Olemme olleet yhdessä lähes 12-vuotta.
Henkinen puoli sujuu käytännön asioissa,
mutta kaipaan asioiden syvällisempää
pohdintaa, sekä selviä tavoitteita elämässä.
Fyysisten tarpeiden tyydytys ei ole ollut
koskaan etualalla kumppanini arvoissa,
käsittääkseni. Minä tarvitsen sekä henkisiä
että fyysisiä arvoja, kohtuudella. Seksi
onnistuu vain alkoholipitoisen illan jälkeen.
Keskustelua ei käydä enää kuin rutiineista.
Mihin hävisi se kiihkeämielinen ja tarmokas,
aina vain eteenpäin yrittävä iloinen pariskunta,
joka oli olemassa vielä muutama vuosi sitten.
Henkinen puoli sujuu käytännön asioissa,
mutta kaipaan asioiden syvällisempää
pohdintaa, sekä selviä tavoitteita elämässä.
Fyysisten tarpeiden tyydytys ei ole ollut
koskaan etualalla kumppanini arvoissa,
käsittääkseni. Minä tarvitsen sekä henkisiä
että fyysisiä arvoja, kohtuudella. Seksi
onnistuu vain alkoholipitoisen illan jälkeen.
Keskustelua ei käydä enää kuin rutiineista.
Mihin hävisi se kiihkeämielinen ja tarmokas,
aina vain eteenpäin yrittävä iloinen pariskunta,
joka oli olemassa vielä muutama vuosi sitten.
Vastaukset 55
Vanhimmat
olisko nyt kuitenkin ensin aika keskustella
kumppanin kanssa. Voihan olla, että hän kärsii
ihan samoin. Voisitte kenties löytää yhdessä
ratkaisun ongelmiinne. Vai pelottaako se, että
joutuu ikään kuin kohtaamaan silmästä silmään sen
tosiasian, että omakin osuus on tehtävä?
Kun astuu alttarille lupautuu rakastamaan
kumppaniaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Liian
helposti tulee ero jota henkilökohtaisesti en
suvaitse. On oltava ylä ja alamäkiä ja
rakkaudessa pätee muutenkin psykologinen ympyrä
jossa rakastuminen ja kumppanistaan
irrottautuminen pyörivät ympyrää.. Asioista
pitäisi keskustella ja ehkä pieni ryppy
rakkaudessa on vain oire jostain. Keskustelkaa
hyvät ihmiset kaikesta pääsee yli, kunhan
juttelee mikä mättäää.
Forumilla on hyvä keskustelu kyseisestä aiheesta -
http://forum.now.nu
Hetkinen, missä vaiheessa alkuperäinen
kirjoittaja muka puhui AVIOerosta?? Hänellähän on
AVOpuoliso, eli he eivät käsittääkseni ole
naimisissa eivätkä näin ollen ole edes
luvannut "myötä- ja vastoinkäymisissä". Jospa
lukisitte ihan pikkasen tarkemmin näitä viestejä!
Se sinä taidat olla!
Se on ihan oikein. Katos kun hyvää ei saa ellei
kaikkia kokeile. Lisäksi jos sinulla, joka
ilmeisesti olet nainen, on hyvä "astia" niin ei
muuta kun kiertoon. Sitä ei kannata enää
tässävaiheessa säästellä...
itsekkin olen aivan samassa tilanteessa,olemme
olleet vaan 7 vuotta mutta sielu huutaa toisaalle
ja muihin juttuihin eli särmä puuttuu
suhteesta.eli oikeenlaiset keskuatelut ja jos ei
oo puhumista miks puhua olla hiljaa vaan olen
henkisen tie kulkija yritän nyt vaan löytää ne
omat rajat ja toisten kunnioittaminen ja
kuunteleminen kuuluu kasvuuni puolisomme kanssa
emme ymmärrä yhtään toisiamme vaikka kuinka
yrittäs soveltaa pakostakin kasvaa erilleen
rakkaudesta suurin osoitus on päästää toinen
vapaaksi etsimään itseensä ja elämänsä
tarkoitusta aurinkoista kevään jatkoa sinulle
toivottavasti löydät etsimässi elämän alueen
aiheen!!
Toivottavasti et närkästy tästä, mutta jos puhut
samalla tavalla kuin kirjoitat ts. ilman taukoja,
ei toinen ihminen jaksa sinua kauaa kuunnella.
Tekstistäsi puuttuu pilkut ja pisteet sekä isot
alkukirjaimet, ja sitä on siksi työlästä lukea.
Kaikki me teemme virheitä, mutta jos henkisyyttä
aikoo harrastaa toisen kanssa, niin on siinä
silloin hyvä rytmittää asioita ettei toinen väsy.
Jos sinulle ei sovi kieli virheet , niin etsi
itsellesi äidin kieln opettaja ja elääkää
elämänne onnelsesisti lopuunast kuin prissassa
ruusunen . Muista suudella 100 vuoden päästä
häntä.nyt kaikki loppu on sekakavaa yksinpuhelua
joissa ie ole pilkkuja eikä myöskään pisteitä
koita jaksaa sellissäsi ja elää elämäsi
onnellisesti tv hörhö
Minä olen myös samassa tilanteessa, joskin olen
se puolikas, joka on "jätetyn" paikalla. Meillä
on asioista keskusteltu ja haettu ratkaisuja
moneltakin kantilta, mutta ei tunnu löytyvän.
Meillä on 2 vuotias tyttölapsi jonka kohtalo
tietysti liittyy minuun ja avovaimooni. Olemme
olleety yhdessä noin 4 vuotta ja asiat on
periaatteessa hyvin, mutta vain periaatteessa.
Vaimoni kertoi tuossa noin 3 viikkoa sitten, että
hän haluaa erota. Ei heti vaan tuollaisen pitkän
"projektin" jälkeen, eli kun taloudellinen
tilanne antaa siihen mahdollisuuden. Syynä on se,
että jonkin henkinen sitoutuminen ja jokin se
puuttuu. Niinhän se tekee, ja olen huomannut
itsessäni myös samoja ajatuksia. Eli fiilikset on
lähes jatkuvasti sellaisen alistuneen apatian
puolella.
