Olen kyllästynyt olemaan jokaisen sukulaisen ja ystävän julkinen kaatopaikka, jonne kaikki voivat surutta hukuttaa omat murheensa. Silloin harvoin kun itse apua kaipaisin, en sitä saa, tai en julkea sitä pyytää, koska minun odotetaan olevan vahva ihminen, kuten tähänkin saakka ja selviytyvän kaikesta omin avuin.
Kaikeksi huipuksi hakeuduin tietysti myös ammattiin, jossa tulee kuultua monenlaista ja oltua olkapäänä ihmisille, jotka vuodattavat pahaa oloaan ja etsivät ratkaisuja ongelmiinsa.
Ei ole lupa valittaa, ei saa olla huono päivä, sillä eihän sitä kukaan ymmärrä että minuakin voisi järkyttää jokin tässä maailmassa. Siinä vain aina käy niin, että kriisin tullessa minä otan ohjat käsiini ja samalla toisen osapuolen on helppo syyllistää ratkaisuista, joita ei ole itse pystynyt tilanteessa tekemään.
Onko muilla kokemuksia samasta, vai olisiko taas ollut parempi pitää suu kiinni ja asiat omana tietona...?
Kaikeksi huipuksi hakeuduin tietysti myös ammattiin, jossa tulee kuultua monenlaista ja oltua olkapäänä ihmisille, jotka vuodattavat pahaa oloaan ja etsivät ratkaisuja ongelmiinsa.
Ei ole lupa valittaa, ei saa olla huono päivä, sillä eihän sitä kukaan ymmärrä että minuakin voisi järkyttää jokin tässä maailmassa. Siinä vain aina käy niin, että kriisin tullessa minä otan ohjat käsiini ja samalla toisen osapuolen on helppo syyllistää ratkaisuista, joita ei ole itse pystynyt tilanteessa tekemään.
Onko muilla kokemuksia samasta, vai olisiko taas ollut parempi pitää suu kiinni ja asiat omana tietona...?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vähän tuntuu samanlaiselta kuin sinusta. Olen ollut aina se henkilö, jonka puoleen voi kääntyä kaikissa ongelmissa. En osaa sanoa ei, jos joku haluaa purkaa huoliaan minulle. Töissä olen ollut "leelian lepotuoli" niin että pomo tulee aina ajamaan porukkaa pois minun huoneesta, että saan tehdä töitäkin.
Sairastuin syksyllä masennukseen. Eihän masennus päälle päin näy, joten ihan samalla tavalla kaikki purkivat huoliaan minulle. Tietysti itsestä tuntui pahalta jo muutenkin ja sitten vielä muiden huolet. Lopulta keräsin itseni ja aloin sanomaan että en jaksa kuunnella huolia kun itselläkin on niitä. Nyt jämäkkyyteni on aihettanutkin närää ihmisissä kun en jaksa kuunnella heitä. Sen verta olen nyt ammattiauttajilla käynyt itse, että en ala toisten elämää elämään enkä heitä neuvomaan. Osviittaa voin antaa, jos vain osaan.
Joskus täytyy vaan laittaa rajat asioille.
Tuttu tunne. Kun muistelen aikaa nuorempana ja niitä kavereita/ystäviä, joita minulla oli/on edelleenkin, niin aina sama juttu: tiedän lähes jokaisen mitä henkilökohtaisimmat ongelmat, kun taas kukaan ei todella tunne minua. Joskus jään oikein pohtimaan, miten vähän ihmiset tietävät todellisista ajatuksistani.
Yksi syy on varmasti se, että kun on aina se kuuntelija ja saa vahvan roolin, ei jotenkin enää edes uskalla tai haluakaan alkaa kertoa omista heikkouksistaan. Eikä kukaan edes halua nähdä, että niitä olisi, vaikka niitä on. Kun minulla oli muutama vuosi sitten paha masennus ja olin todella lähellä itsemurhaa, yritin kerrankin puhua jollekin,parhaalle ystävälleni. Muistan vieläkin, mitä hän sanoi: "Ei sulla voi mitään sellaista olla,puhutaan mieluummin vaikka SÄÄSTÄ". Se loukkasi, ja paljon.
Lisäksi tuntuu, että kaikki suhteet vastakkaiseen sukupuoleenkin alkavat aina samalla tavalla, tunnistan tilanteen jo erittäin hyvin: ei aikaakaan, kun tapaamani ihminen alkaa kertoa ongelmistaan, ja minä kuuntelen. En utele, vaan ihmiset kertovat aina oma-aloitteisesti.En myöskään kerro koskaan asioita muille, vaan ne pysyvät minun tietonani.
Mitä enemmän toiselle uskoutuu, sitä suurempi henkinen riippuvuus tähän syntyy, sen olen huomannut. Siksi kai kaikki parisuhteenikin ovat noudattaneet kaavaa, jossa minusta on etsitty kadotettua äitiä tai psykiatria.Kuitenkaan en halua tunnustaa itsessäni ns. hoivaajatyyppiä, vaikka kai sellainen sitten lopulta olenkin.Ei siis terve pohja normaalille suhteelle. Tämä kaikki on kuitenkin saanut minut tutkiskelemaan itseäni enemmän kuin tarpeeksi. Ehkäpä joskus löydän selityksen siihen,mikä minä itse todella olen ja mitä haluan, sekä mikä on minun tehtäväni täällä.
Minä olen niitä, jotka kaipaavat olkapäätä, ja jos semmoiseen saan tukeutua, niin alkaa juuri tämän viestin aloittaneen tapaisen jutun pelkääminen. Varmistan miljoona kertaa, että minua tosiaan jaksetaan kuunnella ja tukea ennenkuin avaudun tälle henkilölle.
Jos koittaisit jakaa surusi jonkun "olkapäätä" kaipaavan kamusi kanssa? Mulle auttoi. Sillä mun masennukseni ei helposti näy päällepäin ja "kaikki" luulee mulla olevan asiat OK ja joudun olkapääksi itse.
Nimimerkille: Ei aina vahva
Mulla oli sama juttu. Kun mä haudoin itsemurhaa ja kerroin sen kaverilleni, niin sain vastaukseksi:"Mitä sä oikeen valitat? Sullahan on kaikki ihan hyvin?!!" ja silloin kun kerroin viiltelystäni, niin:"Ooksä ihan pimee?? Saatanan hullu!"
Nyt mun kaveri on alkanu kyseleen miten mulla menee -___- en taida kertoa...
Tarvitsen tukea, en toruja. Viiltelykin vaan paheni hulluksi haukkumisesta.
Tutulta kuulostaa. Omalla kohdallani olen joutunut oppimaan senkin, mistä moinen johtuu, siis että ajautuu aina kuuntelijaksi. Kuvittelin, ettei minusta pidetä muuten eikä kukaan kiinnostuisi MINUN asioistani. Olihan minut jo lapsena kotona ohitettu. Ainoa keino näkyä ja tulla hyväksytyksi oli olla ongelmaton, aina muille saatavilla oleva olkapää.
Nykyisistä ystävistäni parhaat ja läheisimmät olen saanut kurssilta, jossa purettiin todella avoimesti sisimpiä tunteita ja tarpeita turvallisessa ympäristössä. Huomasin, että minusta pidettiin ENEMMÄN kun paljastin haavoittuvuuteni ja pienuuteni. Ei voi saada ketään todella lähelle itseään ja avuksi jos ei uskalla olla heikko!