OK, mä myönnän heti tiähän alkuun, etää mä olen alistunut omaan kohtalooni. Joka teille käy ilmi kirjoituksestani.
Mua on kiusattu niin henkisesti kuin fyysisesti ala-astella, yläasteella kuin intissä. Henkistä, eli haukuttiin, syrjittiin, jotkin oppilaat piilotivat ulkovaatteitani, kiristämistä ja varastamista esiintyi myöskin, sekä kainkenlaista vittumaista kiusantekoa. Toki sitä fyysistä kiusaamista oli myös. Eli potkimista, lyömistä, tönimistä... Mun todella vaikea luottaa ihmisiin, tuosta kun jäi niin syvä arvet hyvin pitkiksi ajoiksi. Mä en myöskään tiedä mikä mussa on vikana kun kiusaamisen uhriksi jouduin. :( Oon ruuminrakenteeltani täysin normaali, eli lihava en ole. Harrastuksistani voisin mainita salilla käynin, yleisurheilun, pallopelit, pyöräily ja laskettelu.
Mä olen luonteeltani hiljainen, ujo, kiltti, rauhallinen, huumorintaju mulla oli joskus, mutta se `katosi´ tyystin tuon kiusaamisen yhteydessä. Toki mulla on aavistus huumoria tallella, ei kuitenkaan niin paljoa kuin silloin joskus.
On mulla yksi todella hyvä ystävä johon tukeutua, ystävä joka lohduttaa. Nimittäin alkoholi. Alkoholia kuluu, mutta se on osa elämään ja helpottaa samalla mun yksinäisyyden tuskaani jota ei ole helppo kitkeä pois. Mä tuun joskus surulliseksi ja ehkäpä masennun entisestään jos en saa päivittäistä annosta. En suinkaan ryyppää vaan pidän juomiseni kohtuuden rajoissa. Tosin joskus tulee vedettyä perskännit. Mun opiskeluni ei tästä alkoholin lipittämisestä häiriinny, se sujuu kun `tosta vaan´ ja numerot pysyvät hyvinä.
Mä olen puhunut psykologille tilanteestani ja siitä kuinka väsynyt ja pettynyt olen omaan itseeni. Psykologilla käynnistä on ollut hyötyä, pakkohan se on myöntää jos mä en kävis sielä, niin todennäköisesti sekoaisin. Kävin myös ilmaisutaidonkursilla, mutta lopetin sen kesken todettuani sen olevan täydellistä ajanhukkaa, joka ei johda kerrassaan mihinkään.
Käyn myös mahdollisimman paljon erillaisissa tapahtumissa ja koitan jotain uutta. Käyn myös sillointällöin bilettämässä, eli aavistus positiivisuutta :) Olen myös koittanut joitain uusia harrastukia, en ymmärrä sitä kuinka jotkut väittävät uusien harrastuksien olevan keino löytää ystäviä. Vitut sanon minä, sieltä ei mitään ystäviä löydä. Oon myös pistänyt nettiin sekä lehtiin ilmoituksia tarkoituksena löytyy vielä joskus se "oikea". En oo saanu keneltäkään neidolta vastausta,. Ikuna en ole ketään neitoa pitänyt kädestä kiini, suudellut tai edes halannut. :(
Mä oikeastaan alan olla niin väsynyt tähän kaikkeen, etten jaksa enää elää. Jospa vaan tappaisin itseni ja pääsisin tästäkin kurjuudesta pois.
Mua on kiusattu niin henkisesti kuin fyysisesti ala-astella, yläasteella kuin intissä. Henkistä, eli haukuttiin, syrjittiin, jotkin oppilaat piilotivat ulkovaatteitani, kiristämistä ja varastamista esiintyi myöskin, sekä kainkenlaista vittumaista kiusantekoa. Toki sitä fyysistä kiusaamista oli myös. Eli potkimista, lyömistä, tönimistä... Mun todella vaikea luottaa ihmisiin, tuosta kun jäi niin syvä arvet hyvin pitkiksi ajoiksi. Mä en myöskään tiedä mikä mussa on vikana kun kiusaamisen uhriksi jouduin. :( Oon ruuminrakenteeltani täysin normaali, eli lihava en ole. Harrastuksistani voisin mainita salilla käynin, yleisurheilun, pallopelit, pyöräily ja laskettelu.
Mä olen luonteeltani hiljainen, ujo, kiltti, rauhallinen, huumorintaju mulla oli joskus, mutta se `katosi´ tyystin tuon kiusaamisen yhteydessä. Toki mulla on aavistus huumoria tallella, ei kuitenkaan niin paljoa kuin silloin joskus.
