Olen joutunut suhteessani järkyttävään tilanteeseen, enkä tiedä mitä tekisin. Avopuolisoni ja tulevan lapseni isä ei ole puhunut minulle vuorokauteen sanaakaan ja minä olen itkenyt koko yön sängyssä hänen vierellään kuunnellen hänen untaan. Hän suuttui minulle asiasta, joka on kyllä suuttumisen arvoinen, muttei mielestäni mikään ylitsepääsemätön loukkaus. Tuollaisista sanaharkoista olemme ennenkin selvinneet puhumalla. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että olen nyt totaalisesti pettänyt hänet eikä suostu sen enempää edes keskustelemaan koko asiasta. Hän ei siis puhu minulle yhtään mitään, ei edes noteeraa että olen paikalla. Olen kerjännyt häntä puhumaan, kertomaan mikä asiassa niin paljon loukkaa, pyytänyt mahdollisuutta selittää ja pyydellyt anteeksi lukemattomia kertoja.
Nyt en edes tiedä, haluaako hän jatkaa elämää kanssani, vai ei. Olen juuri siirtänyt kirjat virallisesti hänen asuntoonsa ja meille syntyy vauva noin kuukauden päästä. Olen siis viimeisilläni raskaana enkä tiedä onko minulla enää miestä, lapsellani isää tai edes kotia...Mihin me oikein joudumme?
Jotenkin koko tilanne tuntuu uskomattoman julmalta. Halusimme lapsen yhdessä ja olemme sitä innolla odottaneet ja nyt kaikki kaatuu päälle. Olin aivan hysteerinen ja todella peloissani viime yön ja itkin taukoamatta eikä hän halunnut millään tavalla parantaa oloani, päinvastoin. Kuinka näin voi käydä? Mistä moinen julmuus? Onko vapaudenkaipuu yhtäkkiä iskenyt ja hän näkee tässä hyvän pakokeinon?
Pelkään että tämä vielä vaikuttaa syntymättömään lapseemmekin, eihän tällainen äidin paniikkitila voi hyvääkään tehdä. Kävin tänään neuvolassa, ja verenpaineeni oli kohonnut niin korkeaksi että joudun huomenna mittauttamaan sen uudestaan ja he pitävät minua nyt erikoisseurannassa. Puhuin siellä aivan sekoja silmät punaisina ja turvonneina. Hieno juttu. Mitä helvettiä minä nyt teen? Millä saan miehen puhumaan ja selvittämään asian? Minun on pystyttävä rauhoittumaan ja saatava nukuttua, muuten ei hyvä seuraa, mutta paniikki vain kasvaa koko ajan. APUA!
Nyt en edes tiedä, haluaako hän jatkaa elämää kanssani, vai ei. Olen juuri siirtänyt kirjat virallisesti hänen asuntoonsa ja meille syntyy vauva noin kuukauden päästä. Olen siis viimeisilläni raskaana enkä tiedä onko minulla enää miestä, lapsellani isää tai edes kotia...Mihin me oikein joudumme?
Jotenkin koko tilanne tuntuu uskomattoman julmalta. Halusimme lapsen yhdessä ja olemme sitä innolla odottaneet ja nyt kaikki kaatuu päälle. Olin aivan hysteerinen ja todella peloissani viime yön ja itkin taukoamatta eikä hän halunnut millään tavalla parantaa oloani, päinvastoin. Kuinka näin voi käydä? Mistä moinen julmuus? Onko vapaudenkaipuu yhtäkkiä iskenyt ja hän näkee tässä hyvän pakokeinon?
Pelkään että tämä vielä vaikuttaa syntymättömään lapseemmekin, eihän tällainen äidin paniikkitila voi hyvääkään tehdä. Kävin tänään neuvolassa, ja verenpaineeni oli kohonnut niin korkeaksi että joudun huomenna mittauttamaan sen uudestaan ja he pitävät minua nyt erikoisseurannassa. Puhuin siellä aivan sekoja silmät punaisina ja turvonneina. Hieno juttu. Mitä helvettiä minä nyt teen? Millä saan miehen puhumaan ja selvittämään asian? Minun on pystyttävä rauhoittumaan ja saatava nukuttua, muuten ei hyvä seuraa, mutta paniikki vain kasvaa koko ajan. APUA!
Vastaukset 4
Vanhimmat
olla ja mököttää. Jos on mennäkseen, menkööt. Älä itse millään tavalla enää noteeraa ja huomioi asiaa. Tee itsellesi mieluisia asioita. Ja ajattele vauvaa, hänen parastaan.
Mies lähti äsken salille sanaakaan sanomatta. Ehkä hän siellä saa raivonsa puhkuttua ulos ja suostuu puhumaan, kun palaa. Tällä hetkellä olen täysin kykenemätön mihinkään. Kädet tärisevät ja pulssi hakkaa miljoonaa.
aivan. anna olla rauhassa, älä yritä pakottaa miestäs keskustelemaan asiasta. Yritä itse olla rauhallinen ja ole itsekkin hiljaa, meillä tämä auttaa aina! Kyllä se siitä leppyy ja jos ei niin eipä taida olla sen arvonenkaan (enhän toki tiedä kuinka hirveitä asioita menit suustas päästämään; pistä hormoonien ja synnytyspelon piikkiin :-)) en luule että kukaan jättäs kaikkea muutaman tappelun vuoks, jos se on mennäkseen, siihen on varmaan ihan muita syitä.
kestä 40 viikkoa. Sen aikana sekä äiti että isä saavat rauhassa käydä läpi tunteiden vuoristorataa. Oma mieheni oli ihan ihmeissään eka raskauden aikana, oikutteli ja välillä loukkasi tosi pahasti. Itsekin kun oli herkällä tuulella niin ei ollut helppoa. Loppujen lopuksi hänestä tuli ihan superisä. Nyt toisalla kierroksella mielialan vaihteluja on taas ollut ja niin on minullakin. Kuuluu asiaan.
En tietysti voi mennä sanomaan mikä teidän tilanteenne on, mutta toivottavasti olette saaneet erimielisyydet sovittua. Hyvää jatkoa ja muista, vaikka mies olisi kuinka myrtsinä, niin vauvan hyvinvointi on se mikä ratkaisee. Jos mies ei ajan myötä tokene, niin sitten se on hänen ongelmansa ja menetyksensä.
Naiselta vaaditaan usein sitä sukupolvien aikana kehittynyttä voimaa pitää homma kasassa - joko yksin tai miehen kanssa. Ja jos kaikki vaan kaatuu eikä voimia löydy, pitää hakea apua. Se on vauvan - ja oman - hyvinvoinnin takia tärkeää ja järkevän ihmisen tapa toimia vaikeassakin tilanteessa.