Jospa riitaa syntyisi, jos laitan taas tällaisen kriittisen viestin. 1930-luvulla monet Lapin rauhanyhdistykset tekivät sovinnon luterilaisen kirkon kanssa, että he eivät enää saarnaa syntejä anteeksi, ja niin nämä rauhanyhdistykset erosivat Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksestä (SRK), ja jäsenet ovat sulautuneet ekumeenistuvaan kansankirkkoon. Tänä päivänä on taas menty toiseen äärimmäisyyteen, saarnataan vain syntejä anteeksi. Kyllä puhujista monilla tuntuu olevan vastuukin sanomisistaan. Mutta liian evankelisille täytyisi vuorostaan saarnata lakia. Varmaan näistä aikuisista, jotka eivät ole puhujia ja eivät ole vastuussa sanomisistaan, on vapaus lätistä evankeliumin kanssa. Onko väärin aloittaa vähän neuvon sanaa, jos kristitty pyytää aina uudestaan samanlaista syntiään anteeksi? Tänään ei myöskään koskaan saarnata L.L. Laestadiuksen mainitsemista armonvarkaista, jotka ottavat vain evankeliumin mutta eivät tee mitään. On tuttu sanonta, että niitä rakkauden hedelmiä ei itse huomaa, mutta ei niitä huomaa myöskään silloin, jos hyviä tekoja ei oikeasti olekaan. Silloin niitä ei näe suurennuslasillakaan. Ehkä jo vaistotaan, kuka olen minä räkyttäjä, ja sen olen jo saanut tunteakin. Ehtoolliskirkossa päättelin, että en pyydä evankeliumia pitkätukkaiselta papilta enkä bodaripapilta enkä poliitikkopapilta. Sainhan ehtoollisen ja sen lupaukset. Suu on ehtoollisleivän jälkeen jäänyt kuivaksi vain joskus kun on ollut ei-lestadiolainen viininjakaja: ei ole saanut edes huulillensakaan kostuketta. Kristityille kuuluu siis laki; ei Mooseksen laki vaan paljon vaativampi hyvän omantunnon laki.
Tämän päivän vanh.lest.
Artsi
2444
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vilkutellaan entistä vilkkaammin. Pian alkavat hoitokokoukset.
Kyllähän Kristuksen kirkkolaki velvottaa neuvomaan ja puhuttelemaan vaikeuksissa olevaa uskovaista matkaystävää. Niinhän se Jeesus sanoi, että aina on katuvalle synnit anteeksi annettava. Mutta kyllä katumusta ja parannusta seuraa myös elämän parannus. On kaks eri asiaa, jos ei aiokaan parantaa elämäänsä tai jos parantaa, mutta silti aina uudestaan ja uudestaan horjahtaa samaan. Tämmöistäkin toveria saa neuvoa ja hänen kanssaan voi jutella auttaisiko mikään (esim. jonkin asian,kiusauksen, välttäminen)lankeamisesta. Loppujen lopuksi Jumala vain tietää sydämemmme todellisen tilan.