1.luku
San juoksi kotinsa suuntaan. Hän tiesi, ettei mitään niin kaameata saisi käydä. Ei hänelle. Hän tiesi, ettei mikään niin kauhea asia voinut käydä toteen. Vanha kerrostalo häämötti jo hänen horisontissaan. San oli jo huokaista helpotuksesta, muttei tohtinut, sillä hän tiesi mikä kotona odotti. ”Hyvä jumala, älä anna sen olla totta ”, hän mutisi silmät ummessa ja avatessaan ne kerrostalo oli enää metrien päässä. Kädet täristen hän kaivoi avaimet taskustaan ja avasi ulko-oven rasahtaen. ”Tule jo ”, hän ähkäisi hissille ja jyskytti ovea tuloksetta. Mielessään hän mittaili aikaa ja juoksi portaita pitkin kahdeksanteen kerrokseen. ”Pyydän ”, hän rukoili vielä ovella ja katsoi kimmeltävin silmin postiluukussa lukevaa nimeä. Vanninen, jonka viereen oli teipattu pieni lappu: ”Koskela ”. Ovi aukesi ja asunto näytti täysin normaalilta. Ilmassa tuoksui puhdas pyykki ja parvekkeelta tulvi raitista ilmaa. ”Äiti ”, San huhuili ja kurkkasi äitinsä makuuhuoneeseen. Siististi sijattu peti, jolle oli aseteltu tyynyjä. Liidan siistiä. San käveli olohuoneen poikki omaan huoneeseensa. ”Äiti ?” hän kysyi ovelta, muttei saanut vastausta. Häntä odotti tyhjä huone. Samanlaisessa olomuodossa, kun hänen lähtiessä. Synkkänä ympäri kääntyessään, pois lähteäkseen, hän kuitenkin huomasi jotain erilaista. Hänen lapsuuden hyppynarunsa, jotka olivat roikkuneet kirjoituspöydän yläpuolella, olivat poissa. ”EI !” hän kiljui ja juoksi kyyneleet poskillaan kylpyhuoneelle. Ovi oli lukossa ja San hakkasi sitä raivon vallassa. ”Äiti, älä tee sitä. Älä, jätä minua yksin ! Sinä et voi !” hän kiljui itkun lomasta.
”San hakkasi ovea raivon vallassa. Katsoin itseäni peilistä ja mietin, etten ikinä uskonut joutuvani tähän tilanteeseen. San aneli minua lopettamaan. Käski minua avaamaan oven. Suihkautin mietoa hajuvettä kaulalleni. Hajuvettä, jonka elämäni mies oli minulle ostanut. Avasin ponnarin päästäen laineikkaat hiukseni valloilleen ja tuijotin itseäni silmiin. Mietin kuka olin ja mitä täällä tein. Olin ollut ennen jotain muuta. Ennen Jania. Tarkistin, että hyppynaruista tehty silmukka oli tiukasti kiinni suihkuverhon tangossa ja astuin kylpyammeesseen ja sen reunalle. ”Äiti älä jätä minua yksin. Miten minä pärjään täällä. Muutetaan pois, mennään mummolle. Hän ymmärtää. Tehdään Janista rikosilmoitus ja aloitetaan elämä uudelleen. Käydään isän haudalla viemessä kukkia ”, San lupaili uutta elämää. Katsoin ovea kuvitellen Sanin eteeni. Aleksandra. Nuo kastanjan väriset tuuheat hiuksensa, jotka olivat aina saparoilla ja hänen tumman siniset silmänsä. Ilmetty isänsä. Hymyilin kyynelten valuessa poskiani pitkin leualle, josta ne tippuivat kylpyammeen reunalle, tai maahan. ”Selvä ”, kuiskasin ja olin jo irroittamassa silmukkaa pääni ympäriltä, kun jalkani liukui reunalla. Silmukka kiristyi silmieni sumentuessa. ”Äiti !” San kiljui ja itki ovelta. Hän tiesi, että aikani oli tullut. Viimeisenä ajatuksenani oli, etten koskaan halunnut sitä”.
San istui sängyllään tuijottaen kyynelistä märkää lappua käsissään. Hän ei voinut uskoa sen tapahtuneen. Hänen äitinsä, joka oli aina ollut esimerkkinä, kehottanut elämään, kun vielä voi, luvannut parempaa huomista, oli rikkonut lupauksensa. Hylännyt hänet tähän maailmaan. Yksin. San painoi tyynyn kasvojaan vasten ja painoi polvensa kiinni tyynyyn. ”Äiti ”, hän kuiskasi itkunsa seasta. Hänellä oli aina ollut joku, mutta nyt hän oli yksin. Hänellä ei ollut ketään. ”Isä miksi sinä kuolit ”, San vaikeroi ja nosti katseensa tyynystä yhä hiljalleen keinuen ja katsoi pöydällä olevaa kuvaa. Hän oli viisivuotias ja isä ja äiti hymyilivät hänen vierellään ja pitivät käsistään kiinni. Sanin hiukset olivat saparoilla, mutta ne olivat vain hieman vaaleammat. Hän kurottautui ottamaan kuvan käteensä ja peitti siintä kaiken muun paitsi itsensä. Siltä hänestä juuri nyt tuntui.
”Aleksandra, tuskin uskoit tämän koskaan tapahtuvan. Kuvitelmista totta. En uskonut minäkään, mutten voi antaa kaiken kulkea normaalisti. Janin tullessa elämäämme siintä tuli rikkinäinen ja synkkä. Toivon, että voit joskus antaa anteeksi virheeni ja elää onnellisesti. Onnellisemmin kuin minä. Uskon sinun ymmärtävän tarkoitukseni. Sinulla on elämä edessäsi, sinulla on toivoa. Mitä minulla olisi ollut ei mitään. Meillä olisi ollut vain toisemme”.
