Kämppiksen käytös ottaa välillä pannuun. Hän on nuori ja suht. kokematon, mutta silti hän tuntuu kummallisen itsevarmalta ja on kova uhoamaan. Hän tekee numeron miltei kaikista tekemisistään ja liioittelee paljon. Väittelemme toisinaan ja kun olen parempi keskustelija, niin pystyn yleensä todistelemaan hänet maanrakoon, jos saisin puhua loppuun. Kämppis nimittäin siirtyy huutamiseen ja minun syyttelyyn ennen kuin "niittaan" hänet. Puolustusmekanismi?
Johtuuko nuo em. asiat hänen teinimäisyydestään vai onko kyseessä jonkin sortin heikko itsetunto, joka synnyttää kovan itseuhon ja omien virheiden tunnistamattomuuden. Mainitsen vielä, että hän on asunut ilman vanhempia kohta kaksi vuotta(eri paikkakunta) ja on ns. lapsi aikuisten maailmassa.
Johtuuko nuo em. asiat hänen teinimäisyydestään vai onko kyseessä jonkin sortin heikko itsetunto, joka synnyttää kovan itseuhon ja omien virheiden tunnistamattomuuden. Mainitsen vielä, että hän on asunut ilman vanhempia kohta kaksi vuotta(eri paikkakunta) ja on ns. lapsi aikuisten maailmassa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
eli siltä näin äkkiseltään kuulostaa. Olen itsekin joutunut aina olemaan pikkuaikuinen, joten tunnistan kyllä itsessäni tuollaista periksiantamattomuutta. Minulla siinä on taustalla se, että mikäli osoittautuu, että olin väärässä, todistaa se minulle, etten pärjännyt. Koska on valtava tarve pärjätä, en aina halua myöntää edes itselleni, mikäli olen muuttanut mielipidettäni. Sehän todistaisi, että en pärjännyt ensimmäisen päättämisessä, sen pitämisessä, perustelemisessa jnejne.. ja sehän kaikki todistaa, etten pärjää elämässä ja että on vain ajan kysymys, milloin tuhoudun kokonaan. Maailma ei oikeasti mene noin, mutta jos se TUNTUU siltä, niin minkäs teet.. En osaa nyt antaa sinulle hyviä neuvoja. Kämppiksellesi toivon armeliaisuutta itseään kohtaan ja sisäistä oikeutta olla olematta aina oikeassa.