Aina tänne tulee katsottua, mutta eipä vihreätä valoa näy, miksi tämä on melkein kuollut kanava.
Taitaa olla turha enää poikkeilla, kun yksikseen kirjoittelee. Kai sitä kotona olevilla sijaisvanhemmilla luulisi pieni tovi aikaa olla, silloin tällöin ja vaihtaa ajatuksia. Minä kotosalla päivät pitkät, niin joskus kaipaisi seuraa ja mielipiteiden vaihtoa. Hyvää päivän jatkoa kaikille sijaisvanhemmille,jotka kotosalla olette ja muillekin myös.
Taitaa olla turha enää poikkeilla, kun yksikseen kirjoittelee. Kai sitä kotona olevilla sijaisvanhemmilla luulisi pieni tovi aikaa olla, silloin tällöin ja vaihtaa ajatuksia. Minä kotosalla päivät pitkät, niin joskus kaipaisi seuraa ja mielipiteiden vaihtoa. Hyvää päivän jatkoa kaikille sijaisvanhemmille,jotka kotosalla olette ja muillekin myös.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Miksi vauhkoot tosta sijaisäitiydestäs koko ajan, haluutko ylpeillä tai jotain? Sulla tuntuu olevan melko paljon tota luppoaikaa noin lastenhoidon sivussa, kun tekstejäs on joka paikassa. Mun kokemukset noista ns.perheistä ei niin positiivisia oo ku aikaa lapsille ei ollu!!!
Kiva, kun vastasit, vaikka olitkin vihainen, mutta ei sen väliä.
En minä nyt tiedä, onko mulla niin kauheesti luppoaikaa, mutta sanotaan, että ainoa harrastus.
Enkä koe syyllisyyttä jos tässä olen, koska usein lapset nukkuu silloin tai ovat koulussa. Sulla sitten epämukava sijaiskoti, jos et tykännyt, meillä lapset ainakin viihtyy(omien sanojensa mukaan).Ihminen kaipaa muutakin vain työtä, kai sullakin joku harraste on? Olen kiinni 24 tuntia tässä, joten siihen mahtuu, mutta kirjoittele mulle taas jos tykkäät, heippa!
Kyllä se koti oli mukava paikka, mä tykkäsin ja sisko kanssa. Ne vaan jostain syystä päätti ettei me sovita enää kuvioihin ja vei takas lastariin oltiin sillon 5 ja 7 eikä tuntunu kovin kivalta tulla jälleen hylätyksi.
...hylkäämiset, mutta toisinkin voi olla.
Itselläni on kaksi ihanaa pikkuista sijaislasta ja aion pitää heidät täysi-ikäiseksi asti, mikäli eivät halua pois =)
Vastoinkäymiset ovat vain vahvistaneet uskoani näihin lapsiin ja haluani nähdä heidän kasvavan.
En voisi kuvitellakaan "kyllästyväni" heihin.
Hyvä niille....Tiedän myös tapauksen josssa lapsi olo ollut pienestä asti perheessä, mutta murkkuikä toi ongelmia ja lapsi lähti nuorisokotiin. Katsos on olemassa meitäkin joita elämä potkii päähän tosissaan ja hiukan ärsyttää kun toiset oikein hehkuttaa kuinka hyvin menee...
Hei!
On harmi, että teillä sisaruksilla, oli tuollainen kohtalo. Minusta sijaisvanhemmaksi ryhtyvän onkin pohdittava tarkoin,kykeneekö ottamaan vastuun, se vastuu on ainakin meen kohdalla elinkautinen, kuka nyt omiakaan lapsiaan hoitas 18 ja sitte sanos että tuossa on ovi, kyllä ne ovet pitää olla auki aina, kuten normaaliperheessäkin...mikä on normaali...nykyään? Mutta älä ole katkera ja katso eteenpäin, kirjoittele mulle?