En välttämättä osaa selittää miksi, mutta jokin
minussa kapinoi tuontyyppistä projekti ajattelua
vastaan. Ja lähes päivittäin saan kuulla jossain
asiassa, että "Sitten kun ero tulee niin
minä...", jne. Aika rasittavaa, semminkin kun
itse en koko eroajatusta sulata, koska mielestäni
me emme ole laittaneet kaikkea likoon. Tosin
toisiemme ymmärtäminen on kyllä surkeinta mitä
olen nähnyt. Suurinpiirtein kaikki mitä puolin ja
toisin sanotaan, ymmärretään väärin. No
nähtäväksi jää kuinka meidän käy. Voihan olla,
että löydämme toisemme uudelleen, en vain usko
siihen vaikka toivonkin. On niin paljon missä hän
ei minussa pidä: Tavaroiden paikat, pukeutuminen,
tekemise, olemiset...
Voihan tosin olla, että tuollaisista aisioista
huomautteleminen heijastelee vain hänen omaa
pahaa oloaan, eikä ole oikeastaan merkitystä
mistä pääsee sanomaan kunhan saa purkaa omaa
huonoa oloaan.
kuinka voit kuunnella tuollaisia
suunnitelmia, "sitten kun ero tulee"? mitä oikein
odottelet? sinultahan menee hermo vielä. jos
kumppanisi haluaa eron, eikö kannattaisi erota
heti? jos se on siis varmaa?
Minusta teidän kannattaa erota, olipa se
perimmäinen syy sitten mikä tahansa. Vaikkapa
sitten tuo puolisosi paha olo, joka nyt purkautuu
sinuun.
Sinulla on tuossa tilanteessa oiva mahdollisuus
totuttautua eroon ja ja eron jälkeiseen elämään.
Hyödynnä! Liian moni pari joutuu äkkilähtemään.
Minä asuin kotona parikuukautta eron jälkeen ja
tykkäsin kun oli hyvä järjestellä mieltä ja
asioita. Olin samankaltaisessa henkisessä
tilanteessa kuin sinä nyt. Puoliso painosti eroon.
ehkä puolisollasi on fantasioita jostain
paremmasta, mutta kun hän sitten pääsee sinusta
eroon, niin paljastunee hänelle karu arki.
silloin on edessä varsinainen probleemi:
Kannattaako enää muuttaa yhteen. Minä en
muuttaisi, jos niin minulle kävisi. Tosin ei ei
entinen puolisoni ole vielä siellaista
ehdottanutkaan.
Sama juttu 16:sta vuoden jälkeen!
Pakosta väljähtyy, kun on näin kauan jynssännyt
saman kanssa. Kun lapset lähtee, lähden minäkin!
Ja puolisko. Yhdessä sovittu juttu...
On niitä pareja, jotka pärjäävät hyvin yhdessä
kymmeniä vuosia. Ero vaatii vähintään yhden
tympääntyneen osapuolen, joka nykyisin on yleensä
nainen. Ämmät lukevat liikaa ämmienlehtiä ja
katsovat liikaa "Kauniita ja röyhkeitä". Pitää
päästä kuulemma "elämään". Oma ukko ei ole mitään
vaikka seisoisi päällään. Minullakin on takanani
osin em. syistä johtunut vakava depressio, jossa
hengenlähtö ei ollut kaukana. Vaikea on "draivin"
saanutta akkaa enää käännyttää. Tunnettu
avioerosovittelija sanoi eräässä puheessaan, että
missään muissa asioissa ei ole niin vähän järkeä
mukana kuin avioeroissa, eli niissä suhteissa ei
järkipuhe useinkaan auta, vaan kaikki saa mennä
jos on mennäkseen uuden "paremman" elämän
houkutuksessa. Onnea ja vahvaa taistelumieltä,
lapset ainakin kyllä käyvät sääliksi, mutta on
asioita, joihin ei voi vaikuttaa, itse voit
hyvällä onnella saada parempaakin seuraa.
Nyt osuit asian ytimeen... Minunkin ex luki vain
Reginaa ja muita sellaisia kunnes yhtäkkiä päätti
poistua mun elämästäni vieden kaksi poikaamme
mukanaan. Se oli minulle täysi sokki ja kesti yli
kolme vuotta päästä siitä yli. Tarvittiin viisi
lääkkeiden yliannostusta ja kerran ranteet auki.
Useita sairaala keikkoja psyk.osastolla. Naiset
vaan vetoavat tasa-arvoon, kukaan ei enää
ajettele miten hyvin asiat täällä Suomessa on.
Menisivät johonkin Islamilaiseen maahan
muutamaksi kuukaudeksi niin näkisivät miten
hyvin heidän asiansa TODELLISUUDESSA on.
se, ettei teidän perheessänne harjoitettu
islamilaista menoa tarkoita vielä sitä, että
teillä olisi ollut myöskään tasa-arvoa.
Onneksi itselläni ei silti ole noin vakavasti
asiat. En ainakaan usko että saisin meneillään
olevan "projektin" johdosta sen suurempaa
masennusta tai muitakaan vakavampia oireita.
"ö" kommentoi että on käsittämätöntä, että miten
suostun moiseen pitkään eroon tähtäävään
elämiseen. Ehkäpä minun pitää hieman selittää
taustaa jotka oikeastaan pakottavat siihen.
Ensinnäkin isosysteri on juuri eroamassa ja
hänellä on kaksi lasta. 8 ja 1 1/2 vuotta. No
tämä vaikuttaa sydänvikaiseen isääni sen verran
vakavasti, että en ainakaan heti aio ilmoittaa
kolmannenkin lapsenlapsen joutuvan kärsimään eron
rasitukset.
Toisekseen Taloudellinen tilanne on niin saatanan
tiukka, että vaikka minä olen se työssä käyvä,
niin asunto&auto etc velat tarvitsevat kyllä
molempien varat käyttöön. Tilanne helpottaa
jonkun muutaman vuoden päästä.
Tässä syitä miksi tuohon suunitelmaan on minun
tyytminen.
Oikestaan tärkein syy kai kuitenkin on Lapsi ja
oma epätoivoinen toivo itseni ja lapsen kannalta,
että ehkä sittenkin näiden muutaman vuoden aikana
homma kääntyy parempaan suuntaan ja lapsikin saa
elää normaalissa perheessä.