San huokaisi syvään. Seinällä riippunut ruusu tiputti terälehden maahan. ”Minä en riittänyt sinulle, mutta näetkö. Minunkin elämäni on kuihtumassa ”, Hän kuiskasi katsoen ylöspäin. ”Aleksandra ”, nainen, arviolta neljänkymmenen kutsui Sania ovelta. Hän katsoi Sania silmälasiensa takaa ja yritti hymyllänsä kannustaa tyttöä jaksamaan. ”San ”, San kertoi ja nainen nyökkäsi. Oli kulunut jo tunti, kun San oli löytänyt äitinsä kylpyhuoneesta. Hän oli vapisevin käsin soittanu ambulanssin, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Äiti oli kuollut eikä kukaan pystynyt herättämään häntä henkiin. ”Olen täällä sosiaaliviranomaisten käskystä ”, nainen selosti ovelta. Kyllä San sen tiesi, oli hän sentään jo neljätoista. ”Onko näin, ettei sinulla oli ketään varsinaista huoltajaa ?” nainen varmisti asioita ja tuli varovasti hieman arkaillen lähemmäs Sania. Työssään hän oli oppinut, että ihminen on haavoittuvainen, ja menettäessään jotakin todella arvokasta, hän vetäytyy kuoreensa ja on yksin. Lähestyminen liidan ripeästi, voi luoda elinikäisen trauman ja vihan muita kohtaan. San nyökkäsi tuijottaen vastapäiselle seinälle. Hänen poskelleen vierähti taas kyynel. ”Olen yksin ”, hän myönsi ja puristi polvet vasten rintaansa. ”Ei, et ole. Tai siltä se ehkä tuntuu, mutta sinulla on ystävät ja ”, nainen sanoi ja otti Sanin kädet omiensa sisälle :” Ja usko jumalaan ”. Nainen hymyili ja uskoi lähestyneensä Sania oikealla tavalla, kenties voittaneensa jo tytön luottamuksen. ”Missä Jumala oli, kun äitini kuoli ? Oliko hänellä kiireitä olla kuulematta omaa rukoustani, etten jäisi yksin. Ihminen, joka oli minulle ainut ja kaikki kaikessa kuoli, koska Jumala ei kuullut rukoustani ”, San huusi raivon vallassa samalla ylös noustessaan ja pauhasi kädet ympärillään viuhtoen. Nainen tuli lähemmäksi häntä, mutta samalla hieman perääntyi henkisesti. ”San, ehkä se oli kohtalo, jos äitisi oli tarkoitus kuolla. Mieti mitä olisi käynyt, jos hän ei olisikaan kuollut ?” nainen puhui rauhallisella äänellä ja laski kätensä Sanin olkapäälle. Hän oli hieman Sania pitempi, sen verran, että joutui katsomaan hieman alaspäin katsoessaan Sanin kättä, joka lähestyi naisen kättä. Se tarttui siihen kiinni kättely otteella. ”Miten minun nyt käy ?”
Auto kaarsi pois kerrostalon pihasta. Se ei ollut hieno. Aika vanha, kenties vuosimallia –85. Aleksandra oli silti etupenkillä istuessaan onnellinen ja hän hymyili vapautuneesti. Venla istui hänen vierellään ja hyräili radion tahdittamana naputtaen rattia sormenpäillään. Venla katsoi aina välillä Sania kuin varmistaen, että tämä oli yhä siinä vierellä. Hän katsoi välillä lasiensa ylitse, hiuksiensa välistä, tai silmäkulmasta. San kuitenkin huomasi jokaisen kerran. Hän hymyili aina vain nähdäkseen kuinka helpottunut Venla oli. Venlalla oli samaa hajuvettä, kun Sanin äidillä. Se tuoksui miedosti, mutta tunkeutui vahvasti Sanin nenään. ”Sinulla on samaa ”, hän aloitti, mutta puhuessa sanat tarttuivat kurkkuun ja ajautuivat äitiin. ”Hajuvettä, kun äidilläsi ”, Venla hymyili. San katsoi häntä ihmeissään. ”Hän oli laittanut sitä kylpyhuoneessa ”, Venla jatkoi. San synkkeni hieman, mutta yritti hymyillä parhaansa mukaan Venlalle. ”Hän sai sen isältä ”, San kertoi ja painoi valokuvan itseään vasten. Kaikki hänen tavaransa olivat takapenkillä ja paksissa. Ainut, jota hän ei ollut laittanut kasseihin oli juuri se valokuva. ”Isäsi oli komea mies ”, Venla totesi vilkaistessaan kuvaa. ”Noh, perillä ollaan ”, Venla sanoi hieman apeasti. San tuijotti yksikerroksista taloa edessään. Pihalla leikki muutama lapsi, jotka katsoivat häntä olkansa ylitse. Ovella seisoi pitkä vaaleahiuksinen nuorehko nainen, joka katsoi Venlaa ja Sania kuin myrkynnielleenä. ”Aleksandra Vanninen ?” hän kysyi Sanilta. ”Kyllä ”, Venla ehätti vastaamaan ja töytäisi Sania kannustavasti kohti naista. ”Carita Suhonen ”, nainen esitteli itsensä happamasti ja ojensi kätensä Sanille. San ei hymyillyt, katsoi vain Caritaa silmiin. ”Älä koskaan katso minua noin !” Carita murahti. San etääntyi pelästyneenä, mutta astui sisälle Caritan siirtyessä sivummalle. Hän loi katseen puuovessa riippuneeseen kylttiin ja huokaisi syvään kohtalolleen. ”Väliaikainen asuinsija hylätyille, orvoille, tai häiriintyneille lapsille ”. Sanat hehkuivat hänen silmissään hetken, ennen kuin jokin muu herätti hänen kiinnostuksensa. ”Viola paksukainen ”, uuvutetun näköinen tyttö ilkkui ikkunalaudalta. Hän heilautti valkeat hiuksensa selkänsä taa ja nauroi ilkeästi. Hän siirsi katseensa Saniin. ”Uusi tulokas ”, hän kailotti sen verran kovaa, että hieman pyöreä tyttö, jolle ilkunta oli selvästi osoitettu, lopetti itkunsa tuhertamisen ja siirsi katseensa Saniin.
Tyttö heilautti itsensä ketterästi alas ikkunalta ja käveli kissamaisesti Sanin eteen. ”Täällä on tiukat säännöt. Sinä tottelet minua ja kaikki on hyvin ”, hän sihisi ja San olisi voinut purskahtaa itkuun pelkästä katseesta. Hän kuitenkin tunsi sen täysin tarpeettomaksi ja asemaansa heikentäväksi, joten hän astui niin lähelle, kun vain suinkin pystyi tyttöä ja kuiskasi tämän korvaan: ”Katsotaan ”. Carita tuli parahiksi selvästi kytevän riidan väliin ja tarttui Sanin hihoihin vetäisten nämä kovakouraisesti ylös tutkiskellen käsivarsia samalla kuulustellen: ”Poltatko ?” San katsoi häntä inhoten: ”En ”. ”Nautitko alkoholia ”, Carita jatkoi ja katsoi Sania silmiin katseella: -Tervetuloa julmaan maailmaan.. Lapsi. ”En ”, San tiuskaisi tylysti vastaten katseellaan: -Mitä olen sitten ennen elänyt. ”Käytätkö huumeita ”, Carita kysyi julmemmin. ”No en !” San huusi. Se oli viimeinen asia mitä hän olisi koskaan tehnyt. ”Käytäthän ”, Carita nauroi ilkikurisesti. Hän osoitti Sania syyttävällä sormellaan. ”En todellakaan !” San puolusteli. ”Testasin vain. Hyvä. Sinulle ei tarvitse muuta sanoa, kuin jatka samalla mallilla, mutta ”, Carita veti syvään henkeä. ”Unelmat ovat loppuneet, maailman päällä ei ole enää sitä lasia, joka suojaa kaikelta. Se on mennyt rikki ”, Carita esitti asiansa filosofisesti. San huokaisi syvään katsoen olkansa ylitse autossa istuvaa Venlaa. Venla viittoi häntä tulemaan luokseen. ”En voi jäädä tänne ”, San uikutti kauhuissaan. Venla otti häntä kädestä kiinni ja hymyili kannustavasti: ”Sinä pärjäät vielä”. ”Mutta, älä jätä minua ”, San voihkaisi ja katsoi lasittunein silmin Venlaa. ”Hömppä. Rahtaa nyt kamasi sisään. Tulen katsomaan sinua huomenna !” Venla lupasi ja oli jo starttaamassa, kunnes huomasi toisella penkillä kuvan. ”San, tämä jäi ”, Venla sanoi ja ojensi kuvan Sanille. ”Kiitos ”, San muodosti sanan huulilleen ja puristi kuvan rintaansa vasten. Hän seisoi pihalla vielä kauan Venlan lähdön jälkeen.
