneillään. ”Jos olisin noin pieni, en puhuisi minun kokoisestani tuohon sävyyn.” Articuno huomautti ja hymyili sarkastisen ylimielisesti. Espeonin silmät laajenivat pelosta. ”Aikooko tuo nyt tappaa minut pienen vitsin takia!?” kissa mietti. ”Articuno, laske hänet alas. Meillä on vielä pitkä matka taivallettavana ja monia esteitä edessä. Ei tuhlata voimiamme riitelyyn!” Celebi puuttui peliin, ja tuhahtaen lintu laski Espeonin alas, joka tutisi kylmästä. Vulpix katsoi Espeonia ja puhalsi pienen tulipallon tätä kohti toivoen sen sulattavan kissan hyvää vauhtia etenevästä kylmänhorroksesta.
Autiomaassa aurinko laski nopeasti, ja pian päivän kuumuus vaihtui illan viileyteen ja kuukin nousi taivaalle. ”Oletteko huomanneet, että kuu pysyy kokoajan paikallaan? Se ei liiku niin kuin meidän maailmassamme.” Umbreon huomautti. ”No, tämä ei ole meidän maailmamme.” Espeon totesi heidän liikkuessa viileällä hiekalla autiomaatuulen hitaasti puhallellen.
”Näettekö! Tuolla on jotakin!” Umbreon osoitteli eteenpäin ja kaikki huomasivat edessäpäin jonkin epämääräisen ja suuren. Kohta kuusikko jo saapuikin sen luokse huomaten, että se oli suuri temppelimainen rakennus. Sen seinät olivat kullankeltaiset, ja auringonpasiteessa se olisi varmasti ollut kaunis näky, sillä hämärässäkin se oli kupolikattoineen melko vaikuttava. Rakennuksen ulkopuolella seisoi vaaleanpunertava hahmo. ”Katsokaa! Sehän on Slowking!” Espeon huudahti. Ja totta tosiaan, Slowking seisoskeli pihalla johonkin keppiin nojaten. Hänellä oli tuttu lasittunut katse joka tuijotti tyhjyyteen. ”Mitä ihmettä sinä täällä teet? Me luulimme että olet kuollut!” Vulpix kysyi Sowkingiltä. Hitaasti tämä käänsi kasvonsa heihin päin. ”Aa, valitut. Tapaamme jälleen.” Slowking oli vieläkin yhtä kummallinen. ”Tunnetteko te Slowkingin?” Articuno kysyi Umbreonilta. ”Kyllä. Hän on auttanut meitä. Mutta luulimme että hän kuoli.” Musta pokémon tokaisi. ”Niin. Luulitte että kuolin. Ja niinhän minä teinkin. Mutta, tämähän on Kuolleiden maa.” Slowking selitti tyynellä ja kiireettömällä äänellään.”Mutta miksi sinä täällä olet? Tämä paikkaan on täynnä pelkkiä vilpillisiä ja tekopyhiä pokémoneja. Alagárin palvelijoita!” Espeon ihmetteli, eikä huomannut Articunon häneen luomaa murhaavaa katsetta. ”Voi ei suinkaan. Onhan Artcunokin täältä.” Slowking muistutti, ja nyt Espeon tajusi, mitä oli sanonut ja lehahti aivan punaiseksi. ”Mutta esimerkiksi tuo temppeli. Sielä on paljon hyviä ihmisiä ja pokémoneja. Tai tarkemmin sanottuna heidän henkiään.” Umbroenin silmät välähtivät. ”Onko siellä siis ihmisiäkin?” hän varmisti. Verkkaisesti Slowking nyökkäsi. ”Voisiko.. Olisiko mahdollista että myös Susan olisi siellä?” Umbreon kysyi innoissaan. ”Kyllä. Olen varma että hän on siellä.” Vastasi Slowking. ”Voisinko mitenkään tavata hänen henkeään? Jutella hänen kanssaan?” musta pokémon kirjaimellisesti tärisi innosta. ”Kyllä. Seuraa vain minua.” Slowking kehoitti ja katosi Umbreonin kanssa temppeliin. Espeon oli aikeissa seurata, mutta Celebi tarttui tämän häntään. ”Ehkä Umbreon haluaa mennä yksin.” vihreä keijukainen huomautti ja Espeon pysähtyi. ”No, aivan miten vain. En vain luota tuohon heppuun.” Hän mutisi ja mulkaisi temppeliin.

