Joutuiko USA ansaan Irakissa?
Pekka Visuri
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija
Reserviläinen 6/2003
Syyskuussa 2002 presidentti George W. Bush piti YK:ssa puheen, jossa hän vaati maailmanjärjestöä riisumaan Irakin joukkotuhoaseet tai amerikkalaiset tekevät sen itse. Silloin YK:sta tulisi ”irrelevantti”, historian hämärään painuva keskustelukerho edesmenneen Kansainliiton tapaan. Tämän vuoden maaliskuussa hän totesi, ettei YK ollut pystynyt suoriutumaan tuosta tehtävästä, ja antoi Saddam Husseinille apulaisineen kaksi päivää aikaa lähteä maanpakoon. Määräajan umpeuduttua pommit ja risteilyohjukset iskivät Bagdadiin, jonka amerikkalaisjoukot sitten valtasivat kolmen viikon taistelujen jälkeen.
Saddam Husseinin patsaan kaatamisesta tehtiin näyttävä tapahtuma, ja vapunpäivänä lentotukialus Abraham Lincolnin kannella saattoi lentäjän puseroon pukeutunut Bush tyytyväisenä julistaa sotatoimet päättyneeksi. Hän varoi kuitenkin sanomasta sodan olevan ohi, eikä myöskään ole pidetty voitonparaateja, jollaisia nähtiin 12 vuotta sitten Persianlahden sodan päätyttyä.
Kesän kuluessa presidentti Bush muuttui yhä huolestuneemmaksi tappioiden ja kustannusten kohotessa ja kannatuslukujen pudotessa. Vaalien lähestymistä ennakoiden kongressi ryhtyi vaatimaan selityksiä sotaan lähdön todellisista syistä ja jälkitilanteen vaikeuksista. Bush joutui lopulta vetoamaan YK:hon saadakseen apua Irakin rauhoittamiseen. Vannoutuneet republikaanit pitivät sitä suurena nöyryytyksenä. Kansainvälisessä lehdistössä alettiin pohtia, onkoYhdysvaltojen Irakin politiikka joutunut jo Vietnamin tielle.
Missä ovat joukkotuhoaseet?
Republikaanit olivat presidentinvaalitaistelussa syyttäneet demokraatteja amerikkalaisjoukkojen sitomisesta vuosikausiksi turhiin ja kalliisiin yrityksiin ”rakentaa kansakuntia” Somaliassa ja entisen Jugoslavian alueella. Nyt Yhdysvallat on kuitenkin presidentti Bushin johdolla kaulaansa myöten samanlaisessa suossa. Juuri haluttomuudesta ajatella ennalta koko ongelmaa löytyy pääsyy vaikeuksiin sekä Irakissa että Afganistanissa.
Yhteiskunnan ja talouden jälleenrakennuksen hankaluus Irakissa on kaikkiaan seurausta pitkästä konfliktien täyttämästä kehityksestä. Viime keväänä kärjistys avoimeksi sodaksi oli vain sen uusin vaihe. Vilkaisu alueen pitkään historiaan riittää vakuuttamaan, ettei tilanteelle löydy nopeaa parannusta. Sikäläinen aikakäsitys ei kulje länsimaisen, 24 tuntia vuorokaudessa uutisia syöttävän median tahdissa. Sissisodan strategia perustuu aina vastustajan hiljaiseen väsyttämiseen, joten kannattaa varautua pitkään kamppailuun.
Ajankohtaisten turvallisuusongelmien tärkeänä syynä ovat myös Yhdysvaltojen sisäiseltä logiikaltaan ristiriitaiset ja muille osapuolille vaikeasti hyväksyttävissä olleet sodanpäämäärät. Presidentti George W. Bush julisti useiden kuukausien ajan, että ”Yhdysvallat puolustaa itseään riisumalla Irakin joukkotuhoaseet” ja sitä varten tarpeen oli aloittaa hyökkäys ”hallituksen vaihtamiseksi”.