[email protected] Jos kiinnostaa, mä tosin oon "hiukan" katkeroitunu mun systerin ja 2 pikkuveljen heittelystä puolin jos toisin, eli saatan olla aika tylsä...
kyllä pienelläkin lapsella voi olla ongelmia, kuten meidän tapauksessa ja niitä hoidellaan edelleen hamaan tulevaisuuteen...
Eihän tämä meidänkään elämämme ole jatkuvaa auringonpaistetta ja ruusuilla tanssimista, mutta hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja.
Minun pikkuiseni kaipaavat kovasti kannustusta ja itseluottamuksen palauttamista, siinä sitä työtä riittää.
Ja viivästynyt puheenkehitys on myös oma ongelmansa.
Mutta parempaan päin ollaan menossa =)
Anteeksi, jos otan osaa kirjoitteluun, mutta en oikein voinut olla kirjoittamatta, kun luin sinun tarinaasi. On todella inhottavaa ja kamalaakin se mitä olet siskosi kanssa saanut kokea. Se ei ole oikein. Sinulla on oikeus olla vihainen ja näyttää sen. Ihmisellä on oikeus tuntea surua. Ei kenenkään tarvitse näyttää iloista naama silloin, jos kerran ei ole iloinen.
Oli hienoa lukea siitä, että olet siskosi vuoksi surullinen. Se kertoo vain siitä, että siskosi on sinulle rakas ja välität hänestä todella. Sinusta siis löytyy lähimmäisenrakkautta, vaikka itse et ole sitä saanutkaan.
Kirjoitin sinulle siksi, että minä olen mieheni kanssa halunnut lasta jo kohta kolme vuotta ja emme voi omaa lasta saada. Syy on minussa. Olemme monta kertaa puhuneet siitä, että alkaisimme sijaisvanhemmiksi ja ottaisimme kotiimme lapsia, juuri lastenkodista. En voisi kuvitellakkaan, että ensin antaisin jollekkin lapselle kodin ja vuoden kahden kuluttua lähettäisin heidät takaisin lastenkotiin vain sen vuoksi, että he eivät sopisi "meidän kuvioihin". Eihän omaakaan lasta heitetä pois, jos hänen kanssa ei jakseta olla. Kyllä vanhemmuus on koko elämän kestävä asia, olkookin lapsi aikuinen tai ei. Jos vanhemmaksi alkaa, on sitä myöskin oltava, vaikka se olis välistä miten vaikeaa tahansa. Se mikä ei tapa, se vahvistaa.
Olenkin sitä sanonut, että mikäli joskus sen lapsen saan (olkoonkin sitten oma taikka lastenkodista) on se minulle yhtä rakas, kuin mikäli se olisi minun lihaa ja verta. Kyllä sen lapsen puolesta tekisin mitä vain, että saisin hänet pitää itselläni. En vosi kuvitellakaan antavani häntä pois. Se olisi jo liian suuri suru kestettäväksi...
ja tuli mieleeni monta kysymystä, mutta ehkä olette jo paneutunut ajatukseen ottaa sijaislapsen/lapsia.
Ensinnäkin teidän on yhdessä mietittävä miten suhtaudutte asiaan.
Sitten on edessä teidän kelpoisuus "testi" ja toivottavasti asuinkunnassasi on mahdollisuus käydä sijaisvanhemuuteen valmistava kurssi.
On lisäksi vielä vuosittain kurssitusta, jotka ainakin meillä on ollut sitä parasta mitä voi saada.
Me olemme myös käyneet COPE vanhempienkoulutuksen
Joka on The Community Parent Education Program.
Itsellämme biologisia lapsia neljä jo aikuisia. Eli voin sanoa että koskaan ei ole valmis isä tai äiti vaan sitä on kasvettava ja kehityttävä kokoajan ja eri tilanteisiin sekä tarpeisiin täytyy paneutua henkilökohtaisesti sen lapsen/nuoren tarpeiden mukaisesti.