Aikaa kului, mutta Umbreonia ei kuulunut takaisin. Kärsimättömänä Espeon marssi edestakaisin. ”Nyt en enää kyllä odota. Minä käyn hakemassa sen umbreonin tänne!” kissa nurisi ja ennen kuin kukaan ehti estää oli hän kadonnut temppelin kätköihin.
Espeon käveli hieman epävarmana temppelissä. Paikka oli täynnä hautoja ja ilmassa leijaili outo itämainen tuoksu. Soihdut valaisivat seinillä. Paikka puistatti Espeonia, ja hän oli monta kertaa vähällä kääntyä takaisin. Mutta toisaalta paikassa oli mahdotonta eksyä, sillä huoneet olivat peräkkäin eikä monihaaraisia risteyksiä ollut, joten paikassa ei pitäisi olla mitään vaarallista. Silti kissaa hermostutti. ”Keskity. Keskity! Täällä ei ole mitään pelättävää. Pelkkiä ruumiita. Kuolleita. Mädäntyneitä..” Espeonin itserohkaisupuheet saivat hänet vain voimaan pahoin.
Yhtäkkiä hän kuuli puhetta. Mutta ne äänet kuuluivat jostain kauempaa. Sillä puhe oli vain epämääräistä muminaa. Rattatanhiljaa Espeon eteni ja puheensorina voimistui. Mutta umbreonin ääntä ei kuulunut. Espeon kurkisti sisään huoneeseen, josta puhe kuului. Umbreon oli köytettynä maassa ja hänen suunsa oli sidottu. Lisäksi huoneessa oli Ditto ja viisi Raticatea. Slowkingiä ei kuitenkaan näkynyt missään. ”Missäköhän se Slowking.. Ai niin! Tietenkin!” Espeon puhui hiljaa itsekseen. ”Ditto tietenkin muutti itsensä Slowkingiksi! Tämä oli Mustien ansa!” Avuttomana Umbreon makasi köysissään. Jos hän yrittikin liikahtaa, Raticatet löivät häntä lujaa.
Espeon ei ole varma mitä hänelle tapahtui. Hetken mielijohteesa hän syöksyi huoneeseen sisään vaikka ylivoima oli suuri. Ihmeissään Umbreon katsoi ystäväänsä joka oli täysin itsevarmana ylivoimasta huolimatta. Espeon alkoi tehdä kehopuskuja, taklauksia ja kaikkia muita iskuja mitä vain osasi. Raticatet hän voitti melko helposti, mutta sitten oli jäljellä vielä Ditto.
Ditto muuntautui Espeoniksi. Nyt oli taistelu kahden samanlaisen pokémonin välillä. Ne tuijottivat toisiaan uhmakkaasti. Espeon näytti vahvalta, vaikka todellisuudessa olikin hirvittävän väsynyt Raticate-tappelun jäljiltä. Umbreon katsoi oikeaa Espeonia huolestuneena. Entä jos kopio voittaisikin oikean?
Ditto aloitti taistelun. Se hyökkäsi äkkiarvaamatta kehopuskulla ja sai Espeonin täysin häkellyksiin. Kissa ei osannut tehdä mitään. Sen tilanteentaju oli tiessään ja Ditto sai iskettyä siihen monta kertaa. Kohta Espeon makasikin maassa tajuttomana. Ditto muuntautui takaisin normaaliksi ja katsoi julmasti Umbreoniin. ”Mitä nyt tapahtuu?” Umbreon ajatteli murheissaan.

Samaan aikaan temppelin ulkopuolella alkoivat muut olla huolissaan. ”Espeon ja Umbreon eivät ole palanneet. Entä jos heille on käynyt jotain?” Celebi sanoi huolissaan ja katseli temppeliin. Aamu alkoi jo sarastaa. ”Ehkä meidän pitäisi mennä katsomaan tilanne?” Mew ehdotti, ja muut suostuivat. ”Minä taidan jäädä tänne. En nimittäin mahdu tuosta ovesta sisään.” Articuno naurahti ja hymyili vinosti. Toiset menivät temppeliin.

Sillä välin Umbreon oli saanut suunsa eteen sidotun huivin ujutettua pois.

