Tämän viestin aiheena on ystäväni, johon en saa kontaktia enää.
Ennen hän oli seurallinen ja hauska, viihtyi kavereiden seurassa ja nauroi paljon. Kaikki pitävät hänestä.
Nykyään hän ei vietä enää aikaa ystävien kanssa. Tiedän hänen ongelmistaan vain sen, että hän on käynyt/käy terapeutilla ja käytti/käyttää masennuslääkkeitä. Siksi, että olisi helpompi olla. Nykyään hän eristäytyy. Ei vietä koskaan aikaa ystävien kanssa. Tai aluksi hän aina lupautuu tulemaan, mutta peruu kuitenkin jollain tekosyyllä. Milloin on tenttiin lukua, milloin mitäkin.
Ongelma on se, etten tiedä mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä. Toisaalta loukkaa se, että hän pistää ystävyyden katkolle, puhumatta asioistaan mitään. Haluaisin auttaa, mutten tiedä miten. On vaikea olla tukena, jos toinen ei halua lähteä mihinkään tai puhua. Jos hänen luonaan menee käymään, silloin hän on kyllä seurallinen.
Tuntuu, että kaikki kaveripiirin tapaamiset menee siihen, että ensin pitää maanitella porukalla, tulisit nyt sinäkin.. Seuraava etappi on se, kun hän lähtee aikaisin ja kaikki maanittelevat, että älä nyt lähde.. Yleensä hän jättää tulematta mihinkään tai viipyy vain tunnin. Itseäni loukkaa se, että ystävyyteni laitetaan noin katkolle. Ei anneta mahdollisuutta auttaa eikä mitään. Ja vaivaa se, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. Pyytää väkisin mukaan aina? Vai antaa olla rauhassa? Väsyttää se ainainen maanittelu-show..
Tämä nyt on aika yleisesti selitetty, mutta onko joku ollut samassa tilanteessa tai tunnistaako omasta kokemuksesta mistä voisi olla kyse? Kiitän kaikista mielipiteistä!
Ennen hän oli seurallinen ja hauska, viihtyi kavereiden seurassa ja nauroi paljon. Kaikki pitävät hänestä.
Nykyään hän ei vietä enää aikaa ystävien kanssa. Tiedän hänen ongelmistaan vain sen, että hän on käynyt/käy terapeutilla ja käytti/käyttää masennuslääkkeitä. Siksi, että olisi helpompi olla. Nykyään hän eristäytyy. Ei vietä koskaan aikaa ystävien kanssa. Tai aluksi hän aina lupautuu tulemaan, mutta peruu kuitenkin jollain tekosyyllä. Milloin on tenttiin lukua, milloin mitäkin.
Ongelma on se, etten tiedä mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä. Toisaalta loukkaa se, että hän pistää ystävyyden katkolle, puhumatta asioistaan mitään. Haluaisin auttaa, mutten tiedä miten. On vaikea olla tukena, jos toinen ei halua lähteä mihinkään tai puhua. Jos hänen luonaan menee käymään, silloin hän on kyllä seurallinen.
Tuntuu, että kaikki kaveripiirin tapaamiset menee siihen, että ensin pitää maanitella porukalla, tulisit nyt sinäkin.. Seuraava etappi on se, kun hän lähtee aikaisin ja kaikki maanittelevat, että älä nyt lähde.. Yleensä hän jättää tulematta mihinkään tai viipyy vain tunnin. Itseäni loukkaa se, että ystävyyteni laitetaan noin katkolle. Ei anneta mahdollisuutta auttaa eikä mitään. Ja vaivaa se, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. Pyytää väkisin mukaan aina? Vai antaa olla rauhassa? Väsyttää se ainainen maanittelu-show..