Voihan tosin olla, että jatkuvat pettymykset
toivossa elävälle pikkuhiljaa raastavat järjen
rippeetkin.
nyt ymmärrän sinua paremmin. tilanteesi on ikävä.
minulta menisi vastaavassa tilanteessa hermo, kun
tietäisin, että se toinen haluaa lähteä heti kun
mahdollista. mutta, omasta kokemuksestani tiedän,
että lapset huomaavat kyllä, jos vanhemmilla
menee huonosti. nk. normaaliperhe ei aina ole
lasten kannalta se paras mahdollinen vaihtoehto.
yritä jaksaa.
helposti ihmiset eroavat. Luuletko, että on
helpompaa sen jälkeen?
Löytyykö uusi rakas, joka täyttää toiveet..?
Heittää poois yhteiset kokemukset, joiden varaan
rakentaa?
Unohtaa, että kyky elää yhdessä on sekin
rakkautta? (ja sehän on; siirtymäkausi todistaa)
Ottaa mallia toisen erosta?
erothan kasautuu kun kaveri, kun siskot, kun
vanhemmat...
Ole yksin vanhana...
Etsit sen sijaan, miksi kunnioittaisit toista.
ja minä yritän oppia omasta neuvostani.
Sinä haluaisit vielä olla yhdessä avovaimosi
kanssa. Minusta siinä on jonkinlainen
mahdollisuus. Olisi hyvä muistaa, että rakkaus ei
jaksa hoitamatta. Jokainen suhde arkistuu
väistämättä, mikäli sitä ei hoideta ja oteta
välillä yhteistä hellimis aikaa. Älä juutu eron
odotukseen, mikäli haluat suhteesi kestävän.
Mieti, mihin rakastuit avopuolisossasi aikoinaan.
Muistele, mitä tykkäsitte touhuta ja mistä
nautitte yhdessä. Helli rakastasi, kerro, että
välität, kehu, kun pienikin aihe löytyy. Etsi
yhteistä aikaa ja lähtekää vaikka kävelylle
käsikädessä. Sano hänelle, että voisitte kai edes
nauttia näistä viimeisistä yhteisistä
hetkistänne, vaikka joskus eroaisittekin. Ehkä
saatte uusia tuulia suhteeseenne, ehkä ette...
mutta myös uutta suhdetta aloittaessa tämä kaikki
on ensin edessä. Eikö samalla vaivalla voisi
yrittää elvyttää vanhaa? Jaksamista sinulle:)
- eron jälkeen on helpompaa, jos suhde on ollut
huono
- kyllä, eron jälkeen voi löytyä parempi, mutta
kukaan ei täytä kenenkään kaikkia
vaateita/toiveita
- yhdessä oleminen voi olla itsensä
kiduttamista, jollei se ole ole sitä, mitä
elämältä haluaa
- mitä ihmeen mallia? toivottavasti kukaan ei ole
niin tyhmä, että eroaisi mallista
- kasaantuvat? haloo!
- yksin on taatusti parempi kuin huonossa
suhteessa
Kyllä se niin on että turha on jatkaa liittoa
missä ei ole oikeanlaista rakkautta. Ei lapset
kärsi erosta niin paljon, kuin siitä että
joutuvat katselemaan vanhempiaan jotka voivat
pahoin. Voisin kuvitella että elätte kuin veli ja
sisko. siinä ihminen jää paitsi kaikista elämän
ihanista pienistä asioista mitä voi jakaa toisen
rakkaan ihmisen kanssa tai vaikka vaan ihan
yksin. Uskolla tehdä miltä sinusta tuntuu äläkä
liikaa kuuntele mitä muut sanovat, nimittäin
vaikka ero vaikealta tuntuu niin aurinko paistaa
myös sen jälkeen....
Vieraantuminen, rutiininomainen "turvallinen"
arki, pintaa pintaa pintaa.... Kriisien välttely
johtaa lopulta suhteen kuolemiseen. Toki suhde
saattaa kuolla myös itse kriisiin, mutta se on
oikeasti sellainen mahdollisuus, joka pitäisi
käyttää hyödyksi. Siinä viimeistään on paikka
tulla todeksi toinen toisilleen.
Yksi pahimmista "virheistä" on suojella toista
omilta tunteilta, kuten minä olen tehnyt (ja teen
edelleenkin..) Vältän riitatilanteita kun en muka
jaksaisi riidellä ja toisaalta pelkään että
toinen jollain tavoin hylkäisi minut, jos
antaisin tulla joskus oikein kunnolla. Miten
väärin teenkään toiselle ja itselleni!
Mutta on vaikeaa purkaa seinämät, on vaikeaa
tulla esiin kaiken piilottelun jälkeen, ja jos
toisella on samanlainen tilanne, tuntuu
molemmista kuin eläisi vieraan ihmisen kanssa,
jota ei oikeasti tunne...
Pitäisi uskaltaa näyttää: tältä minusta tuntuu,
näin minä ajattelen oikeasti asioista! Ja jos
toinen tulee tähän mukaan, on vielä mahdollisuus
pelastaa suhde; tulla ihmisiksi jälleen. Mutta
toinen saattaa myös pelästyä, vaieta edelleenkin,
väistyä, lähteä pois..... ja siksi ei itsekään
uskalla tulla esiin.... vaikka pitäisi ajatella;
jos tämä on viimeinen mahdollisuus pelastaa
suhde, miksi en tartu siihen, miksi en laittaisi
kaikkea likoon, sillä jos kaikki on jo menetetty,
mitä menetettävää enää on?