2. luku
Huone näytti tyhjältä. Siellä oli kolme sänkyä, joista kaksi oli selvästi jo varattu, sillä niitä ei ollut sijattu samalla tavalla kuin yhtä. San laskin molemmat laukkunsa ja muovipussinsa lattialle. Hän asetti kädessään olleen valokuvan kehyksineen pöydälle ja hymyili vinosti. ”Hylkiö ”, kuului pihahdus hänen takaansa. San kääntyi säpsähtäen ja aivan hänen edessään seisoi se sama tyttö, jonka kanssa hän ei ollut tullut toimeen ensi minuuteillaan täällä. ”En minä ole ”, hän aloitti surullisesti, mutta kokosi itsensä ja tunsi tytön vajoavan varjoonsa. ”Ei se mitään, vaikka olisit. Olenhan minäkin ja muut ”, tyttö sanoi ystävällisemmin ja kävi istumaan sängylle. Hän huomasi heti kuvan ja otti sen käteensä. ”Onnea ei enää ole. Pakko pärjätä omillaan ”, hän kuiskasi eikä San olisi kuullut ellei hän olisi istuutunut tytön viereen. Tyttö puhui selvästi erimaalaisella painoitteella. Hän lausui monet kirjaimet eri tavalla. ”Annabella ”, tyttö lopulta esittäytyi. Hän laittoi kuvan takaisin pöydälle ja nousi ylös. Ovella hän katsoi vielä taakseen ja hymyili. San huokaisi syvään ja hymyili takaisin.
”Aleksandra, tule mukaani ”, Carita pyysi illemmalla Sanin puratessa vaatteitaan kaappiin. Tilaa ei ollut riittävästi, joten San oli pyytänyt Caritalta mustan jätesäkin, johon hän viskasi kaikki vaatteet, mitä ei tarvinnut. ”Tullaan ”, San puuskahti väsyneenä. Monen tunnin urakan jälkeen laukut olivat tyhjinä sängyllä ja muovipussit siististi viikattuina komeron alhaalla kenkälaatikossa. San seurasi Caritaa lyhyen käytävän päässä olevaan keittiöön, josta johti kaksi ovea, toinen johti takapihalle ja toinen olohuoneeseen, mistä pääsi etupihalle ja kylpyhuoneisiin. Carita avasi jääkaapin oven rivakkaalla otteella. Hyllyt oli siististi täynnä kuppeja ja kippoja. ”Kaikki missä on sinun nimesi, ovat sinulle tarkoitettuja. Ne täytetään aamulla yhdeksältä, päivällä kahdeltatoista, iltapäivällä neljältä, sitten on kaikkien yhteinen välipala kello kuusi ja illalla seitsemältä ”, Carita lateli aikoja, jotka vain pyörivät Sanin päässä ilman, että hän tajusi niistä yhtäkään. ”Kylpyhuoneet ovat erikseen tytöille ja pojille. Molemmissa on varauslista suihkuvuoroille. Mikäli haluat varmasti päästä suihkuun ajallaan ja yksityisesti ”, Carita selosti suu pulputen. San vain nyökkäili. ”Nyt meidän täytyy mitata pituutesi ja painosi ”, Carita huomautti ja veti Sanin kädestä pitäen käytävälle ja sieltä lasioven, jossa luki: ”Vain henkilökunnalle”, läpi pieneen huoneeseen. San tuijotti vaakaa tietäen, ettei siintä seuraisi hyvää. ”Eli tule tänne ja ota tuo paita ja housut pois ”, Carita kehotti kaivaessaan kirjoituspöydän laatikosta jotakin. San poisti päältään pitkähihaisen, jonka alla hänellä oli toppi ja hän riisui farkkunsa. Hän huomasi Caritan säpsähtävän, kun tämä näki Sanin laihat jalat. Eivät ne pelkät luut olleet, mutteivät terveellisenkään laihat. Hän veti Sanin seinän luo ja laski tämän pituuden. ”167 centtiä ”, Carita mutisi ja heilautti kättään vaakaa kohti. San sulki silmänsä astuessaan vaa´alle. Lukema ei tuntunut miellyttävän Caritaa, sillä hän veti syvään henkeä ja tarttui Sania olasta. ”49 kiloa ”.
Aleksandra astui apeana olohuoneeseen. Hänestä oli jäljellä enää riuku. Kaikki muut tuijottivat keskittyneesti televisiota, mutta Carita keskitti heidän kiinnostuksensa Saniin. ”Tässä on uusi tulokas Aleksandra ”, hän huudahti kovaa. Annabella napsautti sormiaan ja kaikki kääntyivät katsomaan Sania. ”Pelkkä San riittää ”, hän mutisi hiljaa. Joku napsautti television pois päältä. ”Hän on tällä hetkellä orpo ja pyrimme kotiuttamaan hänet mahdollisimman nopeasti. Toivottavasti olette hänelle kilttejä, osittain siksi, että hän on uusi ja osittain siksi, ettei hän tunne tältä paikkakunnalta ketään. Esittäytykää siis kaikki ”, Carita yritti olla parhaansa mukaan ystävällinen Sania kohtaan. Annabella veti syvään henkeä ja puhalsi ilmat hitaasti ulos. ”Annabella ”, hän sanoi noustessaan seisomaan. Hänen vierelleen nousi lyhyt, polkkatukkainen tyttö, joka oli nimeltään Riina. San tuli esittäytymisten lopussa siihen tulokseen, että poikia kuului seitsemän ja tyttöjä kahdeksan, hänen nykyiseen perheeseensä.
Aurinko laski hitaasti värjäten huoneen oranssillaan. Säteet tunkeutuivat lasin lävitse hohtaen Sanin kasvoilla kuin aamukaste. ”Hei, olen Sade ”, kuului hennon tytön ääni ovelta. San nousi istumaan sängynreunalle ja katsoi tyttöä hieman kummissaan. Tytöllä oli maantienväriset lyhyehköt hiukset, joissa kimmelsi pois kuluneita kellertäviä raitoja. Hänen silmänsä olivat suuret ja tummanvihreät. San hymyili tytölle ystävällisesti ja aukaisi suunsa sanoakseen nimensä, mutta Sade keskeytti hänet: ”Aleksandra, tai San ”. San naurahti kuvastaen äänessää: -Niin tietenkin sinä tiesit. Kukapa ei tietäisi. Sade rohkeni hieman ja tuli viereiselle sängylle istumaan. Hän katsoi kaihoisasti ikkunasta ulos ja hänen silmiinsä ilmestyi kuultoa. ”Etkö kaipaa ystäviäsi ?” hän kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. San siirsi katseensa vaivaantuneesti päiväpeittoon ja esitti katselevansa jotakin likatahraa peitteessä, vaikka yritti vain peitellä silmiin kihonneet kyyneleet. ”Ei minulla ollut ystäviä, tai miten sen nyt ottaa. Kyllä niitä oli, jos niitä ystäviksi voisi sanoa ”, hän lopulta sanoi kaihoten. ”Ei minullakaan ole muita, kun te ”, Sade sanoi ja käänsi päänsä Saniin päin. ”Eikä sinullakaan ole kuin meidät ”, Sade naurahti kuivasti ja hieman kolkosti. San oli jo aikeissa huutaa : ”Kyllä minulla on muitakin ”. Mutta hän eväsi aikeensa, sillä tiesi, ettei hänellä ollut ketään muita. Vain tyhjää. Maailman kaikki vääryys.