Mitä vahvempia olette aikuisen roolissa sitä turvallisemmaksi tunnette olonne joka sitten heijastuu lapseen/lapsiin.
Ei voi etukäteen sanoa eikä valmistella kuinka tulee tekemään ja toimimaan sijaisvanhempana koska et ole yksin joka lasta tulee valvomaan ja tykkäämään mahdollisesti eri tavalla kuin mitä osaat edes odottaa.
Siinä saa lapsen vanhemmat sekä suvun ja ei ole usein täysin ongelmaton tausta mistä lapsi on lähtöisin. Myös oma suku voi suhtautua teihin aivan yllätyksellisesti joten sukuakin täytyy valmistella siihen uuteen elämään minkä saatte lapsen myötä. Lapsi on mielestäni yksi teidän perheen jäsenistä ja näin on kaikien se otettava.
Me olemme ottaneet huostaan alkoholistien lapsia joten se tuo mukanaan erilaisia vaikeuksia kuin jokin muu ongelma.
Onhan lapsia joilla on ADHD- tai DAMP- diagnosi ym. jotka myös usein sijoitetan pois omasta kotoa.
Mutta kaikki lapset ovat arvokkaita ja ainutlaatuisia ihania, suloisia omalla tavallaan.
Älä ylläty silti ajatuksesta jos vaikka tulee ajatus jossakin vaiheessa että en jaksa päivääkään enään.
Mikä on silloin vaihtoehto kuin luopua ottamastaan tehtävästä.
Meillä lapsi jolle olemme kuudes sijaiskoti siihen tutkimuslaitoshoito 8 kk. En nyt selitä siihen syitä miksi oli näin käynyt lapselle.
Mutta olimme saaneet kaiken mahdollisen tiedon mitä oli saatavilla ja se oli sitten meidän harkinnassa olemmeko lapselle sopivia sijaisvanhempia ja onko kasvuympäristö myös siihen vaikeaan ongelmaan sopiva.
Koulu oli meille jo entuudestaan tuttu, valitsimme vain sen parhaan opettajan ja olemme mielestämme matkalla sinne hyvempään mahdollisuuksien tulevaisuuteen.
Kehitä vaan ajatusta ja varmaan sinua/teitä tarvitaan tällä saralla.
Voit kysellä täältä lisää neuvoja miten jatkossa, kuten kurssitus, lapsen valinta, ja sopimuksen teko sosiaalin kanssa ja mitä nyt mielessäsi sattuu pyörimään.
ja muistuttaisin vielä, että vaikka etukäteen on kuinka "valmis" antamaan rakkautta, ei se välttämättä tapahdukaan hetkessä.
Lapsi voi olla todella koitteleva ja hankala ja voimia vaativa...rakkaus tulee vasta ajan myötä eikä automaattisesti heti.
Voi myös olla, että tulet torjutuksi pitkän aikaa ja se vasta vaatikin jaksamista.
Itse en ole käynyt ainuttakaan kurssia ennen sijaislapsien ottamista, mutta meillä olikin hieman erilainen tilanne kuin monella muulla...eli sain hoitaa lapsia jo ennen sijoitusta jolloin olivat vielä kovin pieniä.
Kiintymyssuhde alkoi muodostua jo ennenkuin huostaanotosta oli edes puhettakaan.
Kiitos.
Toivon sydämmeni pohjasta että teillä tärppäisi pitkän odotuksen jälkeen tuossa vauva asiassa :)
On mukava huomata, että täällä käydään kiivasta keskustelua sijaisvanhemmuudesta ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Aihe kun kuitenkin on mietteitä herättävä.
Se on totta mitä täällä sivuilla on kirjoitettu, että sijaisvanhemmuus on todella haastavaa. Näin on ja kuuluukin olla. Sijaisvanhemmuus antaa pareille paljon, mutta vaatii myös paljon. Sijaisvanhemmilta kun mielestäni vaaditaan vielä enemmän kuin tavallisilta vanhemmilta.