On mulla yksi todella hyvä ystävä johon tukeutua, ystävä joka lohduttaa. Nimittäin alkoholi. Alkoholia kuluu, mutta se on osa elämään ja helpottaa samalla mun yksinäisyyden tuskaani jota ei ole helppo kitkeä pois. Mä tuun joskus surulliseksi ja ehkäpä masennun entisestään jos en saa päivittäistä annosta. En suinkaan ryyppää vaan pidän juomiseni kohtuuden rajoissa. Tosin joskus tulee vedettyä perskännit. Mun opiskeluni ei tästä alkoholin lipittämisestä häiriinny, se sujuu kun `tosta vaan´ ja numerot pysyvät hyvinä.
Mä olen puhunut psykologille tilanteestani ja siitä kuinka väsynyt ja pettynyt olen omaan itseeni. Psykologilla käynnistä on ollut hyötyä, pakkohan se on myöntää jos mä en kävis sielä, niin todennäköisesti sekoaisin. Kävin myös ilmaisutaidonkursilla, mutta lopetin sen kesken todettuani sen olevan täydellistä ajanhukkaa, joka ei johda kerrassaan mihinkään.
Käyn myös mahdollisimman paljon erillaisissa tapahtumissa ja koitan jotain uutta. Käyn myös sillointällöin bilettämässä, eli aavistus positiivisuutta :) Olen myös koittanut joitain uusia harrastukia, en ymmärrä sitä kuinka jotkut väittävät uusien harrastuksien olevan keino löytää ystäviä. Vitut sanon minä, sieltä ei mitään ystäviä löydä. Oon myös pistänyt nettiin sekä lehtiin ilmoituksia tarkoituksena löytyy vielä joskus se "oikea". En oo saanu keneltäkään neidolta vastausta,. Ikuna en ole ketään neitoa pitänyt kädestä kiini, suudellut tai edes halannut. :(
Mä oikeastaan alan olla niin väsynyt tähän kaikkeen, etten jaksa enää elää. Jospa vaan tappaisin itseni ja pääsisin tästäkin kurjuudesta pois.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Älä silti mitää itsarii tai vastaavaa yritä!!! Ei kenenkää elämä oikeesti mee niin huonosti!! Eihän!? Jos sä kerta oot ihan normaalin näkönen ni mixeiköhän sua huolita joukkoon?? jos sä oot pieneltä paikkakunnalta eikä siellä oo paljoo ihmisiä ni voi olla et sut on siellä vaa työnnetty syrjää ku kaikilla on jo omat kaverinsa. mä nimittäin itte oon pienestä paikkakunnalta ja meillä on vaa yx yläaste ja tiiä pari tyyppii jolla ei oo yhtää kaverii ja kaikki hyljeksii niitä. en tiiä kui. tiiän kans et niillä on hyviä kavereita jossai vähä kauempana. etkö sä löytäs jostai vähä kauempaa ku iha omalta kunnalta/kaupungista kaverii?? jos on ees yx hyvä ystävä ni se auttaa jo paljo asiaa? mistä päin suomee sä oot?
alkoholi ei auta asiaa yhtää! jos se on sun ainoo ystäväs ni neuvoisin alottaa kirjeenvaihdon tai käymää erilaisi chateillä! Mä ite kirjottelen paljo. pistin lehtee ilmotuksen ja sain vastauksii ihan tuntemattomilta ihmisiltä joita oon ny oppinu jo tosi hyvi tuntee ja me ollaa parin tyypin kaa kirjoteltu jo 3-4 vuotta! se auttaa oikeesti! suosittelen lämpimästi! =)
ja siitä suhteestas tyttöihin. oox ees yrittäny saada ittelles tyttöystävää? ottanu yhteyttä niihin tai menny jyttelee? mä oon ite kans kiltti, ujohko, normaalin kokone ja näköne ja muutenki tuntuu et oon aika samalla aaltopituudella ku sä. mulla kyl on 2 tosi ihanaa ystävää. tyttönä voin sanoo et hyväkäytöksiset ja kohteliaat pojat veävät paljon enemmän puoleensa ku sellaset jotka on koko ajan äänessä ja "ovat kovia tyyppejä".
Niillä kiusaajilla taitaa sit taas heittää päästä!! Älä vaa anna niitten tulla niskan päälle! Älä välitä niistä vaa osota et sä oot iha saman tasone ku neki! Jos ne kiusaa porukalla ni pelkureita ne on! Ei ne varmaa uskalla yksin sulle tulla vittuilee, jos kerta oot viä urheilija! Pistä vastaa vaa vähä =)
Tsemppiä!!! =)
Minuakin kiusattiin koulussa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olin (ja olen vieläkin) jonkun verran ylipainoinen, joten tunsin kiusaamisesta syyllisyyttä, olinhan itse aiheuttanut sen olemalla "ruma tyhmä läski". Tähän kun lisätään rankat lapsuuden kokemukset ja väkivaltainen ex-poikakaveri, niin eipä ihmetytä, että olen tosi luuseri.
