Tässä istun, ihmettelen ja pohdin että mahdankohan
selvitä elämästäni hengissä. Olo on
nimittäin viikon verran ollut enemmän ja vähemmän
sekava. Toisinaan tuntuu kuin katselisi
itseään ja toimintaansa sivusta. Stressiä ja
burnouttia tämä on, sen tunnistan ja tiedän. Viime
kevät oli erityisen rankkaa aikaa, oli
murrosikäisen lapsen kanssa ongelmia, kriisi
avioliitossa, vieras mies, ihmissuhdeongelma erään
läheisen ja rakkaan ihmisen kanssa, työpaineet
jne. Nyt kun ongelmat alkavat korjaantua, väsymys
iskee ja oireet sen mukana ilmaantuvat. Töissä
pitäisi jaksaa koko ajan luoda uutta ja antaa
tuloksia, kotona pitäisi jaksaa ymmärtää, tukea ja
rakastaa ja kait sitä pitäisi itseäkin muistaa
välillä jollakin tavalla hoitaa..
Pyydän,
ottakaa kantaa, ja kertokaa kokemuksistanne, se
auttaa jaksamaan.
selvitä elämästäni hengissä. Olo on
nimittäin viikon verran ollut enemmän ja vähemmän
sekava. Toisinaan tuntuu kuin katselisi
itseään ja toimintaansa sivusta. Stressiä ja
burnouttia tämä on, sen tunnistan ja tiedän. Viime
kevät oli erityisen rankkaa aikaa, oli
murrosikäisen lapsen kanssa ongelmia, kriisi
avioliitossa, vieras mies, ihmissuhdeongelma erään
läheisen ja rakkaan ihmisen kanssa, työpaineet
jne. Nyt kun ongelmat alkavat korjaantua, väsymys
iskee ja oireet sen mukana ilmaantuvat. Töissä
pitäisi jaksaa koko ajan luoda uutta ja antaa
tuloksia, kotona pitäisi jaksaa ymmärtää, tukea ja
rakastaa ja kait sitä pitäisi itseäkin muistaa
välillä jollakin tavalla hoitaa..
Pyydän,
ottakaa kantaa, ja kertokaa kokemuksistanne, se
auttaa jaksamaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Muutamia vuosia sitten kävin läpi erittäin
vaikean burn outin - olin puoli vuotta pois
työelämästä ja melkein tuon saman ajan kadotin
kyllä muustakin elämästä. Mutta tällä hetkellä
tunnen itseni niin täyspäiseksi kuin tahdonkin
tuntea :-) Välistä iskee pahoja masennuskausia,
väliin tiedän liikkuvani liukkaalla pinnalla
uupumuksen kanssa, mutta olen oppinut lukemaan
itseäni paremmin, tunnistamaan sen hetken, kun on
pakko päästää irti.
Yksinäni minä en tuosta burn outista selvinnyt
enkä suosittelele sitä muillekaan, jos on syvälle
vajonnut ja ulos tahtoo. Kävin kolme vuotta
säännöllisesti mielenterveystoimistossa; alussa
kaksi kertaa viikossa, lopussa kerran kolmessa
kuukaudessa. Pari vuotta söin masennuslääkkeitä
ja melkein vuoden tarvitsin myös unilääkkeitä. Ja
kaikesta tuosta ajasta tunnen oppineeni jotain,
mutta pääasia on se, että selvisin. Täysipäisenä.
Ja tulin vahvemmaksi.
Koska olet vielä sen verran "järjissäsi", että
näet oman tilasi, niin ota hetkestä kiinni ja ala
hoitaa itseäsi - et ole vielä pohjalla astikaan !!
Lykkyä pyttyyn ! Kukaan muu ei välitä sinusta
niin paljoa kuin sinä itse eikä kukaan muu pysty
sinua niin paljon auttamaan kuin sinä !
...elämästäsi hengissä, ei kukaan selviä!!!
Mutta kriisitäsi voit selvitä, toivotan onnea ja
menestystä.
Itselläni on takana pitkä, vuosien kriisien
kausi. Nyt se on ollut jo takana jonkun aikaa.
