Foorumin keskusteluelämää vilkastuttaakseni ajattelin kysyä kirjoittajilta tähän väliin, minkälainen suhde heillä on varsinaiseen kirjallisuuteen. Eli, minkälaisia kirjoja luet ja mitä olet niistä saanut irti. Pyrkivätkö vaikutteet näkyviin omissa teksteissäsi?
Pyritään välttämään ympäripyöreyksiä, jos mahdollista. Paljon nimiä. (Ja tietysti on aina hauskaa, jos ihmiset esittelevät hiukan itseään, ikää, kirjoitusharrastusta, kengännumeroa ja muita latteuksia.)
Erityisesti minua henkilökohtaisesti kiinnostaisi kuulla suhteesta klassikoihin - niin hankala termi kuin tuo sinänsä onkin. Jos käyttäisimme provosoivana väitteenä seuraavaa:
Väitetään, että klassikoita lukematta ei voi kehittyä kirjoittajana tiettyä tasoa korkeammalle. Klassikot täytyy tuntea!
Miksi tuntuu siltä, että nykyään kirjoitetaan niin mälsää kieltä? Jotkut tervot vaan kukkivat.
Pyritään välttämään ympäripyöreyksiä, jos mahdollista. Paljon nimiä. (Ja tietysti on aina hauskaa, jos ihmiset esittelevät hiukan itseään, ikää, kirjoitusharrastusta, kengännumeroa ja muita latteuksia.)
Erityisesti minua henkilökohtaisesti kiinnostaisi kuulla suhteesta klassikoihin - niin hankala termi kuin tuo sinänsä onkin. Jos käyttäisimme provosoivana väitteenä seuraavaa:
Väitetään, että klassikoita lukematta ei voi kehittyä kirjoittajana tiettyä tasoa korkeammalle. Klassikot täytyy tuntea!
Miksi tuntuu siltä, että nykyään kirjoitetaan niin mälsää kieltä? Jotkut tervot vaan kukkivat.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eli tämän palstan lukija vasta muutaman viikon ajalta, ikä 16 vuotta. Tuntikirjoittajaksi luokittelen itseni, siis lukiota puurran ja harrastuksien (liikunta, musiikki, kahvilahengaaminen) jälkeen ei vapaalle kirjoittelulle kauheasti tule varattua aikaa.
Mitä luen? Noh, melko laidasta laitaan (eihän tämä ole ympäripyöreää, eihän?). Kirjahyllystä löytyy Tolkienia, Potterit, Sinuhe, Douglas Adamsin Linnunrata-trilogia, Krohnia, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Populäärimusiikkia Vittulajäkältä, scifiä, Irvingiä, sekalaisia romaaneja...
Melkein kaikista pidin (paitsi Kivestä). Jos kuitenkin pitäisi muutamia merkittävimpiä teoksia mainita, niin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi... "kolahti ihan kybällä". Sinuhen voisin lukea moneen, moneen kertaan ja silti innostua aina uudestaan. Ja Hessen Narkissos oli vaikuttava, samoin Irvingin Oman elämänsä sankari. Mainittakoon myös Sivullinen yhtenä vaikuttavimmista lukukokemuksista.
Kyllähän se tuppaa näkymään tekstissä, mi(t)kä kirja(t) milloinkin on yöpöydällä. Pidettäköön sitä vaikka sitten kypsymättömän kirjoittajan merkkinä, mutta minulla se OMA TYYLI ei ole vielä kaikkein eniten mieleen iskostunut. Sen sijaan aina jos pitää kirjoittaa novelli jonkun kirjailijan tai kirjan tyyliä jäljitellen, niin sehän kyllä luonnistuu. Kenties tuo häviää iän myötä ja löydän tyylini lopullisesti, mutta eiköhän tyyli ole melko pitkälle jatkuvassa kehityksessä oleva asia...?
Innostun helposti jostain kirjoitustyylistä, ja päässäni sitten vilahtelee aiheita joista pitäisi kirjoittaa, mutta se, mikä useimmiten on esteenä on tämä sanojen hukassa oleminen. Ja kun en pääse tarpeeksi lähelle sitä kristallinkirkasta visiotani, niin turhaudun ja lopetan alkuunsa :)
Klassikkokysymykseen kommentoin, että en pidä välttämättä juuri sitä klassikkoasemaa ratkaisevana tekijänä. Tottakai ne ovat niitä kirjoja, joista puhutaan, mutta siitä, ovatko kaikki kirjat tätä asemaa ansainneet, voidaan sitten olla montaa mieltä. Tietysti olisi hyödyllistä tuntea eri aikakausien tekstiä, muuten jumittuu helposti siihen tyylilajiin jolla useimmat nykykirjailijat kirjoittavat. Mielestäni nuoret kirjoittajat (enkä puhu vain ja ainoastaan itsestäni) tuppaavat olemaan lukemiensa kirjojen summa, niin olisi hyvä, että tämä käsittäisi sitten edes kirjailijoita laidasta laitaan.
No niin, jaksaakohan kukaan edes lukea tätä? :) No, tulipahan purettua kaikki tuntoni kuitenkin luettavaksenne :P
Mukava nähdä sinunkin palanneen, Chapeau.
En voi kuitenkaan olla tarttumatta syöttiin.
