Kärsin yläasteella vaihtelevista, eriasteisista syömishäiriöistä, mutta onneksi ne ovat jo historiaa... Toivon. Tässä tarinani lyhyesti, ehkä joku löytää siitä itsensä ja saa lohtua kohtalotoverista.
Juttu alkoi ihan tavallisesti, laihdutuksena, mutta vaativana (ehkäpä perfektionistina) painon putoaminen ei riittänyt, vaan vähensin ruokamääriä entisestään. Tämä anoreksiaa muistuttava vaihe päätyi lopulta siihen, että join vain mehua ja maitoa ja söin korkeintaan pari haarukallista kiinteää ruokaa. Salailu tietysti liittyi asiaan ja ahdisti; koulujen ruokailujen välttäminen kun kaverit kyselivät koko ajan miksi en syö, kotona syötin äidin jättämän ruokani koiralle... Jos minulle tarjottiin esim. pulla, saatoin ottaa sen, mutta pureskelin sen vain suussani saadakseni tunteen, että olen syönyt jotain.. sitten piilotin jämät roskikseen.
Jonkinasteinen herätys oli, kun ystäväni kertoi minulle käyttäneensä minun "oireitani" anoreksiasta kertovassa esseessään kokeessa. Kynteni olivat aina siniset ja minua palelsi, olin heikko. Ystävät yrittivät saada minua syömään; huomasivathan he tietysti että olin laihtunut! Mutta sanon tämän kaikille: jos kärsii syömishäiriöstä... Ei, ei mikään maailman mahti olisi saanut minua lopettamaan laihdutusta. Muutoksen täytyy tulla itsestä, ja minä en vain ollut valmis.
Laihduin "vain" noin yhdeksän kiloa, mutta eipä lähtöpainonikaan kyllä päätä huimannut, 176cm/60kg. Kesällä pidin paastoja, jolloin join viikon ajan vain mehua. Kokeilin jopa pelkällä vedellä, mutta vapina ja huimaus ym. oireet - muutenkin jo heikkona - olivat liikaa.
Vähitellen tämä anoreksiaa muistuttava vaihe vaihtui bulimian tapaiseen (väli ehkä n. puoli vuotta), minulla oli hillittömmiä ahmimisjaksoja, joiden jälkeen yritin oksentaa. En vain koskaan ole onnistunut siinä, joten parinkymmenen yrityksen jälkeen jätin sen. Vastahakoisesti. Välillä seurasi laihdutusta, välillä ahmimista.
Sitten minulle vain tuli ymmärrys. Ei sitä voi paremmin ilmaista! Tajusin, minä en ole lihava, en voi jatkaa näin, olen onneton. Elämänlaatuni parani huomattavasti, kun en vahtinut jokaista suupalaa. NAUTIN elämästä.
Ja - myöhemmin älysin myös, että miehet eivät pidä langanlaihoista tytöistä. Tämä on FAKTA. Ajattelin itsekin nuorempana tämän olevan klisee, mutta keskusteltuani miesten kanssa he ovat aina sanoneet - ja mikä tärkeintä KÄYTTÄYTYNEET niin.
Rakastakaa itseänne, vaikka kuinka vaikealta se tuntuisi aluksi! Nauttikaa elämästä! Tsemppiä.
Juttu alkoi ihan tavallisesti, laihdutuksena, mutta vaativana (ehkäpä perfektionistina) painon putoaminen ei riittänyt, vaan vähensin ruokamääriä entisestään. Tämä anoreksiaa muistuttava vaihe päätyi lopulta siihen, että join vain mehua ja maitoa ja söin korkeintaan pari haarukallista kiinteää ruokaa. Salailu tietysti liittyi asiaan ja ahdisti; koulujen ruokailujen välttäminen kun kaverit kyselivät koko ajan miksi en syö, kotona syötin äidin jättämän ruokani koiralle... Jos minulle tarjottiin esim. pulla, saatoin ottaa sen, mutta pureskelin sen vain suussani saadakseni tunteen, että olen syönyt jotain.. sitten piilotin jämät roskikseen.
Jonkinasteinen herätys oli, kun ystäväni kertoi minulle käyttäneensä minun "oireitani" anoreksiasta kertovassa esseessään kokeessa. Kynteni olivat aina siniset ja minua palelsi, olin heikko. Ystävät yrittivät saada minua syömään; huomasivathan he tietysti että olin laihtunut! Mutta sanon tämän kaikille: jos kärsii syömishäiriöstä... Ei, ei mikään maailman mahti olisi saanut minua lopettamaan laihdutusta. Muutoksen täytyy tulla itsestä, ja minä en vain ollut valmis.
Laihduin "vain" noin yhdeksän kiloa, mutta eipä lähtöpainonikaan kyllä päätä huimannut, 176cm/60kg. Kesällä pidin paastoja, jolloin join viikon ajan vain mehua. Kokeilin jopa pelkällä vedellä, mutta vapina ja huimaus ym. oireet - muutenkin jo heikkona - olivat liikaa.
Vähitellen tämä anoreksiaa muistuttava vaihe vaihtui bulimian tapaiseen (väli ehkä n. puoli vuotta), minulla oli hillittömmiä ahmimisjaksoja, joiden jälkeen yritin oksentaa. En vain koskaan ole onnistunut siinä, joten parinkymmenen yrityksen jälkeen jätin sen. Vastahakoisesti. Välillä seurasi laihdutusta, välillä ahmimista.
Sitten minulle vain tuli ymmärrys. Ei sitä voi paremmin ilmaista! Tajusin, minä en ole lihava, en voi jatkaa näin, olen onneton. Elämänlaatuni parani huomattavasti, kun en vahtinut jokaista suupalaa. NAUTIN elämästä.
Ja - myöhemmin älysin myös, että miehet eivät pidä langanlaihoista tytöistä. Tämä on FAKTA. Ajattelin itsekin nuorempana tämän olevan klisee, mutta keskusteltuani miesten kanssa he ovat aina sanoneet - ja mikä tärkeintä KÄYTTÄYTYNEET niin.
Rakastakaa itseänne, vaikka kuinka vaikealta se tuntuisi aluksi! Nauttikaa elämästä! Tsemppiä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Sitten minulle vain tuli ymmärrys". Olisi ollut kiva päästä sinun päähäsi katsomaan, mitä sillä hetkellä tapahtui:). Siitä olisi monelle apua! Voisit mielestäni kirjoittaa muistikuviasi tuosta tapahtumasta: tuntemuksia, ajatuksia, mitä tahansa ajatuksia, tapahtumia; sillä olisi varmasti lukijoita pienen kirjankin verran!
oli kuin toisinto omastani eli anoreksian kautta bulimiaan ja jossain vaiheessa "herätys"...nyt jälkeenpäin tajuaa sen järjettömyyden,mutta silloin sitä eli siinä valhemaailmassa.Ei mullakaan paino paljon tippunut,olin "laihimmillani" 49 kiloa ja 172 senttiä.Nyt olen jo äiti ja 53 kiloa.Olen ollut hoikka aina.Mutta se salailu...onneksi selvisin siitä;serkku ei-hän menehtyi syömishäiriöönsä.Osittain se sai minut nousemaan suostani...tsemppiä vain sinulle ja kaikille muillekin! P.s minunkin täytyi oppia rakastamaan itseäni uudelleen.