Minä olen samassa tilanteessa kuin sinä olemme
olleet yhdessä 24 vuotta, aviossa 22 vuotta. Olen
yrittänyt keskustella mieheni kanssa tästä
tilanteesta,mutta turhaan.Omistamme
perheyrityksen,joten elämä on yhtä
työntekoa.Ajattelin silloin kun laitoimme tämän
yrityksen,että yhdessä työskentely on sitä
parasta parisuhteen hoitoa,kuinka pahasti
erehdyinkään.Emme juttele kuin työasioista ja
pelkistä rutiineista, makuukamarissa vain
nukutaan ei muuta.Olen ottanut puheeksi myös
eromahdollisuuden,mieheni sulkeutuu täysin
itseensä tässä aiheessa.Mikäili ero tulee,se olen
minä joka joutuu lähtemään,menetän
talon,yrityksen rakkaan koiramme. Lapsemme joita
on kolme ovat melkein kaikki aikuisia,eivät
kuitenkaan niin paljoa joudu kärsimään.
säikähdin..sillä meillä sama juttu...ainoa ero on
että ollaan yli 20 vuotta yhessä oltu ja nyt
minusta tuntuu että suhde käytetty
loppuun.itselläni mies joka huolehtii hyvin
lapsista ja minusta..komea.kohtelias.hyvä isä ja
vielä paraskaverini..vaikka laaja
ystäväpiiri..ainoa vika hänessä
OMISTUShalu.tuntuu kuin happi
loppuisi,.pariviikkoa olemme asiaa
hämmentäneet.yksi istunto perheneuvolassa
käyty..minua pelottaa etten enää löydä sitä
kutkuttavaa tunnetta..mieheni tietää minun olevan
tunne ihminen ja pelkää minun..? olemme aina
olleet tiivis pari..työ..ystävät..koti..lapset.ja
harrastukset yhteisiä ..sanoin hänelle että ehkä
me on eletty 23 vuodessa koko loppuelämäksi
tarkoitettu aika jo...
minä olen kuitenkin päättänyt että katson kaikki
mahdollisuudet meistä!! yditän saada rakkauden ja
kiintymyksen kiinni!! jos minulle/meille käy
ettei sitä kipinää löydy vaikka puhaltaisimme ja
kohentaisimme,tuhkaa..tietäisin että kaikkemme
teimme..siis toivon ettet sinäkään antaisi
helposti periksi..muuten tuttua tuo rakastelu
vain kun alkoholia mukana..siis selvä merkki
jostain? vaikka en saisi olla iloinen tästä mutta
helpotti tietää että muillakin tyhjä tunne ja
rakkauden kaipuu..nyt päät pystyyn ja puhumaaan
puhumaan..vaikka ammatti ihmisten avulla!! kivaa
kevättä kaikille kaikesta huolimatta!!! ja vanha
viisaus ettei se yleensäkkään vaihtamalla parane!?
yksin jäämisen pelko pitää vielä saman katon
allavaikka ei olisi enää mitään tunnetta
kuitenkin kun on tottunut asumaa samassa
asunnossa ja pitää asunnosta -voi saada pysymään
liitossa joka on pystyyn kuollut-olen kokeillut
eri asuntoa ja aina vaan palaan.-siis kolme
kertaa hommannut asunnon ja tullut taas
takaisin,kaikesta huolimatta on todella vaikeaa
lähteä juuriltaan-kun joku sanoo lähde-en enää
valittele hänelle elämääni,koska tiedän että en
pysty lähtemään-se on koettu,vaikka toinen olisi
kuinka vieras-vasta sitten kun joku kantaa ulos-
on se niin vaikeaa...
harrasta irtosuhteita, sillä niitä ei mies
kuitenkaan huomaa!! piristää mieltä...
kokoemusta.. nammm
"Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella
puolella".. eikö se niin ole. Kunnes sinne
pääsee, realiteetti saa vaan surulliseksi. Tosin
sillonpa vasta näkee mistä jää paitsi tai mitä
puuttuu. Pieni parin viikon loma tai asumisero
saattaa tehdä ihmeitä. Vaikkakin sitä ei edes
tarkoituksella hae. Todelliset ongelmat ovat
harvoin syynä vaan todellisuudessa oma itsekkyys
ja toisen huomioonottaminen on unohdettu liian
usein. Oma napa on vain liian tärkeä.
Usein näkyy eripaikoissa kirjoituksia siitä että
"ollaan 2-3 vuotta oltu kimpassa ja nyt ei enää
mikään toimi" ...mistä helvetin arpajaisista te
niitä puolisoita hommaatte. Ei parin vuoden
jälkeen vielä asiat mee huonosti jos viittis
ensin vähän tutustua toiseen ennenku hyppää
seurustelemaan. Mutta eihän nykyihminen mitään
jaksa odottaa...
Ihmiset ovat erilaisia - onneksi. Ainoastaan
erilaisuus voi kasvattaa ja opettaa hyväksymään
puutteet itsessä ja toisessa. Kasvamista voi
verrata pituuskasvuun nuoruusvuosina: jalkoja
särkee, selkää kolottaa ja voi tulla vielä
vinoutumia rankaan. Eli kipeätä tekee, eikä ole
helppoa!
Hokasin kasvamisen parisuhteessa viime kesänä,
kun se oli jo liian myöhäistä. Siitä huolimatta
olin onnellinen, että sain yrittää. Vaimolla oli
ollut enemmän ja vähemmän fyysinen&henkinen suhde
rakastajansa kanssa nelisen vuotta. Yhteisiä
vuosia meille tuli tänä vuonna keskitalvella 10.
Taidan olla raskaana! Uutinen iski minut
kanveesiin, niinkuin silloin ensimmäisen kerran,
kun se piti paikkansa. Minusta johtuu, että emme
voi saada biologista lasta. 1,5 vuotta vaimoni
piti minua siinä uskossa, että lapsi sai alkunsa
spermana (miesystävältä) purkissa, jonka hän
ruiskutti sisäänsä!
Lähdin pois miettimään, ja heinäkuun 29.päivä
minulle kirkastui kasvamisen kiirastuli. Halusin
yrittää uudelleen. En ole ollut mikään
pyhäkoululainen ja partiopoika, mutta olen
lähettänyt vaikeasti tulkittavia signaaleja!
Päätimme yhdessä, että hoidan rahoituksen ja
vaimo hoitaa yksityiselämänsä kuntoon, niin
voimme rakentaa unelmien ok-talon! Ei ollut
raskaana nyt, vaikka hauskaa oli ollutkin.