On totta mitä Sijaisisä kirjoituksessaan kirjoitti, että vanhempien on kasvettava siihen vanhemman rooliin. Valitettavasti vain olen huomannut sen, että nykyaikana vanhemmat eivät uskalla taikka osaa ottaa sitä vanhemman roolia. Tästä asiasta on jopa paljon kirjoiteltu lehdissäkin. Ei osata asettaa rajoja lapselle tai ei haluta ja se on jo huono asia. Rajojen asettaminenhan juuri viestii lapselle siitä välittämisestä, että hän on vanhemmilleen tärkeä, hänen tekemisensä on vanhemmille tärkeää. Ja eihän se lapsi koskaan opi tietämään mikä on oikein ja väärin, jos ei lasta siihen opeteta. Mutta miten vanhemmat voisivat sen lapselle opettaa, jos he eivät sitä itsekkään tiedä...
Meidän vanhempien on siis uskallettava olla niitä aikusia ja näyttää omalla esimerkillä mikä on oikein ja mikä väärin. Eikä sekään ole vaarallista, jos lapsen tehdessä väärin pikkasen korotetaan ääntä taikka otetaan ja tukistetaan. Siitähän se lapsi oppii mitä saa tehdä ja mitä ei. Kyllä lapselle on uskallettava asettaa ne rajat.
Toinen seikka on myöskin se mitä korostaisin, että esim. nuoren kanssa on hirveän tärkeää se, että heille asetetaan myöskin ne rajat ja että niistä myös pidetään kiinni. Kuitenkin vanhempien on myös osattava kuunnella sitä nuorta, ottaa hänen ajatukset ja mielipiteet huomioon, eikä käyttäytyä kuin tyranni, jonka tahtoon on aina taivuttava. Tämä kun ei johda mihinkään.
Olenkin ajatellut, että vanhemmuuteen ei voi koskaan olla valmis, vaan sitä kasvaa niitten lasten myötä siihen rooliin. Kun sinä kasvatat lasta, niin yhtälailla lapsi kasvattaa sinua. Se on molemminpuolista opiskelua koko elämän ajan. Ja eikös se ole hyvä, että sijaisvanhempina meitä koetellaan ja katsotaan onko meistä siihen vanhemmuuteen vai ei. Ne kohdalle tulevat kriisithän ovat juuri niitä "koetinkiviä" jossa meidän vanhemmuus mitataan. Miten me toimitaan kriisin yllättäessä; annammeko samantien periksi ja viedään lapsi pois, vai yritämmekö selvitä omin avui ja osaammeko hakea apua muualta mikäli omat taitomme eivät riitä.
Näin minä olen asiaa miettinyt ja pohtinut. Myönnän kyllä senkin, että voin jossakin asiassa olla väärässäkin, mutta se on jo todella hyvä asia, että niitä omia ajatuksia ja mielipiteitä voi täällä vaihtaa toisten kanssa. Ei muuta kuin kirjoitellaan jatkossakin ja vaihdetaan ajatuksia.
Olen itse asunut sijaisperheessä ja minua sekä muita sisaruksiani kohtaan on käytetty juuri "tyranniutta". "Sinä teet kun minä näin sanon!", kuului useasti, eikä lapsen sanaa tai mielipidettä juuri kuunneltu... Ja jos yritti poikkipäin jotakin sanoa niin siitäkös vasta tulistuttiin. Tästä(tai uskoisin että tästä) on jäänyt minulle joka asiassa sellainen tunne, että jos teen jotakin toisin mitä toinen on toivonut, jollain lailla pelkään että minulle suututaan ikihyviksi.