Tilanteesi on hyvä, sillä tunnistat mikä on
meneillään ja osaat varmaan ajatella mikä
auttaisikin, mutta väsymys vie voimat.
Omalla kohdallani kriisiin johti moni
samanaikainen, itsestä riippumaton tapahtuma.
Nämä sitten lisäsivät sitä painetta, että omat
ongelmat nousivat mieleen ja siinähän sitten oli
pohtimista.
Yksi asia oli, josta en voinut kokonaan ja
rehellisesti puhua yhdellekään läheiselleni. Tätä
asiaa varten kävin psykiatrin
yksityisvastaanotolla. Jo yksi keskustelu ja
asian kertominen jollekin riittivät asian
saamiseen pois ajatuksistani! Siitä olen
onnellinen edelleen.
Olen käyttänyt paljon "itseterapiaa". Kirjoitan
mielialani ja ongelmani paperille. Siinä niitä
käsittelen. Joskus yhden lauseen, joskus sivuja.
Kunhan saa purettua pahan olon. Puhuin myös
paljon - onnekseni mulla oli ihminen, jolle puhua.
Annoin itselleni aikaa. Annoin itseni nukkua ja
olla väsynyt. Jätin tekemättä sen, minkä pystyi.
En vaatinut itseäni tekemään. Keho ja elimistö
olivat väsyneet. Silloin ei jaksa ajatellakaan.
Tilanteesi on erilainen, sulla on perhe ja
erityisesti murrosikäinen lapsi, joka tarvitsee
ja kaipaa huomiota. Mulla tulee mieleen kaks
asiaa. Ensiks että "hoidat" itseäsi. Hitaasti ja
vähitellen etenemistä tapahtuu. Lepää ja tee
sellaista mistä tykkäät. Toiseks että anna
lapsellesi huomiota, rajoja, mutta yrittäen pitää
hänet erillä omasta kriisistä.
Jaksa uskoa elämään ja onneen!
Kiitos teille kaikille vastanneille. Helpottaa
kun saa kaivaa esille itsestään sen
"raadollisemman" puolen, sen joka on heikkoa ja
haurasta. Ben Furman sanoi kerran viisaasti
eräässä keskusteluohjelmassa että ei meitä
psykiatreja tarvittaisi läheskään niin paljon kuin
nyt tarvitaan jos ihmiset vain muistaisivat pitää
toisistaan enemmän huolta ja jaksaisivat kuunnella
toistensa murheita. Uskon että tämä pitää
paikkansa, sillä usein taakka kevenee jo pelkästää
siitä kun kuulee että toisillakin on ollut
vastaavanlaisia vastoinkäymisiä ja murheita ja
kuinka he ovat kriiseistään selvinneet.
Toisen selviytymistarinan kuuleminen auttaa
selviämään paremmin myös omista kriisistään.
Minä ainakin huomaan ahdistuvani entisestänikin
jos vain haudon asioita omassa päässäni enkä
uskalla olla rehellinen ja lausua niitä ääneen.
Pian alan kuvittelemaan olevani
tuntemuksieni vuoksi outo, kummajainen eli
UMPIHULLU. Avautumalla ja puhumalla ongelmistani
huomaan etten todellakaan ole ainoa joka on
ahdistunut ja etten suinkaan ole menettämässä
järkeäni.
Hyvinvointimme on siis hyvin pitkälle sidoksissa
toistemme kokemuksiin ja käyttäytymisiin. Taidamme
olla melkoisia laumaeläimiä. :-))
Itse olen jo yli 40, mutta burn outin koin jo
alta 30:senä, selviäminen kesti pari vuotta.
Tuo taitaa olla elämäsi eka kriisi? Tämä
kuulostaa varmaan raa'alta, mutta ONNEKSI OLKOON
sinulle!!! Olen havainut, että tuollaisen kriisin
läpikäyneet ihmiset ovat paljon kypsempiä ja
elämää ja muita ihmisiä ymmärtäväisempiä kuin
sellaiset, joilla kriisiä ei ole ollut...
Tuollainen kriisi on pieni kuolema ja silloin
elämän TODELLA merkitykselliset asiat vasta
huomaa. Ja kun kriisistä on selvinnyt, alkaa uusi
elämä paljon kypsemmältä pohjalta.