Sodan alettua vaimennettiin kuitenkin puhumista joukkotuhoaseista, varsinkin kun niitä ei alkanut löytyä. Sen sijaan retoriikassa esille nostettiin ”Irakin vapauttaminen”, mikä kuvastui myös sotatoimelle annetussa nimessä ”Iraqi Freedom”.
Bagdadin valtauksen ja Saddam Husseinin hallinnon kukistumisen jälkeen sodanpäämääriä koskevat ristiriidat kärjistyivät. Havaittiin, että huolimatta lupauksista yhteiskunnan nopeaksi demokratisoimiseksi mitään päteviä valmisteluja ei ollut tehty.Toisaalta miehityshallintokaan ei lähtenyt toimimaan kunnolla, vaan epäjärjestys ja suoranainen rikollisuus saivat levitä vapaasti.
Amerikkalaisjoukkojen kovennetut vastatoimet ärsyttivät väestöä, mikä lienee ollut provokaatioiden tekijöiden tarkoituskin. Kesän mittaan sissisodan piirteet voimistuivat, ja myös Washingtonissa se oli pakko tunnustaa.
Uuskonservatiivien lupaukset pettivät
Ajatus hyökkäyksestä Irakiin oli elänyt jo pitkään amerikkalaisten uuskonservatiivien piirissä ja kypsyi heidän painostuksestaan presidentin päätökseksi viime syksynä. Näkyvimmin sodan puoltajina esiintyivät varapresidentti Dick Cheney, puolustusministeri Donald Rumsfeld ja apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz.
Etenkin Wolfowitz vakuutteli julkisuudessa, että Irakin kansa ottaa amerikkalaiset vapauttajina vastaan, ja sitten maasta tehdään nopeasti demokratian malli koko Lähi-idälle. Yritys ei maksakaan paljon, kun Irakin öljyvarat saadaan pian hyötykäyttöön. Ennusteiden mukaan syksyllä piti Irakissa olla enää 30.000 amerikkalaissotilasta.
Todellisuus ei ole vastannut noita ruusuisia kuvitelmia, sillä miehitystehtävissä on yhä 120.000 amerikkalaista ja noin 22.000 liittolaismaiden sotilasta, ja lisää kaivataan. Vain uskollisimmat liittolaiset Iso-Britannia ja Puola ovat lähettäneet merkittävästi sotilaitaan. Monet muut lähettivät pieniä, lähinnä symbolisia osastoja. Lähes kaikki apuvoimien toimittajat ovat pyytäneet amerikkalaisia maksamaan joukkojen kuljetus- ja ylläpitokulut.
Liittokunnan sotilaita on kuollut noin 400, ja vakavasti haavoittuneita on ollut parisen tuhatta, puhumattakaan irakilaisille aiheutetuista tuhoista. Tappiot tuskin lannistavat suurvalta-armeijaa, mutta sotilaiden turhautuneisuus toiminnan tuloksettomuuteen heikentää kuria ja palveluksen jatkamishaluja jo uhkaavalla tavalla.
Yhdysvaltojen maavoimilta on sitoutunut Irakiin ja Afganistaniin yli puolet vakinaisista joukoista, joita on 11 divisioonaa. Tämä tarkoittaa sitä, että joukkojen kierrätys aiheuttaa jo suuremman rasituksen kuin Vietnamin sodan aikoihin. Seurauksena on ollut nuorempien upseerien ja aliupseerien hakeutuminen siviiliin sekä suuresti kasvaneet vaikeudet reserviläisten tai kansalliskaartin palvelukseen saamisessa. Reserviläiset eivät hyväksy sitä, että heitä lähetetään vakinaisten joukkojen puutetta korvaamaan pitkiksi ajoiksi kaukaisille sotatantereille.
Kustannukset kohoavat
Myöskään arviot Irakin miehityksen halpuudesta eivät ole pitäneet paikkaansa. Suoranaiset sotakulut ovat nousseet jo noin 70 miljardin dollarin tasolle, ja miehitys maksaa joka kuukausi vähinään neljä miljardia. Sen lisäksi tulevat kaluston ja ampumatarvikkeiden kulutuksen korvaamiskustannukset.
