Pari viikkoa sitten hän nukkui pois. Tuo ihana ihminen, johon en ehtinyt vielä edes kunnolla tutustua. Hänestä olisi tullut hyvä isoisä lapsilleni, mutta vaikka joskus tulevaisuudessa lapsia saisimmekin, he eivät tapaa tätä ihanaa ihmistä. Hän oli vielä niin nuorikin, hyvin olisi voinut elää vielä kymmeniä vuosia.
Vaikka itsekin olen surun murtama, en voi edes kuvitella, mitä kokevat omaiset. Yritän parhaani mukaan olla heidän tukenaan. Ihmeen hyvin he näyttävät jaksavan. On niin käsittämätöntä, miten vielä hetki sitten terve ihminen on nyt pois. Että vaikka eläisin 100-vuotiaaksi, en enää koskaan näe häntä, en kuule hänen ääntään, hän ei saa hymyä huulilleni enkä voi nauraa hänen jutuilleen. Liian raskasta ajatella tuota kaikkea. Sillä jaksaa, kun uskoo, että hän on meitä odottamassa iankaikkisessa elämässä. Ja sitten meitä ei erota enää mikään. Ja nytkin, vaikka me emme näe häntä, hän näkee koko ajan meidät, ohjaa ja suojelee elämäämme yhdessä muiden edesmenneiden rakkaidemme kanssa. Kaikkeni yritän, etten katkeroidu. Mutta pakko sanoa, että tällä hetkellä, jos joku tulisi sanomaan, että Suomessa on lääketiede pitkälle kehittynyt, niin en tiedä mitä tekisin. Se kun ei lohduta nyt tippaakaan.
Olisiko jollain kokemusta, miten tällaisesta tilanteesta selviää? Miten olen parhaiten tukena omaisille? Miten itse voisin asiaa käsitellä, kun tuntuu niin pahalta?
Vaikka itsekin olen surun murtama, en voi edes kuvitella, mitä kokevat omaiset. Yritän parhaani mukaan olla heidän tukenaan. Ihmeen hyvin he näyttävät jaksavan. On niin käsittämätöntä, miten vielä hetki sitten terve ihminen on nyt pois. Että vaikka eläisin 100-vuotiaaksi, en enää koskaan näe häntä, en kuule hänen ääntään, hän ei saa hymyä huulilleni enkä voi nauraa hänen jutuilleen. Liian raskasta ajatella tuota kaikkea. Sillä jaksaa, kun uskoo, että hän on meitä odottamassa iankaikkisessa elämässä. Ja sitten meitä ei erota enää mikään. Ja nytkin, vaikka me emme näe häntä, hän näkee koko ajan meidät, ohjaa ja suojelee elämäämme yhdessä muiden edesmenneiden rakkaidemme kanssa. Kaikkeni yritän, etten katkeroidu. Mutta pakko sanoa, että tällä hetkellä, jos joku tulisi sanomaan, että Suomessa on lääketiede pitkälle kehittynyt, niin en tiedä mitä tekisin. Se kun ei lohduta nyt tippaakaan.
Olisiko jollain kokemusta, miten tällaisesta tilanteesta selviää? Miten olen parhaiten tukena omaisille? Miten itse voisin asiaa käsitellä, kun tuntuu niin pahalta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otan osaa suruusi.... Itse syövän sairastaneena sanoisin että paras lohdutus sillä tuskan hetkellä on se että joku on vaan siinä vieressä. Ei siihen ihmeellisiä sanoja tarvita vaan sitä ystävän lämpöä.
Itse ole saatellut kummatkin mummoni haudan lepoon ja erään ystäväni joskus nuoruudessa... joten ...
Kauniit ja hyvät muistot jää silti sydämmeen vaikka hän onkin pois, sitten kun suru hieman hellittää niin niitä mukavia muistoja sitten on hyvä muistella.
voimia sinulle
Hei
Otan osaa suruusi. Vuosi sitte menetin vanhimman siskoni, hän menehtyi syöpään taisteltuaan sitä vastaan 5 vuotta. Toinen siskoni menehtyi vain 31-vuotiaana samaan sairauteen. Raskaita aikoja on takana ja surusta on ollu välillä vaikea nousta elämään mutta tässä sitä vain ollaan. Nyt voin jo puhua asiasta mutta pitkään meni että itku tuli heti kun jotain yritin puhua siskoistani.
Ajattele niin että sinulla on kuitenkin ihania muistoja hänestä, se auttoi ainaki minua suurimmassa surussani. Elämä jatkuu...
Samaa mietin itsekin. Appiukko on muutamassa viikossa huonontunut niin paljon, että mitään ei liene tehtävissä. Kyse on enää viikoista.
Uskon ettei mikään, mitä sanon voisi auttaa. Miten siis pitäisi suhtautua? Miten auttaa miestä ja anoppia surussaan kun on itsekin järkyttynyt?