Minäkin olen sisimmältäni ujo ja kiltti, tosin nykyisin lähinnä kyyninen, ja olen oppinut, että välinpitämättömyys ja musta huumori ovat ainoita keinoja selviytyä. Ja kun odottaa aina pahinta, ei ainakaan joudu pettymään! :)
Olen tässä viimepäivinä ollut tosi väsynyt kaikkeen, ja surffaillut netissä etsimässä tietoa masennuksesta ja ennenkaikkea siitä, mikä siihen auttaisi. Eipä oikein tunnu löytyvän. Neuvot tyyliin: "Piristy ja keksi kivaa tekemistä!" eivät paljon nappaa... Tänne ajauduin, kun mietin, löytäisinkö toista ihmistä joka juuri nyt pohtii kurjan elämänsä tarkoitusta ja sitä, miten jatkaa eteenpäin. Siispä, jos keksit miksi kannattaa elää, ja miten jaksaisi elää, kerro minullekin!
Jees tunnelmat on tälläkin puolella ruutua hieman samanlaiset mitä teillä molemmilla. Yläaste ikäisenä tuli oltua parikertaa kiusauksen kohteena enkä vieläkään oikein ymmärrä mistä moinen töniminen ja muu naljailu johtui. En mitenkään erikoinen muihin nuoriin verrattuna ulkonäöltä mielestäni ollut joten lienen henkisesti vajavainen.
No mutta takaisin nykyhetkeen. No nyt joulu-, tammikuussa en ole saanut yhtään mitään aikaiseksi. Lähinnä istunut ja murehtinut. Sitten yllättäen havainnut että koulutöissä olen jäljessä ja niiden teon aloitettua todennut että vitunko väliä.. Muutkin asiat ovat että kun aloitettua saa niin 10min jälkeen stoppi tulee. Kaverit (ne harvat) ihmettelee kun en enää käy missään eikä miestä koulussakaan enää näe.
Oikeastaan viimeiseen vuoteen en ole saanut mitään järellistä aikaseksi ja vaan tuurilla koulussakin selvinnyt. Haulikonkin kannoin vanhempien luoksi "talteen" kun pelkäsin että tätä menoa menen ja ammun itseni kun oikein pahalta tuntuu.. (no onneksi sen verran Jumalanpelkoa on että ei ihan helpolla uskalla hauleja itselleen syöttää) Tämä talven pimyys vaikuttanee vakavasti olotiloihin mutta koskaan ei ole näin avuton olo ollut.
No huomenna meinasin mennä ja kysyä lääkäriltä, josko joskus pääsisi vastaanotolle oikein valittamaan ja kysymään mitä nyt tehtäs. Kahtoo nyt mitenkä käy.
No siinähän nämä tärkeimmät kai olikin, mutta kuten hyvin tapoihin kuuluu lopetetaan tämäkin "kirje" johonkin positiiviseen asiaan.. Kuulkaas sehän jo vanha sananlasku toteaa että paistaahan se aurinko joskus risukasaankin! Joten eiköhän tämä elämävoita ennemmin tai myöhemmin :)
ps. heti tuntui paremmalta kun sai vähän rallatella =)
musta tuntuu hieman samalta kuin susta varmaanki.. sä onneksi pystyt puhumaan siitä paremmin kuin mä.. olin kiusattu ja syrjitty ala-ja yläasteella.. en tiedä syytä.. en oo myöskään lihava ollu koskaan.. lukio on vielä kesken, vika vuosi, enkä sieltäkään löytänyt ystäviä.. en luota ihmisiin.. enkä puhu kellekään mistään.. en oikein luota itseeni.. on pari "ystävää", mutten oikein heihinkään luota.. kävin psykologilla, mutta siitä ei ollut apua, kun ei se ymmärtäny mua.. en pidä itsestäni.. vaikka oon ok koulussa, pelkään erityisesti nyt epäonnistumista yo-kirjoituksissa.. pelkään ettei mua hyväksytä, jos en menesty.. se on totta, ettei kavereita saa harrastusten myötä.. vain lisää ongelmia.. en tiiä mitä tekisin.. joten en osaa suakaan neuvoa.. joskus tuntuu että haluaisin vain kuolla pois.. mutta toisaalta yritän vielä uskoa parempaan huomiseen.. älähän säkään vielä luovu toivosta, jooko..?