Kuvaava esimerkki on Bradley-rynnäkköpanssarivaunujen telaketjujen uusintatarve. Noita vaunuja on 600 kovassa käytössä Irakin hietikoilla. Ne tarvitsevat kahden kuukauden väliajoin uudet telaketjut, hinnaltaan 23.000 dollaria pari. Tehtaat eivät pysty toimittamaan niitä tarpeeksi vaikka työskentelevät täysillä, joten kalustoa seisoo varikoilla. Yksistään maavoimien sodan kuluttaman kaluston uusiminen ensi vuonna maksaa 3,3 miljardia dollaria, eikä ilmavoimien ja merijalkaväen tappioiden korvaaminen ole ainakaan halvempaa.
Jälleenrakennuksen kustannusarviot paisuvat vieläkin nopeammin. Konsulttiyhtiö McKinsey laski äskettäin Irakin talouden ja yhteiskunnan perusrakenteisiin tarvittavan noin 90 miljardia dollaria sijoituksia, ennen kuin on toivoa talouden elpymisestä. On myös esitetty peräti 600 miljardiin dollarin kustannusarvioita, jos nyt sellaisia rahoja edes löytyy. Presidentin esitettyä 87 miljardin dollarin lisämenoarviota sotakustannuksiin ensi vuodeksi hän kohtasi kovaa kritiikkiä. Budjettivaje uhkaa nousta reilusti yli viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä on paljon jopa Amerikassa.
Tästä kaikesta on seurannut, että Yhdysvaltojen ”demokraattisen imperiumin” rakentajat ovat menettäneet uskottavuuttaan, ja vaalien lähestyminen pakottaa tekemään asialle jotain. Viime syksynä mieliala kohosi Irakin vastaisen sodan rummutuksella, mutta nyt ei ole varaa kovistella Irania, Syyriaa tai Pohjois-Koreaa.
Terrori-iskujen kaksivuotispäivänä esitettiin yleisesti arvioita, että al-Qaidan ja vastaavien organisaatioiden toimintakyky ei ole vähentynyt. Irakin sota ei Washingtonin lupauksista huolimatta ole terroristeja lannistanut, eikä Lähi-itä ole rauhoittunut.
Amerikkalainen lehdistö on syksyn tullen pursunnut ehdotuksia, miten umpikujasta päästäisiin pois. Yhä useammin kuullaan suorasukainen vaatimus lähteä Irakista ja jättää hallinto irakilaisille tai muiden hoidettavaksi. Hallitus on kuitenkin vakuuttanut, että tilanne on hallinnassa eikä syytä paniikkiin ole. Silti ”exit-strategioita” kehitellään kuumeisesti.
Oliko se ansa?
Kun Irakin sodasta ei siis tullut avainta Lähi-idän yleistilanteen vakauttamiseen, on alettu entistä enemmän pohtia myös mahdollisuutta, että amerikkalaiset houkuteltiin ansaan. Kaksi vuotta sitten Osama bin Ladenin verkoston hyökkäys Amerikkaan oli ilmeinen provokaatio suurvallan ärsyttämiseksi iskemään muslimimaihin, jolloin myös ”pyhä sota” voimistuisi.
Teksasissa toimiva analyysilaitos Stratfor totesi juuri katsauksessaan, että al Qaida ei ole onnistunut saamaan aikaan vallankumouksia muslimimaissa, mutta sitä ei myöskään ole kukistettu. Yhdysvaltojen käymästä ”terrorismin vastaisesta sodasta” on tulossa pitkä.
Vaikeuksia on kertynyt myös amerikkalaisen maailmanvallan ”Pax Americanan” perustamiselle. Ylivoimainen sotilasmahti on osoittanut olevansa yhä haavoittuva sissisodassa, kuten monille muille on käynyt sitä ennen.
Pekka Visuri
Kirjoittaja on eversti evp, valtiotieteen tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti.
