Hei kaikki masentuneet kanssatoverit.
Minä olen 19 vuotias kaksijakoista mielenhäiriötä, paniikkihäiriötä, ahdistusta ja vakavaa masennusta sairastava, mutta melkein jo parantunut toverinne.
Masennuin ensimmäisen kerran 7-luokalla, tajusin silloin kuolevaisuuteni ensimmäisen kerran. Kolme pitkää vuotta olin itseni sisällä, sulkien itseni pois ulkomaailmasta. Välinpitämätön, ilkeä, outo ja friikki, niin minut kuvailtiin niiden kolmen vuoden aikana. Lukion alottaessani maanisuus tuli mukaan peliin, vuoroin debressio ja maanisuus leikkivät minulla. Kukaan ei tajunnut minua, pitivät minua hulluna. Tuska alkoi jo kasvaa niin sietämättömäksi että otin veitsen ja upotin sen käsivarteeni, syvälle ja mitä syvämälle sen sain sen paremmalta tuntui, kaikki paha valui ulos ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta.
Silloin vasta minut vietiin psykologille puhumaan. Puhuin ja kertasin.
Olo ei kuitenkaan helpottunut. Viiltelin lisää, en apua pyytääkseeni vaan helpottaakseni henkistä tuskaani.
Aloin syödä mielialalääkkeitä ja sekotin niitä viinaan, niin tyhmä olin.
Kerran havahduin siihen kun ystäväni yritti saada minut oksentamaan, olin vetänyt liikaa lääkkeitä, en pystynyt liikkumaan, makasin ja oksensin ja itkin, kädet ja lattia verta täynnä.
Aloitin tervehtymisen. Tajusin mitä olin yrittänyt ja suutuin itselleni.
Rupesin taas pitkästä aikaa piirtämään ja aloitin myös runojen kirjoittamisen. Luomisen vimma sai minut unohtamaan pahan olon ja tuskan.
Viimein tänä päivänä olen taisteluni lopussa.
Sain pahan pois vihdoinkin päästäni ja voin viimein hymyillä, onnellisesti.
Minä olen 19 vuotias kaksijakoista mielenhäiriötä, paniikkihäiriötä, ahdistusta ja vakavaa masennusta sairastava, mutta melkein jo parantunut toverinne.
Masennuin ensimmäisen kerran 7-luokalla, tajusin silloin kuolevaisuuteni ensimmäisen kerran. Kolme pitkää vuotta olin itseni sisällä, sulkien itseni pois ulkomaailmasta. Välinpitämätön, ilkeä, outo ja friikki, niin minut kuvailtiin niiden kolmen vuoden aikana. Lukion alottaessani maanisuus tuli mukaan peliin, vuoroin debressio ja maanisuus leikkivät minulla. Kukaan ei tajunnut minua, pitivät minua hulluna. Tuska alkoi jo kasvaa niin sietämättömäksi että otin veitsen ja upotin sen käsivarteeni, syvälle ja mitä syvämälle sen sain sen paremmalta tuntui, kaikki paha valui ulos ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta.
Silloin vasta minut vietiin psykologille puhumaan. Puhuin ja kertasin.
Olo ei kuitenkaan helpottunut. Viiltelin lisää, en apua pyytääkseeni vaan helpottaakseni henkistä tuskaani.
Aloin syödä mielialalääkkeitä ja sekotin niitä viinaan, niin tyhmä olin.
Kerran havahduin siihen kun ystäväni yritti saada minut oksentamaan, olin vetänyt liikaa lääkkeitä, en pystynyt liikkumaan, makasin ja oksensin ja itkin, kädet ja lattia verta täynnä.
Aloitin tervehtymisen. Tajusin mitä olin yrittänyt ja suutuin itselleni.
Rupesin taas pitkästä aikaa piirtämään ja aloitin myös runojen kirjoittamisen. Luomisen vimma sai minut unohtamaan pahan olon ja tuskan.
Viimein tänä päivänä olen taisteluni lopussa.
Sain pahan pois vihdoinkin päästäni ja voin viimein hymyillä, onnellisesti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Paljon, paljon onnea! Hieno selviytymistarina. Muista kuitenkin, että masennus uusiutuu helposti. Jos niin käy, ole valppaana ja yritä tunnistaa heti ensimmäiset merkit. Hoitoonmenokynnyshän sulla nyt lienee madaltunut, hyvä juttu.
Henkisten voimiesi perusteella sun siivet ei ole kovin pienet, eikä varmaan enää niin mustatkaan. Harmaat keskikokoiset? :)
Voimia ja iloa elämääsi!
mutta mitä pitäisi tehdä että joku huomaisi sen pahan olon ? en tiedä. enkä taida kauaa enää välittääkkään.
Sinä piirrät? @@!!! Tuo luomisen vimma saa minut pysymään hengissä. Täällä on siis kohtalotoveri ^^ Missäs näkisin sun piirroksii?
labrat230.deviantart.com