Rahoitus hoitui, sain pysyvämmän työpaikan ja
vaimo sai tarpeekseen!!? Rakentamisen
aloittamisesta 3 kuukautta, vaimo haki avioeroa:
syy toinen mies. Jouluksi kaikki taas kääntyi
hyväksi kasvamisen suhteen ja vaimo oli nyt
vihdoin tajunnut, mitä elämältä haluaa.
Maaliskuussa - kuukausi sitten - talo valmistui.
Olin onnellinen, että me kolme olimme jaksaneet
yhdessä kaikkien vaikeuksien läpi. Hain postia ja
laatikossa oli tyttärelleni nimipäiväkortti
vaimon rakastajan äidiltä!!!
Olisin vieläkin ollut valmis kasvamaan yli siitä
ja kaikesta muusta. Mutta kaksi päivää muuton
jälkeen vaimo ei jaksanut enää. Hänellä oli
toinen mies, se sama ihana, jonka kanssa suhde
oli kestänyt jo vaikka mitä!
Lähdin taas pois, sairaslomalle. Vaimo pyysi
rakastajansa uuteen kotiimme ja vietti siellä
vlopun 2-vuotiaan tyttäremme läsnäollessa yhdessä
miehen kanssa.
Tällainen tarina minulla. Miten tämä voi Sinua
auttaa? Ihmiset ovat erilaisia, keskusteleminen
ei aina onnistu. Tunteita tulkitaan väärin, eikä
armoa tunneta. Kaikesta huolimatta parisuhteessa
kasvaminen on mielestäni tärkeintä elämässä. Jos
keskustelminen ei onnistu edes asiantuntijan
kanssa, ainoa mikä auttaa on aika: eikä se
valitettavasti ole nyt meidän puolellamme!
Olen onnellinen, että sain yrittää!
Siis toivottavasti käsitin oikein, että suhde on
nyt kokonaan ohi? Sikamainen tapaus. Kyllä se
vielä onni sullekin potkasee, usko pois.
Aurinkoisempaa kevättä!
Seppo ja Petetty, olette oikeassa! Tämän sanon
siitäkin huolimatta, että itse olen nainen.
Ja sitten vielä: mikä ihmeen kiire ihmisilläö on
syöksyä asumaan yhteen tuntematta kunnolla
toisiaan? Sitten siihen vielä tulee lapsia ja
tilanne tulee aina vain vaikeammaksi kun
parisuhde ei toimi. Jäitä hattuun kaikille yhteen
muuttoa suunnitteleville !
mikä miehiä vaivaa? enpä ole aikoihin kuullut
tuollaistakaan tarinaa kuin tuon pyllähtäneen
isän. kannattipa tosiaan yrittää. lopputuloshan
oli loistava. tämä aika tuntuu olevan parkuvien
miesten; televisiossakin jaksavat valitella sitä,
etteivät raukat saa tehdä tarpeeksi kotitöitä.
saisivat varmasti, jos tekisivät. (viittaus
erääseen kaken pesulan jaksoon)
Hello !
Nyt kannattaisi hetkeksi pysähtyä . 12 vuoden
liitto on aika arvokas uhrattavaksi noin kepein
perustein . Oletko ajatellut tai yrittänyt kissan
nostamista pöydälle ? Aika usein liitot kaatuvat
siihen,ettei asioista puhuta . Alun innostus ja
kiihko laantuvat arjen paineiden alla. Yhteinen
loma, jolloin omistaudutte vain toisillenne
saattaa pelastaa tilanteen . Omien tunteiden
kertominen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Kaksi
asiaa, jotka kannattaa opetella on puhuminen ja
kuunteleminen. Liian usein käy niin,että kumppani
yrittää kertoa tunteistaan ,mutta ilmaisu jää
puolitiehen. Vastaanottava henkilö taas saattaa
arjen touhuissaan jättää huomioimatta kumppaninsa
viestit,jolloin yleensä seurauksena on
turhautuminen. Omien toiveiden esilletuonti sekä
kumppanin kuunteleminen vaativatkin todellista
parisuhde taitoa , joka kehittyy koko ajan. Itse
olen elänyt pitkässä liitossa ja kokenut myös
myötä ja vastamäkiä , mutta aina niistä on
selvinnyt. Oma kokemukseni on,että arkiruutiinien
katkaiseminen on paras lääke parisuhteen hoidossa.
Toisen huomioiminen ja omat toiveet esille !
....sama pätee myös seksielämään ! Tsemppiä !
Kerään vielä rohkeutta..25 vuotta yhdessä on
pitkä aika elämää..mutta rakkaus on mieheeni
kuollut..ainoastaan ystävyys jäljellä.Enkä
tiedä..pystynkö elämään hänen rinnallaan
loppuelämääni pelkästään kulissia kannatellen
ystävänä??
Kieltämättä pelottaa..mitä teen?????
Olen todella vakavissani ajtellut eroa
avopuolisostani. Emme ole olleet kuin vajaan kaksi
vuotta yhdessä. Rakastan häntä todella paljon
edelleen, ja jos ero tulee ajankohtaiseksi, se
tulee olemaan todella vaikeaa.
Meidän ainoa ongelma on puolisoni alkoholin
käyttö. Hän jäi pakkolomalle n. 3 kk (on
nyt jälleen töissä) sitten, ja siitä saakka hän on
joka perjantai vetänyt ns. perseet olalle.
Suhteemme alussa tätä ei tapahtunut. Toki otimme
joskus, en itsekään ole absolutisti, mutta en
ymmärrä joka viikonloppuista juomista. Jo
taloudellisen tilanteenkin huomioon ottaen. Minä
opiskelen, eivätkä miehenikään tulot mitkään
suuret ole. Juuri ja juuri saamme vuokran
maksetuksi (minä maksan) ja ruuan pöytään.
Tässä tilanteessa minulla mielestäni on oikeus
huomauttaa ja olla huolissani hänen alkoholin
käytöstään. Hänellä ei muka ole rahaa ostaa
ruokaa, mutta samana iltana on rahaa juoda viiteen
asti aamulla kaljaa.
Minä en jaksa tätä enää, olen koettanut puhua
hänelle, olen nalkuttanut, olen ollut
välinpitämätön asiasta, mikään ei auta. En tahdo,
että minun lasteni isä on joka viikonloppu
kännissä.