Pidä minua sivistymättömänä, jos tahdot. *hymy*
*
Minä en kykene määrittelemään suhdettani kirjallisuuteen, tietyistä yksittäisistä kirjoista nyt puhumattakaan. Monen kohdalla vihasta on tullut rakkautta ja päinvastoin. Useimmiten syy on ollut käytyjen koulujen, seuraus ihan omaa syytä/ansiota.
Minä luen mitä hyvänsä. Kausiluontoisesti, tyylilaji kerrallaan. Ja silloin tällöin huomaan, että kulloinkin vallalla oleva suuntaus vaikuttaa ja näkyy omissakin teksteissä, ainakin etäisesti. Alitajuisesti. Ja joskus plagioin, omaksi huvikseni aivan tarkoituksellakin, koska mielestäni olisin osannut asittää saman ajatuksen "paremmin."
Mutta niistä kirjoista sitten. Jokin aika sitten yritin perehtyä suomalaisiin "klassikoihin" [ Kivi, Linna, Waltari ], mutta eivät ne oikein tahdo iskeä. Ainakaan nyt. Kielellisesti Linnan tuntematon on kaamea. Pohjantähti vähän parempi. Waltari on noista kyllä suosikkini. Nyt ihan viime aikoina olen katsellut paljon kaukoitään päin. [ Arundhati Roy, Jung Chan, Aimee E. Liu, Amy Tan ja niin edelleen. ] Saa nähdä, kauanko tämä innostus kestää.
Mutta klassikot. Mikä on klassikko? Kuka sen määrittelee? Kai minä olen niitä "pakollisia" joskus lukenutkin, Hesseä, Goetheä, Kafkaa, Danteakin ja Shakespearea, tosin käännöksenä, venäläisiä realisteja [kun oli pakko ], Tolkienia, kaikennäköistä. Osasta olen pitänyt, osasta taas en, eikä minun mieleni siitä muutu, että joku on ne julistanut klassikoiksi.
Ja Chapeau, kun julistit niin huutomerkin kera, että klassikot täytyy tuntea. Miksi juuri klassikot? Ja kauanko teokselta kuluu aikaa, ennen kuin se on kelvollinen klassikoksi? Sitä ennenhän se on, vaikka kuinka hyväkin, korkeintaan "kulttikamaa". Mutta siitä sentään olen samaa mieltä, että kielellisesti nykykirjallisuus ei ole aina sitä mielekkäintä. Ehkä ihmiset eivät enää jaksa lukea?
Niin, melkein unohdin, nuo taustatiedot, joita harvoin vaaditaan. Itse siis olen 19-kesäinen nuori nainen, ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijakin nykyään, kenties kuitenkin väärällä alalla. Ainakin tämä väärä ala tuottaa tuhottomasti työtä, ja se puolestaan tuhoaa aika aktiivisesti minun kirjoitusharrastustani. [ Vaikka tylsillä massaluennoilla kyllä on hyvää aikaa kirjoitella kaikenlaista ]Kirjoittamistahan minä olen jatkanut, yhtä kausiluontoisen aktiivisesti kuten elämässäni kaikkea muutakin, suunnilleen kaksitoista vuotta. Itsekritiikin syvälle juurtunut kukka rehottaa sekin edelleen, ja siksi minä en koskaan julkaise tänne mitään.
Onhan aina ikuisuus aikaa kehittyä paremmaksi.
~ Rêveuse
[ Väsynyt, ja senhän huomaa. ]
Itsehän toimin sillä tavalla että luen ajatuksia ja Arto Paasilinnaa. Tätä ei tarvitse kommentoida. Olisi pitänyt jättää vastaamatta. =C
pitäny jättää vastaamatta edellisessä viestissä meni kaiken lisäksi nimi ja otsikko kuperkeikkaa. Lopetan tästä eteenpäin kaikki lauseet vielä pilkulla,
"klassikoita lukematta ei voi kehittyä kirjoittajana tiettyä tasoa korkeammalle."
Kuinka sitten ne ensimmäiset klassikkojen luojat ikinä saivat mitään aikaan kun heillä ei ollut edeltävää mallia laisinkaan?
Njooh, tuohon voisi pistää hymiön sen merkiksi etten nyt ihan tosissani ole, onhan kirjoja hyvä tuntea muttei jokaista ihan välttämätöntä. Tai näin haluan uskoa. Eli periaatteessa olen sitä mieltä, että tietty lahjakkuus menee viisauden ja tiedon edelle taiteissa. Voin hyvin olla väärässäkin, mutta tämmöinen ajatus tällä hetkellä.
(ja niin, 'Aleksi13' tässä siis palailee vanhaan nimimerkkiinsä)
Klasikoita en ole kuin kahlannut läpi pakosta, kyllä inspiroivampaa on se kirjallisuus joka kutakin kiinnostaa. Kirjoittaessa vain on vaikea lukea tektiä analysoi liiaksi ja lukemisen nautinto haihtuu. Luin juuri Colleen McCulloughin Okalinnut uudelleen. Kirja on yksi parhaista lukemistani, tarinan kerronnallisesti mutta nyt lukiessani huomasin puuttuvani liiaksi yksityiskohtiin. Kirjassa on 600 sivua joista n 200 on pelkkää tilan täytettä. Eli kirjoittaessa tulee yli kriittiseksi. Ehkä se on hyvä oman kirjoittamisen kannalta, näkee puutteensa selkeästi ja pyrkii välttämään toisten tekemiä virheitä. Täydellistä teostahan ei ole vielä kirjoitettu.