Päivitetty 02.10.2003
Pekka Visuri
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija
Reserviläinen 6/2003
Syyskuussa 2002 presidentti George W. Bush piti YK:ssa puheen, jossa hän vaati maailmanjärjestöä riisumaan Irakin joukkotuhoaseet tai amerikkalaiset tekevät sen itse. Silloin YK:sta tulisi ”irrelevantti”, historian hämärään painuva keskustelukerho edesmenneen Kansainliiton tapaan. Tämän vuoden maaliskuussa hän totesi, ettei YK ollut pystynyt suoriutumaan tuosta tehtävästä, ja antoi Saddam Husseinille apulaisineen kaksi päivää aikaa lähteä maanpakoon. Määräajan umpeuduttua pommit ja risteilyohjukset iskivät Bagdadiin, jonka amerikkalaisjoukot sitten valtasivat kolmen viikon taistelujen jälkeen.
Saddam Husseinin patsaan kaatamisesta tehtiin näyttävä tapahtuma, ja vapunpäivänä lentotukialus Abraham Lincolnin kannella saattoi lentäjän puseroon pukeutunut Bush tyytyväisenä julistaa sotatoimet päättyneeksi. Hän varoi kuitenkin sanomasta sodan olevan ohi, eikä myöskään ole pidetty voitonparaateja, jollaisia nähtiin 12 vuotta sitten Persianlahden sodan päätyttyä.
Kesän kuluessa presidentti Bush muuttui yhä huolestuneemmaksi tappioiden ja kustannusten kohotessa ja kannatuslukujen pudotessa. Vaalien lähestymistä ennakoiden kongressi ryhtyi vaatimaan selityksiä sotaan lähdön todellisista syistä ja jälkitilanteen vaikeuksista. Bush joutui lopulta vetoamaan YK:hon saadakseen apua Irakin rauhoittamiseen. Vannoutuneet republikaanit pitivät sitä suurena nöyryytyksenä. Kansainvälisessä lehdistössä alettiin pohtia, onkoYhdysvaltojen Irakin politiikka joutunut jo Vietnamin tielle.
Missä ovat joukkotuhoaseet?
Republikaanit olivat presidentinvaalitaistelussa syyttäneet demokraatteja amerikkalaisjoukkojen sitomisesta vuosikausiksi turhiin ja kalliisiin yrityksiin ”rakentaa kansakuntia” Somaliassa ja entisen Jugoslavian alueella. Nyt Yhdysvallat on kuitenkin presidentti Bushin johdolla kaulaansa myöten samanlaisessa suossa. Juuri haluttomuudesta ajatella ennalta koko ongelmaa löytyy pääsyy vaikeuksiin sekä Irakissa että Afganistanissa.
Yhteiskunnan ja talouden jälleenrakennuksen hankaluus Irakissa on kaikkiaan seurausta pitkästä konfliktien täyttämästä kehityksestä. Viime keväänä kärjistys avoimeksi sodaksi oli vain sen uusin vaihe. Vilkaisu alueen pitkään historiaan riittää vakuuttamaan, ettei tilanteelle löydy nopeaa parannusta. Sikäläinen aikakäsitys ei kulje länsimaisen, 24 tuntia vuorokaudessa uutisia syöttävän median tahdissa. Sissisodan strategia perustuu aina vastustajan hiljaiseen väsyttämiseen, joten kannattaa varautua pitkään kamppailuun.
Ajankohtaisten turvallisuusongelmien tärkeänä syynä ovat myös Yhdysvaltojen sisäiseltä logiikaltaan ristiriitaiset ja muille osapuolille vaikeasti hyväksyttävissä olleet sodanpäämäärät. Presidentti George W. Bush julisti useiden kuukausien ajan, että ”Yhdysvallat puolustaa itseään riisumalla Irakin joukkotuhoaseet” ja sitä varten tarpeen oli aloittaa hyökkäys ”hallituksen vaihtamiseksi”.
Sodan alettua vaimennettiin kuitenkin puhumista joukkotuhoaseista, varsinkin kun niitä ei alkanut löytyä. Sen sijaan retoriikassa esille nostettiin ”Irakin vapauttaminen”, mikä kuvastui myös sotatoimelle annetussa nimessä ”Iraqi Freedom”.