Sanoin puolisolleni, että tämä ilta ratkaisee.
Minä en aio antaa nyt periksi. Jos hän päättää
jatkaa tänään samaan malliin, niin minun on pakko
lähteä... se on vaikeaa, ja minua pelottaa jo
etukäteen.
Koita saada puolisosi hoitoon..tiedän,että se on
vaikeaa..mutta ei mahdotonta!
Alkoholismi on kamala ja kavala sairaus,josta on
vaikea päästä..mutta puolisosi on nuori ja sinä
myös..joten teillä on vielä täysipainoista elämää
kummallakin edessä runsaasti!
jos hänet todella saisi tajuamaan,että näin ei
voi enää jatkua.
Kova kovaa vastaan vain..ei kai siinä muukaan
auta.
Ole päättäväinen ja eroa! Tilanne näyttää
pahalta, koska puolisosi itse ei varmaankaan pidä
viikonloppujuomista ongelmana.
Olen itse viikonloppukännääjän lapsi (isä joi),
nyt tosin jo 27-vuotias. Jouduin koko lapsuuteni
seuraamaan äidin epätoivoa isän juomisen kanssa.
Kuulemma seurusteluaikana isä joi vain silloin
tällöin, eikä koskaan ollut väkivaltainen.
Tilanne kuitenkin paheni muutamissa vuosissa, ja
isä alkoi juoda joka viikonloppu. Ja mikä
pahinta, hän alkoi myös tulla väkivaltaiseksi
äitiäni kohtaan. Työnsä hoiti viikolla kunnialla,
mutta viikonloppuisin repesi. Joi usein yksin
(äitini ei ollut absolutisti, mutta ei kuitenkaan
juonut kuin juhlissa tms.) ja tuli humalassa
kiukkuiseksi pienimmistäkin asioista, ja lopulta
umpikännissä löi äitiäni tai ajoi hänet pihalle
yöpaitasillaan.
Aina seuraavana päivänä hänelle tuli hirveä
morkkis, ja lupasi parantaa tapansa. Näitä
lupauksia oli satoja, ellei tuhansia. Ja joka
kerta lupaus petettiin. Välillä äitini sai isän
mukaansa jonkinlaiseen perheterapiaan tai -
sovitteluun, ja aina isä vannoi tekevänsä
muutoksen. Sitä vain ei ikinä tapahtunut. Muutama
viikko saattoi sujua, muutaman kerran kuukausikin
tai jopa pari, mutta aina tilanne palautui
entiseksi kun pahimmat mustelmat olivat
häipyneet. Äitini koitti eri menetelmiä: huusi,
nalkutti, oli välinpitämätön, koitti tukea ja
keksiä isälle harrastuksia ja muuta ajateltavaa,
mutta mikään ei voittanut viinanhimoa.
Äitini kärsi noin 15 vuotta. Lopulta myönsi
häviönsä viinalle, ja erosi isästä kun olin 16-
vuotias. Itselläni on molempiin hyvät välit,
vaikka säälinkin äitiäni, koska joutui kärsimään
ja yritti turhaan niin monta vuotta. Isälleni
olen joskus salaa vihainen, koska ei aikoinaan
yrittänyt enemmän. Eron jälkeen isä muuttui
kovasti, vasta silloin huomasi mitä oli tehnyt.
Isä meni uusiin naimisiin uskovaisen absolutistin
kanssa, mutta yhä edelleen juo vaimoltaan salaa,
piilottelee pulloja autotalliin yms. hölmöä. Eli
ei vieläkään ole päässyt "kuiville". Itseäni
hänen nykyiset puuhat vain huvittavat, enhän
joudu enää läheltä hänen elämäänsä seuraamaan.
Kerroin tämän kokemukseni vain siksi, että
tiedät, että joskus himo alkoholiin voi olla niin
suurta, ettei edes rakkaus ja sitkeys riitä sitä
poistamaan. En tarkoita, että avopuolisosi
tulevaisuus olisi samanlainen kuin isälläni
aikoinaan, mutta kannattaako ottaa riski? On
varmasti karmeampaa yrittää turhaan monta vuotta
muuttaa toista kuitenkaan onnistumatta siinä,
kuin että jos nyt lopetat suhteen ja joskus
välillä pohdit, olisiko se sittenkin onnistunut.
Ja muista, että muutosten tekeminen ja irtiotto
suhteesta on aina sitä vaikeampaa, mitä kauemmin
on toisen seuraan tottunut, saati jos yhteisiä
lapsiakin on siunaantunut.
Minä ainakin uskon, että sinullekin onni elämässä
potkaisee, kunhan vain olet rohkea etkä jää
"tuleen makaamaan"! Kaikkea hyvää sinulle, voimia
kevääseen ja isoihin päätöksiin!
Onkohan todellaki niin, että tyttäret etsivät
isänsä kaltaisia miehiä? Ero ei itsellä ole
kaukana, yli 10 vuoden yhteiselon jälkeen se ei
oo kaukana koskaan ollutkaan.. Alussa 14 v
ikäisenä USKOI, että kyllä tää tästä. Sit löytyi
RAKKAUS ja sen voimalla viinaa vastaan..
Yhteenmuutettua elin mielessäni äitini elämää
juopon isäni kanssa. Isän, jonka nostin seinälle,
kun kävi riehumaan.. TOIVO löytyi kuvioihin
silloin, kun elämässä nopeasti eteenpäinpyrkivänä
ihmisenä päätin, että nyt lapsia... Ja niitä on
nyt kaksi. 4 ja 1,5 v.
Usko, toivo ja etenki rakkaus kulutettu loppuun,
mutta silti suomalaisella sisulla etteenpäin. En
ymmärrä miten viina voi hallita ihmismieltä noin
paljon kuin se tekee elämäni miehille.. Mut se
voi. Kohta aloitan uuden elämäni joko yksin tai
yh-äiteenä. Ihan sama. Rakastan lapsiani, mutta
myös itseäni. Uskon, että mieheni selviäisi
paremmin, jos lapset olisivat hänen vastuullaan.