Tämä nyt on aika yleisesti selitetty, mutta onko joku ollut samassa tilanteessa tai tunnistaako omasta kokemuksesta mistä voisi olla kyse? Kiitän kaikista mielipiteistä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Monen vuoden kokemuksella sanoisin,että ystäväsi on masentunut.Hän lupaa tulla johonkin,mutta kun lähdön aika tulee,hän ei yksinkertaisesti pääse sängystä ylös.Saati sitten että jaksaisi lähteä johonkin.Myös huumori,ilo ja ja positiivisuus on mennyt.Voisit ystävällisesti kysyä häneltä,haluaisiko hän jutella joko sinun tai jonkun ns."ammatti-ihmisen" kanssa omista huolistaan.Koeta saada hänet esim. soittamaan mielenterveystoimistoon ja sopimaan ajan keskustelua varten.Kerro,että tänä päivänä hän ei ole yksin,eikä mielenterveystoimistossa käynti ole häpeä.Päinvastoin kunnioitettava teko,kun ihminen jaksaa huolehtia itsestään ja hakea ja ottaa vastaan apua,jota likikään kaikki sitä tarvitsevat eivät saa.Jos hän ei apua halua,et voi häntä pakottaa.Ole onnellinen,että ainakin yritit.Positiivista ja elämänmyönteistä jatkoa Sinulle ja ystävällesi.Hänellä todella on onnea,kun on saanut ystäväkseen juuri Sinut!Kerrotko,pleace tällä palstalla,mitä muutoksia hänelle tapahtui,tai ei!
Ja tukena oleminen ei missään nimessä tarkoita maanittelua, pakottamista tai itsensä ajattelua!
Ihmiset monesti tarkoittavat pelkkää hyvää ja haluavat vain auttaa tekemisen tuputtamisella, kun huomaavat jonkun alkavan eristäytyä. Ikävä kyllä sillä on monesti juuri päinvastainen vaikutus.
Itse olin sosiaalinen, puhelias ja menevä, kunnes avoero otti niin koville että sairastuin paniikkihäiriöön. Sen sijaan että olisin kertonut kaikille miksi en enää halua lähteä mihinkään, kielsin totuuden myös itseltäni.
Mielenterveyshäiriöön sairastumisen hyväksyminen vei minulta lähes kaksi vuotta. Sitä ennen valehtelin muille ja keksin tekosyitä. Selittelin itselleni että mulla nyt vaan on vähän väsynyt olo, ja olen syönyt ja nukkunut huonosti...
Ja joka kerta kun minua maaniteltiin lähtemään johonkin; tunsin suurta vihaa maanittelijaa kohtaan. Oli kyseessä sitten oma äiti, sisko tai ystävät. Kukaan ei tiennyt että mä niin paljon halusin lähteä laivalle, leffaan, shoppaileen...Mut kun mä en voinut!
Mä en halunnut taas tuntea sydänkohtauksen lähenevän ja epätodellista hysteeristä oloa! Ja kun sitten väkisin lähti, parin tunnin päästä oli jo fyysisesti niin loppu että oli pakko lähteä. Kotona nukahdin välittömästi vaikka keskellä päivää.
Vasta hyväksymällä sairauteni, paraneminen alkoi. Silloin ei tarvinnut ohjeita, voivottelijoita. Ainoastaan ystävää joka kuunteli, halasi, hyväksy, eikä muuttanut suhtautumistaan muhun. Koska sama ihminenhän minä olin, mulla oli vain järkyttävän paha olo.
Ystävääsi ei kukaan pysty auttamaan niin hyvin kuin hän itse. Älä tuputa apua, höpötä ja hauskuuta. Ole hiljaa ja näytä toiselle että sä kuljet hänen vierellään ja KUUNTELET! Koska todellinen ystävyys punnitaan hädän hetkellä. Onko sinusta sellaiseksi?
Kiitos neuvoista, juuri tätä olen itsekseni miettinyt, että kannattaako yrittää tsempata ja pyytää mukaan vai ennemmin antaa olla rauhassa. Itsekäskin olen, mutta yritän kuitenkin miettiä ystävän parasta. Kun ei itsellä ole kokemusta mielenterveysongelmista, niin ei voi tietää mikä on kaverille parasta.
Koska hän ei halua puhua ongelmistaan oikeastaan kenellekään muulle kuin ammattiauttajalle, taitaa olla parasta vaan olla kaveri ja odottaa jos hän itse tekee aloitteen ja pyytää apua/juttukaveriksi. Mielenterveysongelmista kun ei koskaan tiedä, varsinkaan kun ei tiedä laatua/syytä, että miten suhtautuisi. Helppo sanoa, että "ole normaali". Miten olet, kun ei tilannekaan ole! Mulla ainakin tulee sellainen olo, että pakko auttaa jotenkin ettei se vaikka tee itselleen jotain hullua! Nyt kuitenkin sain vinkkejä teiltä, kiitos niistä:).