Kello läheni kahtatoista. San makasi valveilla sängyssään kuunnellen Saden ja Violan hengitystä. Tasaista kohinaa. Hän ummisti silmänsä miettien äitiään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti. Äiti. Yksinäisyys. Venla. Lastenkoti. Yhden päivän aikana, hän oli kokenut elämänsä suurimman muutoksen. San kuuli korvissaan Albinonin Adagion haikean sävelmän. Ja hänen mieleensä muistuivat äidin sanat. ”Tämä pitää soittaa hautajaisissani ”. Hän oli sanonut sen hymyillen, mutta etäisesti. Sanin poskelle vierähti kyynel toisensa perään. Kuinka nopeasti se hetki tulikaan.
”Äiti älä jätä minua. Älä jätä minua yksin. Voin antaa anteeksi. Ethän sinä sitä halunnut. Ethän ? Ethän koskaan uskonut elämäsi huonouteen ? Löysit aina jotain hyvää ? Enkö minä ollut sinulle mitään hyvää ? Olinko elämäsi suurin virhe. Mikset voisi tulla takaisin. En halua soittaa Albinonin Adagiota hautajaisissasi. En halua myöntää, että olet poissa. Miksemme voisi vain palata aikaan, jolloin kaikki oli hyvin. Tule takaisin, mennään katsomaan järvelle kuinka joutsenet liitävät vedenpintaa pitkin. Tule takaisin hyräilemään minulle iltaisin Joutsenlampea. Tule takaisin, että voit peitellä minut uneen. En saa unta ilman sinua. Tule takaisin ”.
Niin tämä on vain pätkä.. jonka olen ehtinyt kirjoittaa..=) Mutta antakaa ideoita parannuksiin ja muutenkin kommentteja..Kiitos..=)
San juoksi kotinsa suuntaan. Hän tiesi, ettei mitään niin kaameata saisi käydä. Ei hänelle. Hän tiesi, ettei mikään niin kauhea asia voinut käydä toteen. Vanha kerrostalo häämötti jo hänen horisontissaan. San oli jo huokaista helpotuksesta, muttei tohtinut, sillä hän tiesi mikä kotona odotti. ”Hyvä jumala, älä anna sen olla totta ”, hän mutisi silmät ummessa ja avatessaan ne kerrostalo oli enää metrien päässä. Kädet täristen hän kaivoi avaimet taskustaan ja avasi ulko-oven rasahtaen. ”Tule jo ”, hän ähkäisi hissille ja jyskytti ovea tuloksetta. Mielessään hän mittaili aikaa ja juoksi portaita pitkin kahdeksanteen kerrokseen. ”Pyydän ”, hän rukoili vielä ovella ja katsoi kimmeltävin silmin postiluukussa lukevaa nimeä. Vanninen, jonka viereen oli teipattu pieni lappu: ”Koskela ”. Ovi aukesi ja asunto näytti täysin normaalilta. Ilmassa tuoksui puhdas pyykki ja parvekkeelta tulvi raitista ilmaa. ”Äiti ”, San huhuili ja kurkkasi äitinsä makuuhuoneeseen. Siististi sijattu peti, jolle oli aseteltu tyynyjä. Liidan siistiä. San käveli olohuoneen poikki omaan huoneeseensa. ”Äiti ?” hän kysyi ovelta, muttei saanut vastausta. Häntä odotti tyhjä huone. Samanlaisessa olomuodossa, kun hänen lähtiessä. Synkkänä ympäri kääntyessään, pois lähteäkseen, hän kuitenkin huomasi jotain erilaista. Hänen lapsuuden hyppynarunsa, jotka olivat roikkuneet kirjoituspöydän yläpuolella, olivat poissa. ”EI !” hän kiljui ja juoksi kyyneleet poskillaan kylpyhuoneelle. Ovi oli lukossa ja San hakkasi sitä raivon vallassa. ”Äiti, älä tee sitä. Älä, jätä minua yksin ! Sinä et voi !” hän kiljui itkun lomasta.
”San hakkasi ovea raivon vallassa. Katsoin itseäni peilistä ja mietin, etten ikinä uskonut joutuvani tähän tilanteeseen. San aneli minua lopettamaan. Käski minua avaamaan oven. Suihkautin mietoa hajuvettä kaulalleni. Hajuvettä, jonka elämäni mies oli minulle ostanut. Avasin ponnarin päästäen laineikkaat hiukseni valloilleen ja tuijotin itseäni silmiin. Mietin kuka olin ja mitä täällä tein. Olin ollut ennen jotain muuta. Ennen Jania. Tarkistin, että hyppynaruista tehty silmukka oli tiukasti kiinni suihkuverhon tangossa ja astuin kylpyammeesseen ja sen reunalle. ”Äiti älä jätä minua yksin. Miten minä pärjään täällä. Muutetaan pois, mennään mummolle. Hän ymmärtää. Tehdään Janista rikosilmoitus ja aloitetaan elämä uudelleen. Käydään isän haudalla viemessä kukkia ”, San lupaili uutta elämää. Katsoin ovea kuvitellen Sanin eteeni. Aleksandra. Nuo kastanjan väriset tuuheat hiuksensa, jotka olivat aina saparoilla ja hänen tumman siniset silmänsä. Ilmetty isänsä. Hymyilin kyynelten valuessa poskiani pitkin leualle, josta ne tippuivat kylpyammeen reunalle, tai maahan. ”Selvä ”, kuiskasin ja olin jo irroittamassa silmukkaa pääni ympäriltä, kun jalkani liukui reunalla. Silmukka kiristyi silmieni sumentuessa. ”Äiti !” San kiljui ja itki ovelta. Hän tiesi, että aikani oli tullut. Viimeisenä ajatuksenani oli, etten koskaan halunnut sitä”.
San istui sängyllään tuijottaen kyynelistä märkää lappua käsissään. Hän ei voinut uskoa sen tapahtuneen. Hänen äitinsä, joka oli aina ollut esimerkkinä, kehottanut elämään, kun vielä voi, luvannut parempaa huomista, oli rikkonut lupauksensa. Hylännyt hänet tähän maailmaan. Yksin. San painoi tyynyn kasvojaan vasten ja painoi polvensa kiinni tyynyyn. ”Äiti ”, hän kuiskasi itkunsa seasta. Hänellä oli aina ollut joku, mutta nyt hän oli yksin. Hänellä ei ollut ketään. ”Isä miksi sinä kuolit ”, San vaikeroi ja nosti katseensa tyynystä yhä hiljalleen keinuen ja katsoi pöydällä olevaa kuvaa. Hän oli viisivuotias ja isä ja äiti hymyilivät hänen vierellään ja pitivät käsistään kiinni. Sanin hiukset olivat saparoilla, mutta ne olivat vain hieman vaaleammat. Hän kurottautui ottamaan kuvan käteensä ja peitti siintä kaiken muun paitsi itsensä. Siltä hänestä juuri nyt tuntui.