Ei jäisi juomiselle aikaa.. Nam. Ei ou ihmiselo
aina herkkua, vaikka sexy sujuisikin.. Kohta alan
minäkin uskoa sanontaan; parempi yxin kuin
huonossa suhteessa.. Vaikka kipeää tekee.
joita sulla ei vielä taida olla tulevat elämään
(kuten muutamasta vastauksesta olet huomannut)
perhehelvetissä. Minäkin lapsuuteni sellaisessa
elin. Painoin tyynyä korviani vasten ja hoin
itselleni "en kuule, en kuule" ja yritin nukkua
öisin kun isä hakkasi ja huusi äidilleni
keittiössä. Se jättää henkiset arvet jotka jäävät
koko iäksi.
Ole vahva ja eroa tai ainakin pidä huoli
ehkäisystä. Miksi niitä renttuja pitää rakastaa
ja sääliä.
Ymmärrän täysin, että joskus suhde vaan
jämähtää, silloin eteenpäin on vaikea päästä.
Meillä on 20 vuoden ja 3 lapsen liitto takana,
päivittäin kuitenkin suunnittelen eroa. Mieheni
on alkoholisti, työnsä hoitaa hyvin mutta kaikki
rahat mitä jätän hänen tilille, hän juo. Joskus
kun hän on häirinnyt koko perhettä
idioottimaisilla jutuilla ja vihdoin nukahtanut,
niin mieleeni hiipii hirveitä, murhanhimoisia
aatoksia. Ei nyt tarvitse huolestua, pysyn
nahoissani, mutta kun hän ei eroon
(poismuuttamiseen) suostu vielä, niin saahan
mielikuvitusleikkejä leikkiä.
Kun ihminen vanhenee on sillä jatkuvasti
muutoksia edessään. Ihmis suhteet muuttuu .Me
kasvamme tai meidän pitäisi mutta emmekö uskalla?
On selvää että kahden ihmisen rakkaus muuttuu
ajan myötä kun opetellaan tuntemaan toisiamme.
Mutta olemmeko valmiita muuttumaan mukana?
Ei se ensirakkaus voi kestää loputtomasti.
Se että jos parit eivät voi tyydyttää toisiaan on
sinänsä tappio ja siitä on puhuttava ja asia
selvitettävä.
Mutta parit eivät ole ihmisinä kuin ihan
tavallisia ja on turha tietysti päätään seinään
iskeä.Kuitenkin asiat on selvitettävä niin että
ei jää epäselvää.
Itse olen kokenut samoja asioita ja todennut että
parisuhde on sellainen mikä kuluu jollei ole
varovainen.Kummankin pitää tajuta että ei omista
toista ja että jokapäivä on kummallakin uusi
mahdollisuus taas iskeä oma parinsa uudestaan ja
uudestaan.
Parisuhteessa mielestäni menee se pieleen että
alkaa luottamaan itsestäänselvyytenä toiseen!
Älkää tyytykö rutiineihin vaan tehkää elämästänne
elämän arvoista. Juuri rutinoituminen on se
uuvuttava tekijä mikä vie hitaasti voiman.
Se on kuin aids. Se vie vastustuskyvyn ja lopulta
tappaa ihan mihin tahansa syyhyn .
Mitään tapaa ei ole selvitä hengissä mutta
rutiinit tappaa nopeammin joten irti arjesta aina
kun vain voi !
...on minulla ja minun poikaystävällänikin
(mikäli enää kauan olemme yhdessä) juuri tuo
rutinoituminen ja se, että ainakin minä otan
asiat aivan liian itsestäänselvyyksinä, jolloin
kaikki taika on parisuhteesta poissa. Juuri vähän
aikaa sitten sain kuulla, että poikaystäni ei
ehkä enää haluakaan olla kanssani, koska olen
aivan liian mustasukkainen enkä anna hänelle omaa
aikaa, tai suutun, kun hän kertoo haluavansa
tehdä jotain muuta kuin olla minun kanssani (emme
asu yhdessä). Olemme käyneet näitä keskusteluja
useinkin, josta syystä on yhtä todennäköistä että
eroamme kuin että olemme yhdessä. Kerro minulle
jokin hyvä vinkki siihen, miten voisin
konkreettisesti parantaa suhdettamme ja että
miten pystyisin olemaan vähemmän mustasukkainen.
Lähipäivinä ratkeaa, että jatkammeko yhdessä vai
emme.
Sulla meni 12 vuotta.. meillä vain yhteiselämää n
10 kk ja kaatui mainitsemiisi tekijöihin.
uusioperhe ja lapsi täytti naisen elämän heti kun
muutettiin yhteen..
haki varmaan vain miestä lapselleen, ei itselleen
Itse en ole koskaan avioliitossa elänyt, kun
vasta 18.vuotias olen, mutta jotenkin minusta
tuntuu, kuin voisin tunteesi käsittää. Itse voin
sanoa joap välttäväni kiinteitä suhteita, sillä
uskon sitoutumisen hyivn monissa tapauksissa
kadottavan sen jännityksen ja kihelmöinnin
vatsassa, minkä joku ihminen normaalisti sinussa
aikaan saisi. On olemassa pariskuntia, jotka yhä
vuosien avioliiton jälkeen voivat koko itsellään
koko puoisostaan iloita ja nauttia.
Luin kerran artikkelin, jossa tutkija kertoi
suhteen olevan aina joko rakkautta tai intohimoa.
Hän väitti vuosien tutkiusten perusteella, ettei
kummatkin voi missään tapauksessa olla
mahdollisia. Mene ja tiedä. Toisaalta artikkeli
masensi, mutta toisaalta sitä voi sitten itse
henkilökohtaisesti miettiä mikä itselleen on
tärkeämpää.
Toivotan Sinulle voimia tehdä oikea päätös,
kuuntele sydäntäsi. Tärkeintä mielestäni on, että
kykenet olemaan onnellinen päätöksesi kanssa.
Toivottavasti ratkaisusi on Sinulle oikea.
ymmärrän sinua todella hyvin.Jokaisella ihmisellä
on oikeus onnelliseen elämään. Ihmiset ja elämä
vain muuttuu.
Kaikkea hyvää
Niin,Voishan sitä sanoo,et on parempi jättää
se,periaatteessa et jutelkaa siitä,mut en usko et
juttelu auttaa,ei olis auttanu missään vaiheessa.