No, uskon ja toivon että tämä on niitä harvoja poikkeuksia sijaisperheissä...
se niin että on monenlaisia ihmisiä ja jos sinun sijaisvanhempasi olivat vanhempaa väkeä tuollainen käytös on ihan tavallista. Itse olen jo 50-vuotias ja armas äitini käytti juuri tuota samanlaista kasvatusmetodia kahdeksasta lapsestaan viidelle. Kolme pienintä saivatkin sitten elää kuten parhaaksi näkivät kun äiti teki töitä ympäri suomen ja minä hoidin heitä ja apulaiset hoitivat heitä. Semmoinen kasvatustapa että se tehdään niinkuin minä sanon oli vielä 60-luvun lopulla ihan tavallista. Sitten kun on aikuinen ehkä huomaa että parhaansa ne yrittivät vaikka metsään menivät. Tsempiä sinulle.
Se on aivan totta mitä sanot. Omat vanhempani ovat juuri sitä ikäluokkaa, että kotona oltiin juuri niinkuin he sanoivat. Isäni pian 70 ja äitini kohta 60. Voitte arvata mikä se kuri on ollut. Mutta tässä vaiheesssa sitä arvostaa enemmän kuin uskottekaan!! Se on luonut sen turvallisuuden tunteen ja on saanut huomata, että on ollut vanhemmille tärkeä. He ovat välittäneet ja rakastaneet siitä huolimatta, vaikka heille on haistatettu ja manattu ties monetko kerrat. On tullu tehtyä pahaa ja siitä on rangaistu, mikä on oikein.
Tottahan se silloin harmitti itseä, kun oli nuori ja tuntui ettei kukaan ymmärrä ja elämä potkii päähän. Itse kasvoi niin henkisesti kuin ulkoisestikin ja kaikki oli uutta ja outoa ja pää täynnä kysymyksiä, eikä niihin kukaan osannut antaa vastauksia. Siinä sivussa sitten vanhemmat vain huuti ja marmatti joka jumalan asiasta. Oli aresteja ja tuli tukkapöllyä ja sitte huudettiin ja manattiin sen minkä ehdittiin. Ovet paukku ja matkalaukku oli ties miten monta kertaa pakattuna, että lähden kotoa saman tien. Olkoon helvetin kalkkikset!!! Kunnes sitten eräänä päivänä vanhemmat sanoivatkin riidan aikana, että mene, kokeile siipiäs, niin näet millaista se on. Ettei se niin herkkua ole. Ja miten ollakkaan, vanhemmat olivatki aivan oikeassa. Niin sitä palattiin kotiin häntä kopienvälissä ja häpeissään. Mutta mikä parasta, se kodin ovi olikin avoinna ja sinne sai mennä. Sitä ei oltukaan lopullisesti vedetty perässäni kiinni ja mikä ihmeellistä kukaan ei huutanut eikä haukkunut. Äiti vain kysyi, että miltäs nyt tuntuu ja että eivätkös he olleet isän kanssa aivan oikeassa. Oma huone oli tallella, sänky petattuna, aivan kuin odottamassa valmiina, että kyllä se rasavilli tyttö sieltä vielä kotiin tulee. Ja niin siinä sitten kävikin.
Nyt kun itse olen jo 30 ja ikää on tullut jo ihan mukavasti ja lisää vain tulee, niin on oppinut arvostamaan vanhempia ja heiltä saamiaan elämänoppeja. Nyt huomaakin, että ei ne vanhemmat tingillään niitä aresteja ja tukkapöllyjä antaneet vaan niillä oli tarkotuksensa. Eikä se isä turhaan ole huutanut ja karjunut pää punasena. Kyllä ne vanhemmat vain oikeassa ovat olleet. Nyt huomaakin, että monessa asiassa ajattelee samalla tavalla kuin omat vanhemmat.