”Aleksandra, tuskin uskoit tämän koskaan tapahtuvan. Kuvitelmista totta. En uskonut minäkään, mutten voi antaa kaiken kulkea normaalisti. Janin tullessa elämäämme siintä tuli rikkinäinen ja synkkä. Toivon, että voit joskus antaa anteeksi virheeni ja elää onnellisesti. Onnellisemmin kuin minä. Uskon sinun ymmärtävän tarkoitukseni. Sinulla on elämä edessäsi, sinulla on toivoa. Mitä minulla olisi ollut ei mitään. Meillä olisi ollut vain toisemme”.
San huokaisi syvään. Seinällä riippunut ruusu tiputti terälehden maahan. ”Minä en riittänyt sinulle, mutta näetkö. Minunkin elämäni on kuihtumassa ”, Hän kuiskasi katsoen ylöspäin. ”Aleksandra ”, nainen, arviolta neljänkymmenen kutsui Sania ovelta. Hän katsoi Sania silmälasiensa takaa ja yritti hymyllänsä kannustaa tyttöä jaksamaan. ”San ”, San kertoi ja nainen nyökkäsi. Oli kulunut jo tunti, kun San oli löytänyt äitinsä kylpyhuoneesta. Hän oli vapisevin käsin soittanu ambulanssin, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Äiti oli kuollut eikä kukaan pystynyt herättämään häntä henkiin. ”Olen täällä sosiaaliviranomaisten käskystä ”, nainen selosti ovelta. Kyllä San sen tiesi, oli hän sentään jo neljätoista. ”Onko näin, ettei sinulla oli ketään varsinaista huoltajaa ?” nainen varmisti asioita ja tuli varovasti hieman arkaillen lähemmäs Sania. Työssään hän oli oppinut, että ihminen on haavoittuvainen, ja menettäessään jotakin todella arvokasta, hän vetäytyy kuoreensa ja on yksin. Lähestyminen liidan ripeästi, voi luoda elinikäisen trauman ja vihan muita kohtaan. San nyökkäsi tuijottaen vastapäiselle seinälle. Hänen poskelleen vierähti taas kyynel. ”Olen yksin ”, hän myönsi ja puristi polvet vasten rintaansa. ”Ei, et ole. Tai siltä se ehkä tuntuu, mutta sinulla on ystävät ja ”, nainen sanoi ja otti Sanin kädet omiensa sisälle :” Ja usko jumalaan ”. Nainen hymyili ja uskoi lähestyneensä Sania oikealla tavalla, kenties voittaneensa jo tytön luottamuksen. ”Missä Jumala oli, kun äitini kuoli ? Oliko hänellä kiireitä olla kuulematta omaa rukoustani, etten jäisi yksin. Ihminen, joka oli minulle ainut ja kaikki kaikessa kuoli, koska Jumala ei kuullut rukoustani ”, San huusi raivon vallassa samalla ylös noustessaan ja pauhasi kädet ympärillään viuhtoen. Nainen tuli lähemmäksi häntä, mutta samalla hieman perääntyi henkisesti. ”San, ehkä se oli kohtalo, jos äitisi oli tarkoitus kuolla. Mieti mitä olisi käynyt, jos hän ei olisikaan kuollut ?” nainen puhui rauhallisella äänellä ja laski kätensä Sanin olkapäälle. Hän oli hieman Sania pitempi, sen verran, että joutui katsomaan hieman alaspäin katsoessaan Sanin kättä, joka lähestyi naisen kättä. Se tarttui siihen kiinni kättely otteella. ”Miten minun nyt käy ?”
Auto kaarsi pois kerrostalon pihasta. Se ei ollut hieno. Aika vanha, kenties vuosimallia –85. Aleksandra oli silti etupenkillä istuessaan onnellinen ja hän hymyili vapautuneesti. Venla istui hänen vierellään ja hyräili radion tahdittamana naputtaen rattia sormenpäillään. Venla katsoi aina välillä Sania kuin varmistaen, että tämä oli yhä siinä vierellä. Hän katsoi välillä lasiensa ylitse, hiuksiensa välistä, tai silmäkulmasta. San kuitenkin huomasi jokaisen kerran. Hän hymyili aina vain nähdäkseen kuinka helpottunut Venla oli. Venlalla oli samaa hajuvettä, kun Sanin äidillä. Se tuoksui miedosti, mutta tunkeutui vahvasti Sanin nenään. ”Sinulla on samaa ”, hän aloitti, mutta puhuessa sanat tarttuivat kurkkuun ja ajautuivat äitiin. ”Hajuvettä, kun äidilläsi ”, Venla hymyili. San katsoi häntä ihmeissään. ”Hän oli laittanut sitä kylpyhuoneessa ”, Venla jatkoi. San synkkeni hieman, mutta yritti hymyillä parhaansa mukaan Venlalle. ”Hän sai sen isältä ”, San kertoi ja painoi valokuvan itseään vasten. Kaikki hänen tavaransa olivat takapenkillä ja paksissa. Ainut, jota hän ei ollut laittanut kasseihin oli juuri se valokuva. ”Isäsi oli komea mies ”, Venla totesi vilkaistessaan kuvaa. ”Noh, perillä ollaan ”, Venla sanoi hieman apeasti. San tuijotti yksikerroksista taloa edessään. Pihalla leikki muutama lapsi, jotka katsoivat häntä olkansa ylitse. Ovella seisoi pitkä vaaleahiuksinen nuorehko nainen, joka katsoi Venlaa ja Sania kuin myrkynnielleenä. ”Aleksandra Vanninen ?” hän kysyi Sanilta. ”Kyllä ”, Venla ehätti vastaamaan ja töytäisi Sania kannustavasti kohti naista. ”Carita Suhonen ”, nainen esitteli itsensä happamasti ja ojensi kätensä Sanille. San ei hymyillyt, katsoi vain Caritaa silmiin. ”Älä koskaan katso minua noin !” Carita murahti. San etääntyi pelästyneenä, mutta astui sisälle Caritan siirtyessä sivummalle. Hän loi katseen puuovessa riippuneeseen kylttiin ja huokaisi syvään kohtalolleen. ”Väliaikainen asuinsija hylätyille, orvoille, tai häiriintyneille lapsille ”. Sanat hehkuivat hänen silmissään hetken, ennen kuin jokin muu herätti hänen kiinnostuksensa. ”Viola paksukainen ”, uuvutetun näköinen tyttö ilkkui ikkunalaudalta. Hän heilautti valkeat hiuksensa selkänsä taa ja nauroi ilkeästi. Hän siirsi katseensa Saniin. ”Uusi tulokas ”, hän kailotti sen verran kovaa, että hieman pyöreä tyttö, jolle ilkunta oli selvästi osoitettu, lopetti itkunsa tuhertamisen ja siirsi katseensa Saniin.