Bagdadin valtauksen ja Saddam Husseinin hallinnon kukistumisen jälkeen sodanpäämääriä koskevat ristiriidat kärjistyivät. Havaittiin, että huolimatta lupauksista yhteiskunnan nopeaksi demokratisoimiseksi mitään päteviä valmisteluja ei ollut tehty.Toisaalta miehityshallintokaan ei lähtenyt toimimaan kunnolla, vaan epäjärjestys ja suoranainen rikollisuus saivat levitä vapaasti.
Amerikkalaisjoukkojen kovennetut vastatoimet ärsyttivät väestöä, mikä lienee ollut provokaatioiden tekijöiden tarkoituskin. Kesän mittaan sissisodan piirteet voimistuivat, ja myös Washingtonissa se oli pakko tunnustaa.
Uuskonservatiivien lupaukset pettivät
Ajatus hyökkäyksestä Irakiin oli elänyt jo pitkään amerikkalaisten uuskonservatiivien piirissä ja kypsyi heidän painostuksestaan presidentin päätökseksi viime syksynä. Näkyvimmin sodan puoltajina esiintyivät varapresidentti Dick Cheney, puolustusministeri Donald Rumsfeld ja apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz.
Etenkin Wolfowitz vakuutteli julkisuudessa, että Irakin kansa ottaa amerikkalaiset vapauttajina vastaan, ja sitten maasta tehdään nopeasti demokratian malli koko Lähi-idälle. Yritys ei maksakaan paljon, kun Irakin öljyvarat saadaan pian hyötykäyttöön. Ennusteiden mukaan syksyllä piti Irakissa olla enää 30.000 amerikkalaissotilasta.
Todellisuus ei ole vastannut noita ruusuisia kuvitelmia, sillä miehitystehtävissä on yhä 120.000 amerikkalaista ja noin 22.000 liittolaismaiden sotilasta, ja lisää kaivataan. Vain uskollisimmat liittolaiset Iso-Britannia ja Puola ovat lähettäneet merkittävästi sotilaitaan. Monet muut lähettivät pieniä, lähinnä symbolisia osastoja. Lähes kaikki apuvoimien toimittajat ovat pyytäneet amerikkalaisia maksamaan joukkojen kuljetus- ja ylläpitokulut.
Liittokunnan sotilaita on kuollut noin 400, ja vakavasti haavoittuneita on ollut parisen tuhatta, puhumattakaan irakilaisille aiheutetuista tuhoista. Tappiot tuskin lannistavat suurvalta-armeijaa, mutta sotilaiden turhautuneisuus toiminnan tuloksettomuuteen heikentää kuria ja palveluksen jatkamishaluja jo uhkaavalla tavalla.
Yhdysvaltojen maavoimilta on sitoutunut Irakiin ja Afganistaniin yli puolet vakinaisista joukoista, joita on 11 divisioonaa. Tämä tarkoittaa sitä, että joukkojen kierrätys aiheuttaa jo suuremman rasituksen kuin Vietnamin sodan aikoihin. Seurauksena on ollut nuorempien upseerien ja aliupseerien hakeutuminen siviiliin sekä suuresti kasvaneet vaikeudet reserviläisten tai kansalliskaartin palvelukseen saamisessa. Reserviläiset eivät hyväksy sitä, että heitä lähetetään vakinaisten joukkojen puutetta korvaamaan pitkiksi ajoiksi kaukaisille sotatantereille.
Kustannukset kohoavat
Myöskään arviot Irakin miehityksen halpuudesta eivät ole pitäneet paikkaansa. Suoranaiset sotakulut ovat nousseet jo noin 70 miljardin dollarin tasolle, ja miehitys maksaa joka kuukausi vähinään neljä miljardia. Sen lisäksi tulevat kaluston ja ampumatarvikkeiden kulutuksen korvaamiskustannukset.