Tee niinkuin sydämesi sanoo,vaikka järki vetäis
takasin "koiin".Sydän on se ainoa oikea omatunto
ja neuvonantaja!
Samaa minäkin olen ajatellut. Kun nyt kuitenkin
kiintymystä meillä tuntuu olevan, niin olemme
yrittäneet keskustella ja tehdä toisillemme
mukavia asioita, jotta asiat sujuisivat. Tosin
asioitten sujuminen tahtoo ola vain työasioiden
sujumista. Ihmisellä on silloin kaikki, kun on
terveyttä. Ihmissuhteetkin tulevat silloin
toisenlaiseen valoon. Kuitenkin hyvä neuvo eroa
hautovalle on: pane asiat vaakakuppiin, katso
kummat painavat enemmän, plussat vai miinukset.
Teee ratkaisusi silä periaatteella. Eroaminen ei
ole helppoa, mutta on se useinkin helpotus. Ellei
asioista voi päästä yksimielisyyteen, on tehtävä
päätöksiä. Ongelmiin on aina ratkaisut. Sitähän
se koko elämä on. Asioita, joihin
löydetään/löytyy ratkaisut. Ratkaisut pitää
tehdä itse, pohtien ja miettien. Kokemuksesta
tiedän, että ero voi olla niin suuri helpotus,
että ihmettelee jälkeenpäin, miksen tehnyt tätä
ratkaisua aiemmin. Kenessäkään ei tarvitse
olla "vikaa". Rakaus vain loppuu ja kasvetaan
erilleen. Jos alkaa inhota toista jopa
seksikumppanina, on päätöksenteko helppo. Jos
himoitset vielä puolisoasi, on teillä eväitä
yrittää. Mutta mukavia miehiä ja naisia löytyy
eronneille. Kokemuksesta tiedän senkin, etteivät
monet miehet ole oppineet edellisistä
avioliitoistaan ja virheistään mitään. Kalja voi
olla paras kaveri hamaan hautaan asti...Tee
päätös ja elä ainoa elämäsi haluamalasi tavalla.
Tee itsesi onnelliseksi. Kukaan toinen ei sitä
tee. Kun olet tehnyt oman elämäsi itsellesi
tyydyttäväksi, voit tehdä onnelliseksi jonkun
toisenkin. Tyytyväinen ja tasapainoinen ihminen
luo läheisilleen mukavan ja rakastavan
ilmapiirin. Tällainen onnellinen olotila vaatii
työtä ja hyväksyntää myös toista ihmistä kohtaan.
Jos toisessa on asioita, joita itse ei arvosta ja
katsoo ne olevan oman arvomaailman ulkopuolella,
ei kai tällaisia asiopita tarvitse hyväksyä.
Ymmärtää voi, mutta ei hyväksyä. Jos aviopuoliso
unohtaa velvollisuutensa ja viettää aikaa
kaljapullon kanssa, voi häntä yrittää ymmärtä,
mutta eri asunnosta käsin.
Miten tämä viestisi liittyy asiaan? Kerro kuule
Saurille tämä asia jos se auttaisi paremmin. Etsi
internetistä jokin sinulle sopiva keskusteluryhmä
ja mene sinne valittamaan.
Rosa Lindakaan ei osannut laittaa tekstiinsä
yhtään pistettä. Varmaan livenä kamala
turbopuhuja.En yhtään ihmettele ettei miehen
kanssa keskustelusta voi tulla mitään..
Kun olet ollut jo 12 vuotta saman ihmisen kanssa
yhdessä ja aiot jättää hänet nyt, niin pystytkö
kuitenkaan tekemään sen. Siinä ajassa on ehtinyt
tottua toisen tapoihin ja suhde on turvallinen.
Nostan kyllä hattua sinulle, jos pystyt lähtemään
suhteestasi, jos se ei enää tyydytä sinua ettekä
ole löytäneet yhteistä uudelleenelvyttämisreseptiä
suhteeseenne.Minä olen ollut nyt kuusi vuotta
saman ihmisen kanssa ja minusta tuntuu ettei olisi
helppoa lähteä suhteesta pois.
Tulee mieleen, että onko teillä omia harrastuksia
tai ns. omaa elämää? Jos on koko ajan toisen
kanssa ja näivettää oman elämän eikä saa ulkoapäin
virikkeitä, niin se vaikuttaa myös parisuhteeseen.
Eikun vaan elämässä eteenpäin joko yksin tai
kaksin.
olen itse elänyt avioliitossa 18-v ja nyt olen
1.5 vuotta ollut erossa enkä päivääkään ole
katunut avioliitossa kasvoimme ns. erilleen. ei
ole mitään järkeä jatkaa liittoa jos liitto ei
toimi eikä siinä ole hyvä olla, elämän sisältöä
pitää olla. harkita kannattaa hyvin ettei tarvi
katua päätöstään,meidän elämämme on tosi lyhyt
ettei kannata antaa sen valua ohitse, voimia
sinulle kaikesta huolimati elämä jatkuu.....
Aivanko todella katosi se positiivinen
pariskunta? Kannattaa olla tarkkana, sillä
havaintokyky saattaa välillä olla kadoksissa,
erinäisistä syistä.
Vieläkö tilanne on jumissa?
Oma kokemus (13 vuotta) on, että pitää elää tätä
päivää: mitä tapahtuu juuri nyt? Ymmärränkö
viitteet?
Kuuntelen vaimoani ja olen läsnä, koska haluan.
Vaimo on upea tyyppi ja vivahteikas, ei mikään
tuote. Ikävä kyllä, liian moni 'uusi tulokas' on
eräänlainen tuote tai 'laskelmoitu tyyppi' eikä
ihminen. Kauneus puuttuu, kokonaisvaltaisesti.
Ehkä tällaisia naisia on vähän. Jokatapauksessa,
löytöni on upea.
Onnea, se voi tulla yllättävästi vastaan!
Miksi näivetyt kuolleessa suhteessa, lähe vaan
nosteleen, muuten elämä kulkee ohitsesi ennen
kuin huomaatkaan ja olet jo vanhus. Elä täysillä,
älä puoleksi!