Tyttö heilautti itsensä ketterästi alas ikkunalta ja käveli kissamaisesti Sanin eteen. ”Täällä on tiukat säännöt. Sinä tottelet minua ja kaikki on hyvin ”, hän sihisi ja San olisi voinut purskahtaa itkuun pelkästä katseesta. Hän kuitenkin tunsi sen täysin tarpeettomaksi ja asemaansa heikentäväksi, joten hän astui niin lähelle, kun vain suinkin pystyi tyttöä ja kuiskasi tämän korvaan: ”Katsotaan ”. Carita tuli parahiksi selvästi kytevän riidan väliin ja tarttui Sanin hihoihin vetäisten nämä kovakouraisesti ylös tutkiskellen käsivarsia samalla kuulustellen: ”Poltatko ?” San katsoi häntä inhoten: ”En ”. ”Nautitko alkoholia ”, Carita jatkoi ja katsoi Sania silmiin katseella: -Tervetuloa julmaan maailmaan.. Lapsi. ”En ”, San tiuskaisi tylysti vastaten katseellaan: -Mitä olen sitten ennen elänyt. ”Käytätkö huumeita ”, Carita kysyi julmemmin. ”No en !” San huusi. Se oli viimeinen asia mitä hän olisi koskaan tehnyt. ”Käytäthän ”, Carita nauroi ilkikurisesti. Hän osoitti Sania syyttävällä sormellaan. ”En todellakaan !” San puolusteli. ”Testasin vain. Hyvä. Sinulle ei tarvitse muuta sanoa, kuin jatka samalla mallilla, mutta ”, Carita veti syvään henkeä. ”Unelmat ovat loppuneet, maailman päällä ei ole enää sitä lasia, joka suojaa kaikelta. Se on mennyt rikki ”, Carita esitti asiansa filosofisesti. San huokaisi syvään katsoen olkansa ylitse autossa istuvaa Venlaa. Venla viittoi häntä tulemaan luokseen. ”En voi jäädä tänne ”, San uikutti kauhuissaan. Venla otti häntä kädestä kiinni ja hymyili kannustavasti: ”Sinä pärjäät vielä”. ”Mutta, älä jätä minua ”, San voihkaisi ja katsoi lasittunein silmin Venlaa. ”Hömppä. Rahtaa nyt kamasi sisään. Tulen katsomaan sinua huomenna !” Venla lupasi ja oli jo starttaamassa, kunnes huomasi toisella penkillä kuvan. ”San, tämä jäi ”, Venla sanoi ja ojensi kuvan Sanille. ”Kiitos ”, San muodosti sanan huulilleen ja puristi kuvan rintaansa vasten. Hän seisoi pihalla vielä kauan Venlan lähdön jälkeen.
2. luku
Huone näytti tyhjältä. Siellä oli kolme sänkyä, joista kaksi oli selvästi jo varattu, sillä niitä ei ollut sijattu samalla tavalla kuin yhtä. San laskin molemmat laukkunsa ja muovipussinsa lattialle. Hän asetti kädessään olleen valokuvan kehyksineen pöydälle ja hymyili vinosti. ”Hylkiö ”, kuului pihahdus hänen takaansa. San kääntyi säpsähtäen ja aivan hänen edessään seisoi se sama tyttö, jonka kanssa hän ei ollut tullut toimeen ensi minuuteillaan täällä. ”En minä ole ”, hän aloitti surullisesti, mutta kokosi itsensä ja tunsi tytön vajoavan varjoonsa. ”Ei se mitään, vaikka olisit. Olenhan minäkin ja muut ”, tyttö sanoi ystävällisemmin ja kävi istumaan sängylle. Hän huomasi heti kuvan ja otti sen käteensä. ”Onnea ei enää ole. Pakko pärjätä omillaan ”, hän kuiskasi eikä San olisi kuullut ellei hän olisi istuutunut tytön viereen. Tyttö puhui selvästi erimaalaisella painoitteella. Hän lausui monet kirjaimet eri tavalla. ”Annabella ”, tyttö lopulta esittäytyi. Hän laittoi kuvan takaisin pöydälle ja nousi ylös. Ovella hän katsoi vielä taakseen ja hymyili. San huokaisi syvään ja hymyili takaisin.
”Aleksandra, tule mukaani ”, Carita pyysi illemmalla Sanin puratessa vaatteitaan kaappiin. Tilaa ei ollut riittävästi, joten San oli pyytänyt Caritalta mustan jätesäkin, johon hän viskasi kaikki vaatteet, mitä ei tarvinnut. ”Tullaan ”, San puuskahti väsyneenä. Monen tunnin urakan jälkeen laukut olivat tyhjinä sängyllä ja muovipussit siististi viikattuina komeron alhaalla kenkälaatikossa. San seurasi Caritaa lyhyen käytävän päässä olevaan keittiöön, josta johti kaksi ovea, toinen johti takapihalle ja toinen olohuoneeseen, mistä pääsi etupihalle ja kylpyhuoneisiin. Carita avasi jääkaapin oven rivakkaalla otteella. Hyllyt oli siististi täynnä kuppeja ja kippoja. ”Kaikki missä on sinun nimesi, ovat sinulle tarkoitettuja. Ne täytetään aamulla yhdeksältä, päivällä kahdeltatoista, iltapäivällä neljältä, sitten on kaikkien yhteinen välipala kello kuusi ja illalla seitsemältä ”, Carita lateli aikoja, jotka vain pyörivät Sanin päässä ilman, että hän tajusi niistä yhtäkään. ”Kylpyhuoneet ovat erikseen tytöille ja pojille. Molemmissa on varauslista suihkuvuoroille. Mikäli haluat varmasti päästä suihkuun ajallaan ja yksityisesti ”, Carita selosti suu pulputen. San vain nyökkäili. ”Nyt meidän täytyy mitata pituutesi ja painosi ”, Carita huomautti ja veti Sanin kädestä pitäen käytävälle ja sieltä lasioven, jossa luki: ”Vain henkilökunnalle”, läpi pieneen huoneeseen. San tuijotti vaakaa tietäen, ettei siintä seuraisi hyvää. ”Eli tule tänne ja ota tuo paita ja housut pois ”, Carita kehotti kaivaessaan kirjoituspöydän laatikosta jotakin. San poisti päältään pitkähihaisen, jonka alla hänellä oli toppi ja hän riisui farkkunsa. Hän huomasi Caritan säpsähtävän, kun tämä näki Sanin laihat jalat. Eivät ne pelkät luut olleet, mutteivät terveellisenkään laihat. Hän veti Sanin seinän luo ja laski tämän pituuden. ”167 centtiä ”, Carita mutisi ja heilautti kättään vaakaa kohti. San sulki silmänsä astuessaan vaa´alle. Lukema ei tuntunut miellyttävän Caritaa, sillä hän veti syvään henkeä ja tarttui Sania olasta. ”49 kiloa ”.