Kuvaava esimerkki on Bradley-rynnäkköpanssarivaunujen telaketjujen uusintatarve. Noita vaunuja on 600 kovassa käytössä Irakin hietikoilla. Ne tarvitsevat kahden kuukauden väliajoin uudet telaketjut, hinnaltaan 23.000 dollaria pari. Tehtaat eivät pysty toimittamaan niitä tarpeeksi vaikka työskentelevät täysillä, joten kalustoa seisoo varikoilla. Yksistään maavoimien sodan kuluttaman kaluston uusiminen ensi vuonna maksaa 3,3 miljardia dollaria, eikä ilmavoimien ja merijalkaväen tappioiden korvaaminen ole ainakaan halvempaa.
Jälleenrakennuksen kustannusarviot paisuvat vieläkin nopeammin. Konsulttiyhtiö McKinsey laski äskettäin Irakin talouden ja yhteiskunnan perusrakenteisiin tarvittavan noin 90 miljardia dollaria sijoituksia, ennen kuin on toivoa talouden elpymisestä. On myös esitetty peräti 600 miljardiin dollarin kustannusarvioita, jos nyt sellaisia rahoja edes löytyy. Presidentin esitettyä 87 miljardin dollarin lisämenoarviota sotakustannuksiin ensi vuodeksi hän kohtasi kovaa kritiikkiä. Budjettivaje uhkaa nousta reilusti yli viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä on paljon jopa Amerikassa.
Tästä kaikesta on seurannut, että Yhdysvaltojen ”demokraattisen imperiumin” rakentajat ovat menettäneet uskottavuuttaan, ja vaalien lähestyminen pakottaa tekemään asialle jotain. Viime syksynä mieliala kohosi Irakin vastaisen sodan rummutuksella, mutta nyt ei ole varaa kovistella Irania, Syyriaa tai Pohjois-Koreaa.
Terrori-iskujen kaksivuotispäivänä esitettiin yleisesti arvioita, että al-Qaidan ja vastaavien organisaatioiden toimintakyky ei ole vähentynyt. Irakin sota ei Washingtonin lupauksista huolimatta ole terroristeja lannistanut, eikä Lähi-itä ole rauhoittunut.
Amerikkalainen lehdistö on syksyn tullen pursunnut ehdotuksia, miten umpikujasta päästäisiin pois. Yhä useammin kuullaan suorasukainen vaatimus lähteä Irakista ja jättää hallinto irakilaisille tai muiden hoidettavaksi. Hallitus on kuitenkin vakuuttanut, että tilanne on hallinnassa eikä syytä paniikkiin ole. Silti ”exit-strategioita” kehitellään kuumeisesti.
Oliko se ansa?
Kun Irakin sodasta ei siis tullut avainta Lähi-idän yleistilanteen vakauttamiseen, on alettu entistä enemmän pohtia myös mahdollisuutta, että amerikkalaiset houkuteltiin ansaan. Kaksi vuotta sitten Osama bin Ladenin verkoston hyökkäys Amerikkaan oli ilmeinen provokaatio suurvallan ärsyttämiseksi iskemään muslimimaihin, jolloin myös ”pyhä sota” voimistuisi.
Teksasissa toimiva analyysilaitos Stratfor totesi juuri katsauksessaan, että al Qaida ei ole onnistunut saamaan aikaan vallankumouksia muslimimaissa, mutta sitä ei myöskään ole kukistettu. Yhdysvaltojen käymästä ”terrorismin vastaisesta sodasta” on tulossa pitkä.
Vaikeuksia on kertynyt myös amerikkalaisen maailmanvallan ”Pax Americanan” perustamiselle. Ylivoimainen sotilasmahti on osoittanut olevansa yhä haavoittuva sissisodassa, kuten monille muille on käynyt sitä ennen.
Pekka Visuri
Kirjoittaja on eversti evp, valtiotieteen tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti.
Päivitetty 02.10.2003
Vastaukset 1
Vanhimmat
se entinen ministeri sano et tää sota oli Bushin listal aika päivii sitte. Se mikää ansa ollu.. Bush olis hyökänny sinne joka tapaukses ja sen ykkösmiehet olis keksiny jonkun tarinan. 1. Gulf Warin vielä ymmärsin mut tää oli naurettava Bush tyhmempi operaatio..