Itse vertaisin tätä veteen vajoamiseen.
Tavallinen masennus on kuin kahden metrin
syvyyssukellus, mutta kriisissä vajoaminen on
hallitsematonta. 5 metriä -10 metriä -15 metriä -
APUA! Pääseekö täältä enää koskaan ylös!! - 20
metriä - 25 metriä - en voi hengittää, ahdistaa,
kuolenko nyt, APUA! -30 metriä...
Kun olet noussut takaisin pinnalle ei 10 metrin
vajoaminen tunnu enää miltään, sieltähän pääsee
helposti ylös. Ja - voit myös auttaa muita joilla
on samanlaisia ongelmia. Mielisairaat ovat
varmaan sadoissa metreissä, heidän tuntemuksiaan
voi vain aavistaa...
Kaikkea hyvää sinulle ja tervetuloa uuteen
elämään!
Kiitos viestistäsi jonka minulle osoitit! Asiaa
puhuit! Olen kanssasi täysin samaa mieltä.
Vain ihminen joka on tuntenut myös niitä
"pahoja" ja epämieluisia tunteita, pystyy
kirjoittamaan niin kuin kirjoitit. Tiedän ja
haluan uskoa että jokainen ihmistä kohtaava
kriisi, jos sen oikein oivaltaa ;-) kasvattaa ja
kypsyttää. Siinä olit väärässä kun arvelit etten
aikemmin elämässäni olisi kokenut vastoinkäymisiä
ja niiden mukanaan tuomia ahdistuksia ja
masennuksia. Voi kuule, kyllä niitä on ollut
minunkin elämässäni ihan riittävästi. Ensimmäisen
ja ehkä elämäni tähänastisesti syvimmän
masennuksen sain tuta vähän päälle
kaksikymppisenä. Elämässäni tapahtui suuria
asioita ja muutoksia varsin lyhyessä ajassa ja
osin varmaan sen johdosta sitten ajauduin
todelliseen identiteettikriisin ja masennukseen.
Masennusta kesti kaiken kaikkiaan noin 2 ellei
3kin vuotta. tuona aikana arvoni ja asenteeni
muuttuivat ja sain kasvaa ulos lapsenkengistä
aikuisen vastuulliseen elämään. Opin mm. ettei
maailma pyöri vain minun ympärilläni. Prosessin
aikana aloin ottaa muutkin ihmiset huomioon,
jouduin nöyrtymään ja myöntämään etten ollutkaan
täydellinen ja erehtymätön. Opin myös pyytämään
anteeksi. Silloin en nähnyt ahdistuksessani mitään
hyvää, päinvastoin, ajattelin että olen
tulossa hulluksi ja että joudun tuntemuksineni
mielisairaalaan palaamatta sieltä enää koskaan
takaisin. Nyt näen monet asiat toisin. Ilman tuota
pimeyden, pelkojen ja epävarmuuksien täyttämää
aikaa en olisi se mikä nyt olen. En väitä että
olisin tuon yhden syvän kriisin jälkeen kaiken
kokenut ja ymmärtävä täydellinen ihminen, en
todellakaan, mutta oman jaakobin painini kuitenkin
tuona aikana kävin ja lonkkani siinä rytäkässä
mojovasti ruhjoin...
uskon että siitä oli minulle hyötyä ja että
jotakin siinä taistelussa opinkin...
Kiitos viestistäsi jonka minulle osoitit! Asiaa
puhuit! Olen kanssasi täysin samaa mieltä.
Vain ihminen joka on tuntenut myös niitä
"pahoja" ja epämieluisia tunteita, pystyy
kirjoittamaan niin kuin kirjoitit. Tiedän ja
haluan uskoa että jokainen ihmistä kohtaava
kriisi, jos sen oikein oivaltaa ;-) kasvattaa ja
kypsyttää. Siinä olit väärässä kun arvelit etten
aikemmin elämässäni olisi kokenut vastoinkäymisiä
ja niiden mukanaan tuomia ahdistuksia ja
masennuksia. Voi kuule, kyllä niitä on ollut
minunkin elämässäni ihan riittävästi. Ensimmäisen
ja ehkä elämäni tähänastisesti syvimmän
masennuksen sain tuta vähän päälle
kaksikymppisenä. Elämässäni tapahtui suuria
asioita ja muutoksia varsin lyhyessä ajassa ja
osin varmaan sen johdosta sitten ajauduin
todelliseen identiteettikriisin ja masennukseen.