Aleksandra astui apeana olohuoneeseen. Hänestä oli jäljellä enää riuku. Kaikki muut tuijottivat keskittyneesti televisiota, mutta Carita keskitti heidän kiinnostuksensa Saniin. ”Tässä on uusi tulokas Aleksandra ”, hän huudahti kovaa. Annabella napsautti sormiaan ja kaikki kääntyivät katsomaan Sania. ”Pelkkä San riittää ”, hän mutisi hiljaa. Joku napsautti television pois päältä. ”Hän on tällä hetkellä orpo ja pyrimme kotiuttamaan hänet mahdollisimman nopeasti. Toivottavasti olette hänelle kilttejä, osittain siksi, että hän on uusi ja osittain siksi, ettei hän tunne tältä paikkakunnalta ketään. Esittäytykää siis kaikki ”, Carita yritti olla parhaansa mukaan ystävällinen Sania kohtaan. Annabella veti syvään henkeä ja puhalsi ilmat hitaasti ulos. ”Annabella ”, hän sanoi noustessaan seisomaan. Hänen vierelleen nousi lyhyt, polkkatukkainen tyttö, joka oli nimeltään Riina. San tuli esittäytymisten lopussa siihen tulokseen, että poikia kuului seitsemän ja tyttöjä kahdeksan, hänen nykyiseen perheeseensä.
Aurinko laski hitaasti värjäten huoneen oranssillaan. Säteet tunkeutuivat lasin lävitse hohtaen Sanin kasvoilla kuin aamukaste. ”Hei, olen Sade ”, kuului hennon tytön ääni ovelta. San nousi istumaan sängynreunalle ja katsoi tyttöä hieman kummissaan. Tytöllä oli maantienväriset lyhyehköt hiukset, joissa kimmelsi pois kuluneita kellertäviä raitoja. Hänen silmänsä olivat suuret ja tummanvihreät. San hymyili tytölle ystävällisesti ja aukaisi suunsa sanoakseen nimensä, mutta Sade keskeytti hänet: ”Aleksandra, tai San ”. San naurahti kuvastaen äänessää: -Niin tietenkin sinä tiesit. Kukapa ei tietäisi. Sade rohkeni hieman ja tuli viereiselle sängylle istumaan. Hän katsoi kaihoisasti ikkunasta ulos ja hänen silmiinsä ilmestyi kuultoa. ”Etkö kaipaa ystäviäsi ?” hän kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. San siirsi katseensa vaivaantuneesti päiväpeittoon ja esitti katselevansa jotakin likatahraa peitteessä, vaikka yritti vain peitellä silmiin kihonneet kyyneleet. ”Ei minulla ollut ystäviä, tai miten sen nyt ottaa. Kyllä niitä oli, jos niitä ystäviksi voisi sanoa ”, hän lopulta sanoi kaihoten. ”Ei minullakaan ole muita, kun te ”, Sade sanoi ja käänsi päänsä Saniin päin. ”Eikä sinullakaan ole kuin meidät ”, Sade naurahti kuivasti ja hieman kolkosti. San oli jo aikeissa huutaa : ”Kyllä minulla on muitakin ”. Mutta hän eväsi aikeensa, sillä tiesi, ettei hänellä ollut ketään muita. Vain tyhjää. Maailman kaikki vääryys.
Kello läheni kahtatoista. San makasi valveilla sängyssään kuunnellen Saden ja Violan hengitystä. Tasaista kohinaa. Hän ummisti silmänsä miettien äitiään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti. Äiti. Yksinäisyys. Venla. Lastenkoti. Yhden päivän aikana, hän oli kokenut elämänsä suurimman muutoksen. San kuuli korvissaan Albinonin Adagion haikean sävelmän. Ja hänen mieleensä muistuivat äidin sanat. ”Tämä pitää soittaa hautajaisissani ”. Hän oli sanonut sen hymyillen, mutta etäisesti. Sanin poskelle vierähti kyynel toisensa perään. Kuinka nopeasti se hetki tulikaan.
”Äiti älä jätä minua. Älä jätä minua yksin. Voin antaa anteeksi. Ethän sinä sitä halunnut. Ethän ? Ethän koskaan uskonut elämäsi huonouteen ? Löysit aina jotain hyvää ? Enkö minä ollut sinulle mitään hyvää ? Olinko elämäsi suurin virhe. Mikset voisi tulla takaisin. En halua soittaa Albinonin Adagiota hautajaisissasi. En halua myöntää, että olet poissa. Miksemme voisi vain palata aikaan, jolloin kaikki oli hyvin. Tule takaisin, mennään katsomaan järvelle kuinka joutsenet liitävät vedenpintaa pitkin. Tule takaisin hyräilemään minulle iltaisin Joutsenlampea. Tule takaisin, että voit peitellä minut uneen. En saa unta ilman sinua. Tule takaisin ”.
Niin tämä on vain pätkä.. jonka olen ehtinyt kirjoittaa..=) Mutta antakaa ideoita parannuksiin ja muutenkin kommentteja..Kiitos..=)
Vastaukset 14
Vanhimmat
lukijoita on.. muttei arvostelijoita... Kenties liidan pitkä..?
Niin.. eikö tosiaan kukaan ole jaksanut arvostella..?!?! Vai eikö kukaan ole jaksanut lukea loppuun tylsyyden takia.. *vajoaa maan rakoon* ei tää nyt NIIN huono voinu olla..? Vai ?
...miksi kommentteja ei satele, johtuu siitä että keskeneräistä työtä ei voi oikein arvostella. Tai minä en ainakaan mielelläni arvostele keskeneräisiä töitä. Minusta tekstisi on tunteita puhutteleva. Jatka vain samaan malliin, olisi mukava lukea pitempääkin tekstiä. Tietenkin pieniä korjailua tämä tarvitsee. Henkilöiden ei välttämättä tarvitse olla täysin erilaisia ulkonäöltään.
Nuoruudesta kertovat teokset ovat aina arvokkaita.
...kirjoitusvirheet täytyy aina kertaalleen tarkistaa.
ja lause: Sade naurahti kuivasti ja hieman kolkosti. Ei tarvitse liian paljon kuvailuja. Jos tavoittelee liian paljon muista teksteistä poikkeavaa, siitä saattaa tulla juuri tällainen.
Sade naurahti kuivasti riittää tai Sade naurahti kolkosti. Tämä oli vain yksi esimerkki.
No sinä olet kuitenkin nuori vielä, uskon kuitenkin että saat vielä enemmän kokemusta kirjoittajana.
Hämmästyttävän vetovoimaista tekstiä kaikessa nuoruuden vuolaudessaan ja voimassaan; sentiumentaalisuus vain on nuoren tekstin voimaa, jota oppinut kirjoittaja tietenkin välttää - kuten pitää - kuin ruttoa - KOSKA SE EI SILLOIN OLE ENÄÄ AITOA SYKETTÄ vaan harlekiinisiirappia. Tämä teksti on ikäiseltäsi HÄKELLYTTÄVÄ voimannäyttö, jos todellakin olet 13-14 vuotias...OLETKO?!
Millaista palautetta olet saanut lähipiiristäsi; opettajiltasi jne..
Valitettavasti päätäni särkee (!), joten en tällä kertaa voi jatkaa yksityiskohtaisempiin arvioihin ja ohjeisiin, jos niitä nyt edes olisi tähän hätään. VAIN: JATKA KIRJOITTAMISTA!
