Hra A:n maininta Castanedan jutuista fiktiona herätti mieleeni vanhan dilemman: voisiko jostakin kirjasta tms. kuitenkin saada paljon irti, vaikkei ikinä saakaan tietää onko kirjoittaja ollut tosissaan, vaiko paukuttaako hän partaansa vain kuuluisuuden, mammonan yms. toivossa? Tai pelkkää vittumaisuuttaan?
Voisi. Pähkäilin ehkä minäkin vuoteni täyteen onko CC totta vaiko tarua, mutta sitten tajusin että ei se kirjojen anti siitä ole kiinni.
Minusta jotenkin tuntuu että joillekin ihmisille on jäänyt päälle kiihkeä tarve uskoa joko täysillä johonkin, tai kyynisesti ja ylimielisesti päästä runttaamaan se maanrakoon. Ehkäpä jälkimmäisessä on kyse siitä, että tulee todistettua se oma suurenmoinen älykkyys ja erinomaisuus: hei kuulkaa, minä olen nyt tajunnut että tähän ei kannata uskoa, menkäämme siis kyhäämään kiva pikku kirjarovio takapihalle! Rakastakaa ja palvokaa suurta viisauttani...!
Mutta hedelmällisintä voisi olla jäädä jonnekin välimaastoon, jossa ei uskota eikä elvistellä, vaan käytetään kirjojakin kuin työkaluja kuunaan. Olen usein miettinyt esim. abduktion "uhreja", kuinka paljon he voisivat repiä irti (oletetusta) yhteydestään avaruuden mömmöihin. Sensijaan että menevät ja polkaisevat uskon kokoon, tai jäävät itkemään ja parkumaan että tapahtuiko tämä todella vai olenko huipskukkuu.
Onko edes koko maailma jossa mukamas yhdessä elämämme, takuuvarmalla ns. totta? Mistä me sen voimme tietää?
On tietysti äärimmäisen vaikeaa olla vaipumatta uuteen keinotodellisuuteen rakastuessaan Jeesukseen tai muuten päästään kilahtaessaan kuvittelemaan tietävänsä totuuden. Mikähän auttaisi ettei tarvitse uskoa eikä olla kyynisesti kaikkea vastaankaan (lue: uskoa itseensä jumalallisena, täydellisenä, kaikkitietävänä olentona... kenties...)?
- Tietäisiköhän joku muuten esmes että mitä saa irti Urantiasta? Minulle se on kasa sontaa, jota inhoan sydämeni kyllyydestä ja pyrin kaikin tavoin kaikille epämainostamaan... Ei järin hyvä asenne, eikä mitenkään edesauta todellisuudessa kenenkään kasvua. Ellei nyt sitten voi olla niin että jotkut kirjat ovat kertakaikkiaan niin täynnä sitä itseään, että niistä ei revi iloa Erkkikään.
Miten lie?
Voisi. Pähkäilin ehkä minäkin vuoteni täyteen onko CC totta vaiko tarua, mutta sitten tajusin että ei se kirjojen anti siitä ole kiinni.
Minusta jotenkin tuntuu että joillekin ihmisille on jäänyt päälle kiihkeä tarve uskoa joko täysillä johonkin, tai kyynisesti ja ylimielisesti päästä runttaamaan se maanrakoon. Ehkäpä jälkimmäisessä on kyse siitä, että tulee todistettua se oma suurenmoinen älykkyys ja erinomaisuus: hei kuulkaa, minä olen nyt tajunnut että tähän ei kannata uskoa, menkäämme siis kyhäämään kiva pikku kirjarovio takapihalle! Rakastakaa ja palvokaa suurta viisauttani...!
Mutta hedelmällisintä voisi olla jäädä jonnekin välimaastoon, jossa ei uskota eikä elvistellä, vaan käytetään kirjojakin kuin työkaluja kuunaan. Olen usein miettinyt esim. abduktion "uhreja", kuinka paljon he voisivat repiä irti (oletetusta) yhteydestään avaruuden mömmöihin. Sensijaan että menevät ja polkaisevat uskon kokoon, tai jäävät itkemään ja parkumaan että tapahtuiko tämä todella vai olenko huipskukkuu.
Onko edes koko maailma jossa mukamas yhdessä elämämme, takuuvarmalla ns. totta? Mistä me sen voimme tietää?
On tietysti äärimmäisen vaikeaa olla vaipumatta uuteen keinotodellisuuteen rakastuessaan Jeesukseen tai muuten päästään kilahtaessaan kuvittelemaan tietävänsä totuuden. Mikähän auttaisi ettei tarvitse uskoa eikä olla kyynisesti kaikkea vastaankaan (lue: uskoa itseensä jumalallisena, täydellisenä, kaikkitietävänä olentona... kenties...)?
- Tietäisiköhän joku muuten esmes että mitä saa irti Urantiasta? Minulle se on kasa sontaa, jota inhoan sydämeni kyllyydestä ja pyrin kaikin tavoin kaikille epämainostamaan... Ei järin hyvä asenne, eikä mitenkään edesauta todellisuudessa kenenkään kasvua. Ellei nyt sitten voi olla niin että jotkut kirjat ovat kertakaikkiaan niin täynnä sitä itseään, että niistä ei revi iloa Erkkikään.
Miten lie?
Vastaukset 1
Vanhimmat
http://www.laurapaxton.com/