Masennusta kesti kaiken kaikkiaan noin 2 ellei
3kin vuotta. tuona aikana arvoni ja asenteeni
muuttuivat ja sain kasvaa ulos lapsenkengistä
aikuisen vastuulliseen elämään. Opin mm. ettei
maailma pyöri vain minun ympärilläni. Prosessin
aikana aloin ottaa muutkin ihmiset huomioon,
jouduin nöyrtymään ja myöntämään etten ollutkaan
täydellinen ja erehtymätön. Opin myös pyytämään
anteeksi. Silloin en nähnyt ahdistuksessani mitään
hyvää, päinvastoin, ajattelin että olen
tulossa hulluksi ja että joudun tuntemuksineni
mielisairaalaan palaamatta sieltä enää koskaan
takaisin. Nyt näen monet asiat toisin. Ilman tuota
pimeyden, pelkojen ja epävarmuuksien täyttämää
aikaa en olisi se mikä nyt olen. En väitä että
olisin tuon yhden syvän kriisin jälkeen kaiken
kokenut ja ymmärtävä täydellinen ihminen, en
todellakaan, mutta oman jaakobin painini kuitenkin
tuona aikana kävin ja lonkkani siinä rytäkässä
mojovasti ruhjoin...
uskon että siitä oli minulle hyötyä ja että
jotakin siinä taistelussa opinkin...
Kiitos viestistäsi jonka minulle osoitit! Asiaa
puhuit! Olen kanssasi täysin samaa mieltä.
Vain ihminen joka on tuntenut myös niitä
"pahoja" ja epämieluisia tunteita, pystyy
kirjoittamaan niin kuin kirjoitit. Tiedän ja
haluan uskoa että jokainen ihmistä kohtaava
kriisi, jos sen oikein oivaltaa ;-) kasvattaa ja
kypsyttää. Siinä olit väärässä kun arvelit etten
aikemmin elämässäni olisi kokenut vastoinkäymisiä
ja niiden mukanaan tuomia ahdistuksia ja
masennuksia. Voi kuule, kyllä niitä on ollut
minunkin elämässäni ihan riittävästi. Ensimmäisen
ja ehkä elämäni tähänastisesti syvimmän
masennuksen sain tuta vähän päälle
kaksikymppisenä. Elämässäni tapahtui suuria
asioita ja muutoksia varsin lyhyessä ajassa ja
osin varmaan sen johdosta sitten ajauduin
todelliseen identiteettikriisin ja masennukseen.
Masennusta kesti kaiken kaikkiaan noin 2 ellei
3kin vuotta. tuona aikana arvoni ja asenteeni
muuttuivat ja sain kasvaa ulos lapsenkengistä
aikuisen vastuulliseen elämään. Opin mm. ettei
maailma pyöri vain minun ympärilläni. Prosessin
aikana aloin ottaa muutkin ihmiset huomioon,
jouduin nöyrtymään ja myöntämään etten ollutkaan
täydellinen ja erehtymätön. Opin myös pyytämään
anteeksi. Silloin en nähnyt ahdistuksessani mitään
hyvää, päinvastoin, ajattelin että olen
tulossa hulluksi ja että joudun tuntemuksineni
mielisairaalaan palaamatta sieltä enää koskaan
takaisin. Nyt näen monet asiat toisin. Ilman tuota
pimeyden, pelkojen ja epävarmuuksien täyttämää
aikaa en olisi se mikä nyt olen. En väitä että
olisin tuon yhden syvän kriisin jälkeen kaiken
kokenut ja ymmärtävä täydellinen ihminen, en
todellakaan, mutta oman jaakobin painini kuitenkin
tuona aikana kävin ja lonkkani siinä rytäkässä
mojovasti ruhjoin...
uskon että siitä oli minulle hyötyä ja että
jotakin siinä taistelussa opinkin...