(Lue kuitenkin myös lyhyt "arvosteluni" 'Antihistamiinin' tekstiin alempana; se sopii tietyin sovituksin myös sinulle.)
terveisin TERÄSAPINA
Kiitokset Ruudille vinkeistä =) ja kiitokset myös Teräsapinalle.. Kyllä olen 13 vuotta vielä.. Neljätoista kesäkuussa.. =) Tekstin lyhyys johtuu osittain siintä, etten ole saanut sitä vielä valmiiksi enempää.. Tiedän kyllä loppuvirkkeet ja tiedän miten se loppuu.. alkukohdan loppu ja keskikohta on hämärän peitossa vielä..=) Suur KIitokset..=) *lukemaan antihistamiinin tarinaa ja kommentteja*
Ja enhän ole esitellytkään vielä kaikkia henkilöitä...=) *viitaten Ruudin kommenttiin * Mutta suuret kiitokset siis vielä...
Juu, sanonpa sitten minäkin ajatukseni.
Kyllähän tuosta tekstistä huomaa, minkä ikäinen olet, mutta toisaalta olet käynyt rohkeasti kiinni aiheeseen, jossa vanhemmallakin varmasti olisi haastetta vastassa. Ja itse sinua vain pari vuotta iäkkäämpänä kyllä ymmärrän työn vaikeuden :)
Henkilöiden persoonallisuudet tuppaavat välillä vähän vaihtumaan nopeaan tahtiin ja motiivit sille, miksi he niin vaihtavat asennoitumistaan, jäävät hiukan epäselviksi. Ehkäpä nämä tulevat sitten takautuvasti esille myöhemmin kertomuksessasi?
Tietysti teksti on hiukan pateettinen, kuten käytännössä aina moisista asioista kirjoitettaessa, mutta se ei nouse mitenkään häiritseväksi tekijäksi.
Kerronta on sujuvaa ja ilmaisut luontevia, kuljetat juonta sopivalla vauhdilla.
Tätä olisi mukava lukea lisääkin!
Kiitos Ivana^^03
Kuten olen jo aiemmin huomauttanut, en ole vielä kirjoittanut enempää.. Sen takia useat kohdat voivat olla epäselviä esim. henkilöissä, sillä en ole itsekkään täysin perillä niistä, mutta kyllä olen miettinyt ne loppuun asti ainakin osan, ja ne "selitykset" tulevat tosiaan takautuvasti tekstin sisällä..
Huomaan itsekkin luettuani tuon läpi tekstin "lapsenomaiset" kohdat.. Joitakin asioita käsittelen omasta mielestäni varsin hyvin mutta kohtia tyyliin: " San tuli esittäytymisen lopussa siihen tulokseen, että poikia kuului seitsemän ja tyttöjä kahdeksan, hänen nykyiseen perheeseensä".
Nyt perästä päin sitä luettuani ymmärrän vasta kuinka naurettavalta se kuulostaa... täysin ikäluokkaani alhaisemmalta.. Tai kenties ikäluokkani peruspiirteeltä, tosin olen itse tottunut kirjoittamaan "paremmin", että ehkä siksi suhtaudun niin ankarasti tekstiini.. ainahan sitä voi muokata..?
Itse olen miettinyt, luku jaottelua.. Onko 1. luku liidan lyhyt, tosin tulin lopulta siihen tulokseen, että kun teksti on VALMIS.. niin sitten voin paloitella sen parempiin ja sointuvampiin osiin.. jos osiin ollenkaan..=)
Kiitos kommenteistasi.. Vinkit ovat aina avuksi..!!
En voi kuin yhtyä Ivana 03:n kommenttiin:
"Kerronta on sujuvaa ja ilmaisut luontevia, kuljetat juonta sopivalla vauhdilla. Tätä olisi mukava lukea lisääkin!"
Sitä se todella on; sujuvaa ja elävää tekstiä; se on jo jotain; hahmojen mahdollinen raakielemaisuus kuten tekstin keskeneräisyys ovat vain ymmärrettäviä TUOSSA vaiheessa työtä.
JA Ivana 03, vain "paria vuotta vanhempi"?! -- ja noin tarkkanäköisiä arvioita! Miten lahjakkaita, varhaiskypsiä ja älykkäitä jotkut nuoret nykyään ovatkaan!! (Onkohan geenimuunnellulla maidolla jotain yhteyttä tämän kanssa?)
Olisi mielenkiintoista saada näyte sinunkin tekstistäsi, Ivana.
terveisin TERÄSAPINA
Nyt on liikkeellä yltäkylläisesti suitsuttava arvostelija :D Kiitos, kiitos Teräsapina. Jos olet kiinnostunut niin tuossahan niitä minunkin tektejäni on kaksi luettavana: Musta ja valkoinen (teiniangstia*kin* ikävuodelta juuri 15) sekä Uusi :) -kerrassaan mielikuvituksellisella otsikolla varustettu pikku teksti, novelliksikaan tuota sanoisi...
Katsokaa ihmeessä kaikki joita kiinnostaa ja antakaa palautetta! Olisi hauska kuulla myös sinun ajatuksiasi AuRinKo -90- noin melkein ikätoverin näkökulmasta :)
Kas enpä huomannutkaan AuRinKo -90- että olit jo ehtinyt kommentoimaan tekstiäni, siispä kiitän palautteesta. Tuskinpa sanoisin että "jäisit minun varjooni :) ", sen verran erilaisia tyylimme ovat että vertaaminen ei oikein toimi ;) Hauska huomata kuitenkin, että olen tainnut siirtyä tällaiseen satukauteen vasta vuoden, parin sisällä. Tasan sinun ikäisenäsi kirjoitin juuri tuommoisia kertovampia tekstejä, joskaan en ollut tarpeeksi pitkäjänteinen noin pitkään tekstiin. (Olen tällainen sivun, kahden ihminen... Eli kirjailijaa ei taida minusta tulla :D )
Mutta mutta, pointtinani siis, että kiitos kommentista :)
Hei!
Silmäilin tekstiäsi, en siis lukenut, mutta yksi pikku juttu jäi hämäämään: millainen on suihkuverhon tanko, johon voi hirttäytyä? Minun kokemukseni niistä kapineista on, että ne eivät kestä suurta painoa. Voi tietysti jossain olla muunkinlaisia tankoja. (:
Kuten huomaat, tämä ei ole mikään olennainen havainto, ja ehkä viilaan pilkkua, mutta yleensä ottaen uskottavuus syntyy pienistä asioista.
Jatka ihmeessä kirjoittamista.
Noh.. Tiesinhän minä, että joku sitä jossain vaiheessa kysyy... Omassa kodissani ( aikah uusi talo ) on tanko semmoinen mikä uppoaa pitkälle seinään ja se on vielä monissa paikoissa kiinni seinää.. Kyllä se oman riippumiseni ja sisarenikin, joka on jo täysi-ikäinen, kestää, joten silleesti... Uskon, ettei monellakaan ole mitään havaintoa kyseenlaisesta, mutta ymmärrän havaintosi.. Olisin VARMASTI itsekkin kiinnittänyt siihen huomiota, mikäli en olisi itse ollut kirjoittaja.. Uskottavuus ennen kaikkea... xD Kiitos !!