Olen itse 22v mieshenkilö, eli aika nuori vielä
ja juuri eronnut naisestani parin vuoden
seurustelun jälkeen. Pieni johdanto itse asiaan,
ehkä joillain herää vertauksia omaan elämään.
Mielessä pyörii kysymyksiä siitä onko tämä
vaarallista. Siksi tämä pohdinta, että eron syy
oli etten tiennyt milloin haluan lapsia kun taas
naiseni olisi halunnut niitä, no ei nyt heti
mutta valmistuttuaan koulusta n.5:n vuoden
päästä, ainakin jotain sitä luokkaa, kuitenkin
ennen kolmeakymmentä. Hän sanoi ettei voi ottaa
riskejä jos mulla ei lapsihalut herääkkään. No
enhän mä tiedä milloin herää, uskon, että
kuitenkin herää. Mun ympärillä ihmiset,
sukulaiset, sisaruksista alkaen, lähes kaikki,
ovat löytäneet sen valitun jonka kanssa
perustivat perheen hieman yli parikymppisinä tai
monet allekkin. Myös ystäväni ovat sitoutuneet
monet, menneet kihloihin mut mä erosin. Ja tää
ero johtui nimenomaan musta koska en tiedä mitkä
ovat tulevaisuuden haluni, etenkin lasten
suhteen. Ehkä kaikki ihmiset ympärilläni ovat
tienneet jotain tämän kaltaista ja näin ovat
päätyneet perustamaan perheen, tai asumaan
yhdessä ja menemään kihloihin. Miten teillä?
Tiedättekö ''paljon'' A) sellaisia ihmisiä jotka
ovat sitoutuneet lopullisesti varhain ja B)
sellaisia jotka ovat sitoutuneet esim
kolmikymppisinä vasta ja perustaneet onnellisen
perheen? Itse tunnen vain A-vaihtoehdon. Tiedän,
että puhutaan paljon kohonneesta ''sinkkuuden
keski-iästä'' jne mutta kun katsoo ympärille
näkee jotain ihan muuta. Pelkoni keskittyvät
visioon jossa lähennyn keski-ikää ja suhteet
kariutuvat yhä. Mä henkilökohtaisesti HALUAN
sitoutua, mutta tuntuu, että nyt en sitä halua
vielä. Mut mitä jos ei enää saa mahdollisuuksia
myöhemmin, vielä pahempaa ja koko kirjoituksen
ydin: mitä jos ei OSAA enää sitoutua ku on
tottunut elämään erilaista elämää?
ja juuri eronnut naisestani parin vuoden
seurustelun jälkeen. Pieni johdanto itse asiaan,
ehkä joillain herää vertauksia omaan elämään.
Mielessä pyörii kysymyksiä siitä onko tämä
vaarallista. Siksi tämä pohdinta, että eron syy
oli etten tiennyt milloin haluan lapsia kun taas
naiseni olisi halunnut niitä, no ei nyt heti
mutta valmistuttuaan koulusta n.5:n vuoden
päästä, ainakin jotain sitä luokkaa, kuitenkin
ennen kolmeakymmentä. Hän sanoi ettei voi ottaa
riskejä jos mulla ei lapsihalut herääkkään. No
enhän mä tiedä milloin herää, uskon, että
kuitenkin herää. Mun ympärillä ihmiset,
sukulaiset, sisaruksista alkaen, lähes kaikki,
ovat löytäneet sen valitun jonka kanssa
perustivat perheen hieman yli parikymppisinä tai
monet allekkin. Myös ystäväni ovat sitoutuneet
monet, menneet kihloihin mut mä erosin. Ja tää
ero johtui nimenomaan musta koska en tiedä mitkä
ovat tulevaisuuden haluni, etenkin lasten
suhteen. Ehkä kaikki ihmiset ympärilläni ovat
tienneet jotain tämän kaltaista ja näin ovat
päätyneet perustamaan perheen, tai asumaan
yhdessä ja menemään kihloihin. Miten teillä?
Tiedättekö ''paljon'' A) sellaisia ihmisiä jotka
ovat sitoutuneet lopullisesti varhain ja B)
sellaisia jotka ovat sitoutuneet esim
kolmikymppisinä vasta ja perustaneet onnellisen
perheen? Itse tunnen vain A-vaihtoehdon. Tiedän,
että puhutaan paljon kohonneesta ''sinkkuuden
keski-iästä'' jne mutta kun katsoo ympärille
näkee jotain ihan muuta. Pelkoni keskittyvät
visioon jossa lähennyn keski-ikää ja suhteet
kariutuvat yhä. Mä henkilökohtaisesti HALUAN
sitoutua, mutta tuntuu, että nyt en sitä halua
vielä. Mut mitä jos ei enää saa mahdollisuuksia
myöhemmin, vielä pahempaa ja koko kirjoituksen
ydin: mitä jos ei OSAA enää sitoutua ku on
tottunut elämään erilaista elämää?
Vastaukset 1
Vanhimmat
En nyt ehdi/jaksa kirjoittaa kovin pitkästi,
mutta tässä pari ajatusta.
Olen 25-vuotias nuori nainen, pitkässä suhteessa
joka katkesi omaan epävarmuuteeni
sitoutumiskyvystäni vuoden alussa, mutta
palasimme sitten takaisin yhteen. En ollut
seurustellut tätä aikaisemmin, mikä olikin nro 1
syy kriisiimme.
Pääpointtini on: jos olet epävarma, älä sitoudu,
älä edes yritä. Tässä on kuitenkin oman elämän
lisäksi sen toisen elämä kyseessä. Sen takia on
parempi, että on sitoutumatta ja sinkkuna niin
pitkään kuin vähänkin menojalkaa vipattaa, kuin
että sitoutuu koska niin "kuuluu" tehdä ja sitten
myöhemmin repii kaiken rikki, sen toisen unelmat,
ehkä yhteisen kodin, kaiken.
Yhdessä asumiseen ja elämiseen opetteleminen ei
tosiaan ole välttämättä helppoa, kun on ollut
pitkään yksin. Mutta jos tahtoa löytyy, niin
kyllä se onnistuu. Pitkissä ja vakavissa
suhteissa suurin osa riippuu tahdosta, ei
tunteesta. Tunteet vaihtuvat, rakastuminen
haihtuu, mutta tahto olla yhdessä säilyy - tai
sitten ei. Tahto on tahdonalainen asia, tunteet
eivät.