Vaikka silloin nuorena tuntui, ettei ne hemmetin kalkkikset koskaan kuunnelleet mitä sanottavaa mulla oli, niin kyllä he kuuntelivat. Yllättävänkin hyvin, mutta eivät sillä hetkellä noteeranneet niitä miksikään. Miksi olisi edes pitänyt, kun en kuitenkaan olisi kuunnellut mitä sanottavaa heillä oli. Hen antoivat minun paiskia aikani ovia ja sitten kun tilanne oli rauhoittunut, tuli äiti aina huoneeseen muka asioikseen jotain katsomaan ja alkoi puhua asioista. Siinä saatettiin istua tuntikaupalla ja puhua. Voi mikä hyvä olo siitä tulikaan, kun huomasi, että olihan se äiti kuullut ne huudot!!
Vielä nytkin olemme äitini kanssa edelleen kuin hyvät ystävät ja olen siitä kiitollinen. Vielä nytkin puhumme paljon asioista ja hän antaa hyviä elämänohjeita ja kumma kyllä, hän on oikeassa. Ovathan vanhempamme eläneet meitä paljon kauemmin ja tehneet aikanaan ne omat virheensä. Tottakai he tahtovat neuvoa, ettei heidän lapsensa tekisi niitä samoja virheitä mitä he ovat aikanaan tehneet. Tietenkin he toivovat, että heidän lapsensa pääsisivät elämässään pikkasen helpommalla ja tämän vuoksi opastavat ja neuvovat. Eivät he sitä pahalla tarkoita.
En väitä, ettäkö joka perheessä asiat olisivat näin hyvin kuin kotonani on ollut. Valitettavasti olen saanut sivusta seurata hyvinkin ikäviä asioita. On perheitä, joissa isä tai äiti on se tyranni ja kaikki tehdään niinkuin he sanovat. Ja jos et tee, selkään tulee ja kunnolla. Ei tämäkään ole se oikea tapa, ei lähellekkään!! Lapsi suljetaan päiväkaupaksi koppiin ja ruoka viedään sinne. Turpiin tulee, jos yrität jotain sanoa. Alistetaan, käytetään niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, niin paljon kuin suinkin ehditään. Ja tämä kaikki on vielä totta!! Sitten ihmetellään, että mikä on kun meidän poika tai tyttö tekee rikoksia ja ajautuu väärään seuraan tai pahimmassa tapuksessa sairastuu henkisesti ja riistää hengen itseltään. Tässä tapauksessa vanhemmat alkavat syyttämään koulua, päiväkotia, opettajia jne. Aina se vika onkin jossain ulkopuolisessa, mutta ei muistetakkaan, että mitäs tuli itse tehtyä...
Että ei tähän voi lopksi muuta todeta, kuin että niin palon on hyviä tai huonoja vanhempia, kuin on lapsiakin. Niistä lapsistahan niitä vanhempia jossain vaiheessa tulee. Että kannattaa pitää mielessä se, että se miten kohtelet lastasi, niin hän tulee kohtelemaan omia lapsiaan. Valitettavasti tämä vain tahtoo pitää paikkaansa...
Kiva olisi vaihtaa kuulumisia.Itselläni on nyt tällä hetkellä lainalapsia 4 ja omat isot lapset päälle.Ihanaa on tehdä tätä "työtä" ja olen todella onnellinen,että olen 12v sitten tähän tajunnut ryhtyä.Päivääkään en ole katunut.Joskus ihmettelen, mitä elämäni olisikaan ilman näitä lapsia-ei mitään.Nämä ovat antaneet sisällön elämäämme ja iloa jokaiseen päivään.
Hei!
Samassa elämäntilanteessa olen, kuin Sinäkin.
Pidän työstäni jos niin voi sanoa, nytkin saan naputella tätä konetta ja talo on hiljainen, kun kaikki nukkuu.
Toki aamulla sitten ryysis alkaa, jotku päivät ovat huolta ja murhettakin, mutta joukkoon mahtuu sopivin annoksin aurinkoisia päiviä.
Lapset ovat pääosin erityislapsia kaikki, mutta saavat asianmukaista opetusta, kukin tahollaan.
Ja jää yksi vielä kotiinkin, hän saakin sitten kaiken huomion päivisin. Hyvää kevään odottelua perheellesi!