”Apua! Auttakaa!” kuului jostain etäältä. ”Se oli Umbroenin ääni!” Vulpix kauhistui ja kolmikko lähti juoksuun. He menivät huoneeseen jossa Ditto, tajuton Espeon, köytetty Umbreon ja Raticatet olivat. Vulpix syöksyoi avaamaan Umbreonin köydet Celebin ja Mewin hoidellessa Ditto niin että siitä jäi jäljelle vain tumma, savuava tuhkakasa. Espeonkin alkoi hereillä. ”Mitä Ditolle on tapahtunut?” Espeon ihmetteli tokkuraisena. ”Me hoitelimme sen.” Mew hymyili ja vinkkasi Celebille. ”Kiitos!” Umbreon sai sanotuksi ja oli häpeissään langettuaan typerään ansaan. ”Eipä kestä! Vaan eiköhän lähdetä? Tämä paikka karmii selkäpiitäni, ja Articuno odottelee ulkona. Muut nyökkäsivät. ”Espeon. Jäisitkö tänne. Tahdon puhua kanssasi.” Umbreon sanoi, ja Eevee-evoluutiot jäivät kahden huoneeseen muiden lähdettyä.
”Anteeksi.” Umbreon sai sanottua. ”Mitä sinä anteeksi pyydät?” Espeon ihmetteli ja katsoi nöyrää Umbreonia kummissaan. ”Olen käyttäytynyt todella typerästi. Äksyillyt, pitänyt puhelakkoa, suuttuillut.” Tämä vastasi hiljaa ja jatkoi: ”Mutta silti sinä vaaransit henkesi takiani. Syöksyit taistelemaan hurjaa ylivoimaa vastaan siksi että minä olin vaarassa. Minä.. Minä tahdon kiittää sinua.. Ja toivon että voit antaa minulle anteeksi.” Espeon oli vaiti ja sanoi sitte hymyillen: ”Noi miten me maailma pelastetaan ellei meillä ole kuukiven valtiasta?” Umbreon hymyili takaisin. ”Oliko tuo anteeksipyynnön hyväksyminen?” Espeon nyökkäsi.

”Minnehän ne nyt jäivät?” Celebi mietti hermostuneesti. Pian kaksikko kuitenkin tuli ulos luolasta vieretysten ja naureskellen. Muut vaihtoivat epäuskoisia katseita. ”Onko tämä unta? Vai kenties painajaista? Ovatko nämä tosiaan ne samat Espeon ja Umbreon jotka ennen vain riitelivät?” Vulpix ei ollut uskoa silmiään. Kaikki alkoivat nauraa. Aikki, paitsi Articuno, joka kuorsasi autuaasti hiekalla. ”Pitäisikö meidän otta esimerkkiä Articunosta?” Mew kysyi haukotellen samalla. Kaikki näyttivät uupuneilta ja väsyneiltä. Yhteisestä päätöksestä päätettiin levätä hiukan. Kaikki nukahtivat aamuauringon noustessa horisontissa.

”Umbreon? Oletko hereillä?” Joku tökki mustan pokémonin herielle. Tämä raotti silmiään ja näki Celebin leijailemassa yläpuolellaan. ”No nyt olen.” Umbreon hymähti ja nousi haukotellen istumaan. ”Tule. Minulla on sinulle kerrottavaa.” Celebi kehoitti ja he kävelivät vähän matkan päähän. ”Umbreon, minä lähden.” Vihreä keiju sanoi nopeasti. ”Lähdet? Minne? Miksi?” Ubreon kauhistui. Celebi katsoi suojattiaan lempeästi. ”Et tarvitse minua koko ajan. Sinulla on täällä kuolleiden maassa Articuno suojelijana. Tulen kyllä, mutta vain tarpeen vaatiessa.” Celebi hymyili isoäitimäiseen tyyliin. Umbreon tunsi silmiensä kostuvan. ”Mutta minä tarvitsen sinua!” Umbreon yritti selittää kyyneleet silmissään. ”Pyyhi kyyneleesi. Sinä pärjäät hyvin ilman minuakin. Usko vain itseesi.” Celebi kehoitti suojattiaan. ”No, kai se sitten on niin. Mutta kyllä minun tulee ikävä. Toivon että me vielä näemme.” Umbreon niiskutti hiljaa. ”Aivan varmasti.” Celebi vannoi ja kohosi ilmaan. Umbreon seurasi katseellaan loittonevaa suojelijaansa, kunnes häikäisevä aurinko pakotti hänet laskemaan katseensa.
Celebi oli lähtenyt. Mutta kuinka pitkäksi aikaa?



Miksköhän noi lainausmerkit on ton näkösiä... No, antaa olla..

Rattatanhiljaa on sitte pokémonmainen vastine sanonnalle hiirenhiljaa... ;)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä