laitan tämän kysymyksen tällekin palstalle kun täällä tuntuu olevan enemmän puhetta tästä aiheesta...
Minulla on ollut kolmen vuoden ajan paniikkihäiriö ja nyt se on poikinut masennuksen, mutten ole uskaltanut lähteä siitä puhumaan lääkärille, ennenkuin nyt. Minua neuvottiin menemään terveyskeskuslääkärille joka varmasti ohjaisi psykiatrin puheille, niin teinkin mutta...
Terveyskeskuslääkäriltä lähtiessäni minulla oli tunne ettei minua otettu vakavasti. Miksi paniikkihäiriötä ja masennusta tarkasteltaessa joutuu verikokeiisin? Sain vain puhelinajan sairaanhoitajalle joka on erikoistunut psykiatriaan. Mitä minä hänelle sanon... Lääkäri sanoi että he sitten keskustelevat yhdessä asiasta ja katsovat mitä tehdään.
Minulla ei ole varaa yksityisen psykiatreihin. Enkä ole sitä tyyppiä että alkaisin pauhaamaan missään että "minä en kestä, haluan apua, tehkää nyt h---vetti jotain".
Mitä sanotte te muut joilla on kokemusta asiasta? Onko tämä vain alku - hyvä sellainen, vai sainko epätavallista kohtelua. Haluaisin päästä terapiaan mutta ilmeisesti se ei riitä sinne pääsemiseksi. Näistä keskusteluista ja ihmisten puheista olen saanut sen käsityksen että "kyllä se lääkäri huomaa jos sun tilas on tosi paha ja antaa lääkkeet ja ohjaa psykiatrille". Itse tiedän kuitenkin parhaiten millainen olo minulla on ja tiedän etten pysty elämään tämän kanssa enää, en vain osaa ilmaista itseäni kai tarpeeksi hyvin...
Minulla on ollut kolmen vuoden ajan paniikkihäiriö ja nyt se on poikinut masennuksen, mutten ole uskaltanut lähteä siitä puhumaan lääkärille, ennenkuin nyt. Minua neuvottiin menemään terveyskeskuslääkärille joka varmasti ohjaisi psykiatrin puheille, niin teinkin mutta...
Terveyskeskuslääkäriltä lähtiessäni minulla oli tunne ettei minua otettu vakavasti. Miksi paniikkihäiriötä ja masennusta tarkasteltaessa joutuu verikokeiisin? Sain vain puhelinajan sairaanhoitajalle joka on erikoistunut psykiatriaan. Mitä minä hänelle sanon... Lääkäri sanoi että he sitten keskustelevat yhdessä asiasta ja katsovat mitä tehdään.
Minulla ei ole varaa yksityisen psykiatreihin. Enkä ole sitä tyyppiä että alkaisin pauhaamaan missään että "minä en kestä, haluan apua, tehkää nyt h---vetti jotain".
Mitä sanotte te muut joilla on kokemusta asiasta? Onko tämä vain alku - hyvä sellainen, vai sainko epätavallista kohtelua. Haluaisin päästä terapiaan mutta ilmeisesti se ei riitä sinne pääsemiseksi. Näistä keskusteluista ja ihmisten puheista olen saanut sen käsityksen että "kyllä se lääkäri huomaa jos sun tilas on tosi paha ja antaa lääkkeet ja ohjaa psykiatrille". Itse tiedän kuitenkin parhaiten millainen olo minulla on ja tiedän etten pysty elämään tämän kanssa enää, en vain osaa ilmaista itseäni kai tarpeeksi hyvin...
Vastaukset 21
Vanhimmat
onko paikkakunnalla missä asut mielenterveys toimistoa ? jos niin rohkeasti luuri käteen ja pirauta . Ei sinne tarvitse lääkärin lähetettä.
Kun soitat puhelinajallasi , niin täytyy uskaltaa sanoa kuinka paha olo on . Aikanaan kun itse menin terapiaan en parilla ekalla käynnillä pystynyt kun itkemään, siitä se sitten vyyhti lähti purkautumaan . Eipä ne lääkärit huomaa ,tai ole aikaa paneutua perusteellisesti , kyllä se itse on tosiaa sanottava sitte vaikka että "nyt h----vetti tehkää jotain . Ja kannattaa sanoa ajoissa , niin kauan kun itse siihen pystyy . Sitten onkin jo huonommin kun se täytyy joku muu tehdä , niin pitkälle ei kantsi päästää.
On mielenterveystoimisto. olen vaan kuullut että niihin on järkyttävät jonot...
Täytynee sitten oikeasti vaan puristaa itsestään se "tarvitsen apua" eikä vaan vikistä että "noo, jos jotain teette niin kiva" :).
Kannattaako minun kuitenkin mennä siihen verikokeeseen (minulla on tutkittu kilpirauhasarvot ja olivat normaalit) jossa selvitetään yleinen verenkuva? vai sivuuttaa tuo tuommoinen säätäminen ja lähteä ns. tositoimiin ja ammattilaisten apriin jotka oikeasti kuuntelevat ja tietävät asioista?
itselläni on kohtuullisen voimakas paniikkihäiriö. hiukan pakko-oireitakin kun menee kovaksi, käsien repimistä, vähän viiltelyn tapaista. kaikki uusi tai yleensä jossa on ihmisiä voi saada paniikin aikaan.
suurimman avun olen saanut zoloft nimisestä lääkeestä. se auttaa nimenomaan näihin. samalla yritän opetella erilaista suhtautumista. käyn myös terapiassa harvakseltaan. nyt kerran kuussa. suunnittelilla on nyt ryhmäterapia.
käyn myös rose- eli kehoterapiassa, josta olen ihmeekseni huomannut saaneeni apua. siihen kannattaa tutustua vaikka ihan netin kautta. eihä sekään halpaa ole mutta hintansa vääri.
Niin tosiaan unohdin tuossa mainita siitä että ilmeisesti lääkäri alkoi epäilemään syömishäiriötä koska olen hoikka ja painoindeksini 19,1 minkä tosin pitäisi olla normaalin rajojen sisäpuolella. Olen aina ollut näin hoikka - syön hyvin ja monipuolisesti - ja olen perinyt ruumiinraknteeni vanhemmiltani. Lääkäri ei sitä tuntunut uskovan.
Minua tuo loukkaa. Tulen paniikkihäiriön vuoksi ja päädymme käsittelemään asiaa joka ei liity asiaan mitenkään. Lääkäri itse oli ulkomaalainen, pieni ja pyöreä. Soitin tänään terveyskeskukseen ja kerroin etten kokenut saavani asianmukaista hoitoa/ kohtelua. He vain sanoivat että "mene vain niihin verikokeisiin".
Soitin myös mielenterveystoimistoon ja ihmettelivät kyllä tällaisia toimenpiteitä. Tiedän ihmisiä jotka ovat terveyskeskuslääkärille kertoneet mielenterveysongelmistaan ja ovat saaneet haluamaansa hoitoa (lääkkeitä tai lääkkeitä JA terapiaa). Mielenterveystoimisto on muuttunut lähetteellä toimivaksi täällä meillä, täytyy yrittää luovia tieni jollekin ymmärtäväiselle lekurille.
Kunpa olisi varaa yksityisiin...
Ymmärrän hyvin tilanteesi. Mulla alkanut paniikkikohtaukset puolen vuoden sisällä ja ilmestyvät vain yöllä.
En uskalla/viitti mennä lääkäriin, ajattelen et ne ei usko mua.
Mut sulle sanon (vaikka ihmettelen verikokeita), että kannattaa mennä. Ja yrittää osallistua kaikkeen mahdolliseen mukaan (terapiat yms.)
Mä en kyllä osaa sua pahemmin auttaa, mut musta oli "helpottavaa" tietää, et en ole ainut ihminen joka kokee saman asian kuin minä...
Pärjäile ja parannu:):)
Juu - sinä et ole yksin. Ja siihen ettet uskalla/ viitsi mennä lääkäriin, haluaisin sanoa että toivoa on. Mene ihmeessä puhumaan lääkärille nyt hyvissä ajoin asiasta, ja kun nuori kun olet, älä anna paniikin pilata näitä vuosiasi. Menin niihin verikokeisiin kaikesta huolimatta tänään ja sain ajan psykiatriaan erikoistuneelle hoitsulle joka kuulosti todella ymmärtäväiseltä.
Onhan se hyvä että tietyt jutut poissuljetaan, mutta tosiaan - paniikkioireeni ovat kestäneet kolmen vuoden ajan ja VUOSI sitten otettiin nuo kilpirauhas-arvot mitkä olivat normaalit. Myös neurologiset jutut on poissuljettu.
Olen päättänyt saada asiat raiteilleen (ja oman itseni takaisin), kyllä säkin saat apua kun vaan pyydät sitä. Olet vissiin siinä iässä että sulla on peruskoulu loppumassa ja niin päin pois... Se on ihan riittävä syy ahdistukseen ja stressiin ja voi laukaista paniikin.
Jos haluat kysyä/ muuten vaan kirjoittaa jostain, tänne vaan!
Korjaus; olen päässyt jo peruskoulusta viime vuonna ja käyn nyt amista...
Onnex oot päättänyt ottaa "ittees niskasta kiinni" ja saada asiat järjestykseen... Jatkat vaan samaan malliin, niin kyllä kaikki menee loppujen lopuksi hyvin...
Saisinko tiedustella, et miten sulla ilmenee paniikkihäiriö (tarkotan sitä, et ku mulla tulee kohtaukset vaan öisin)? Eli onko tää mulla vaan joku "alku varotus"?
Mä nään tavallaan painajaisia ennen kohtausta ja tietenkin herään siihen. Sit tulee sellanen epätodellinen olo ja et se ei lopu ikinä. Yksinkertasesti must tuntuu et mä sekoo lopullisesti. Enkä mä pysty yksin menee nukkumaan, jos meillä ei oo ketään kotona...
Poikaystäväni on "kokenut" yhden pahimmista kohtauksistani, jossa mä löin itteeni päähän, et se loppuis ja itkin, olin hysteerinen, enkä osannu lopettaa, niin se on sanonu, et se ei voi pahemmaks muuttuu ja tietenkin lääkärille varata aika mahdollisimman nopeesti.
Mä en haluis poikaystävääni rasittaa itelläni, ku se itekki potee masennusta ja sil on lääkkeet siihen. Mut siit on kumminki ollu iso apu täs kaikessa...
Yritän saada otettuu itestäni niskast kiinni ja hakee apua, koska täst ei selvii yksin (mä ainakaa).
Täs olis pieni osa mua, mut jos viittit kirjottaa omista kokemuksista, niin siit vois olla ehkä apua mulle...
Niin joo, minäkin haluan puolestani kiittää Mikkoa tuosta linkistä.
Käsittääkseni paniikkihäiriö esiintyy ihmisillä hyvin eri tilanteissa. Jokaisellahan on omat lähtökohtansa sairaudelle. Olen lukenut monta kertaa tapauksista joilla kohtaus tulee yöllä nukkuessa. Minäkin oireilin unen kautta jossain vaiheessa - siitä myöhemmin. Muistelehan tarkkaan ensimmäistä paniikkikohtaustasi ympäröivää aikaa... terapeutin avulla on ehkä helpompi "onkia" laukaiseva tekijä esiin, mutta on hyvä jos sinulla on itselläsi vähän hajua mahdollisista tekijöistä. varmaan sulla onkin jo jotain aavistuksia... Itse on tullut näiden muutamanvuoden ajan pohdittua aikalailla asiaa. OLIhan minulla ensimmäisen kohtaukseni aikaan agressiivinen poikaystävä, ei onneksi enää.
Minun paniikkikohtaukseni ilmenevät aika pitkälti noin mitä tuolla Mikon linkissä kerrottiin. Viimeksi tosin lähdin kuin "karkumatkalle" itsestäni. Poikaystäväni oli onneksi silloin läsnä. Yhtäkkiä alkoi tuntumaan että mikään paikassa - kotonani - ei ollut minun tekemääni, vaan aivan kuin jonkun muun tekemiä. Että olin kuvitellut kaiken. Ei piirrustus seinällä, verhoja en ollut ripustanut minä. Tuntui että siihen hetkeen asti olin elänyt unessa ja nyt havahdun. Eli tunsin erillisyyttä itsestäni. Sen jälkeen kauhistuin noista ajatuksista niin paljon että menin paniikkiin - säntäilin edestakaisin sydän kurkussa kunnes päädyin sänkyyn makuulle rauhoittumaan. Muut kohtaukseni eivät ole tuntuneet noin "syväluotaavilta".
Eräs aikaisempi kohtaus sattui kirkossa sukulaisen häissä. Luulin että olen fyysisesti sairas kun sydämeni hakkasi, kädet hikosi ja oli pyörryttävä tunne. Minut vietiin kotiin, valehtelin että minulla on vatsatauti.
Sellaista "pientä" panikointia on sitten usein jatkuvasti ilmassa. Joudun nousemaan julkisista kulkuvälineistä pois kun ahdisti niin kovasti jne. Yhteen aikaan en saanut unta kun kuuntelin vain sydämeni lyöntejä ja pelkäsin että jos nukahdan, ne lakkaavat. Se rampautti minut joksikin aikaa täysin. Silti onnistuin "hautaamaan" asian peittelemällä sitä läheisiltä ja yritin vaan kovasti puhua itselleni tuossa jutussa järkeä. Tuo uni-oireilu loppui kun sain lemmikin. Silti pelkään niitä ajatuksia yhä. Tähän liittyy kovasti ns. luulotautisuutta... kuulostelin joskus (nyt ne ovat lieventyneet) jokaista kehoni tuntemusta ja yhtenä päivänä minulla oli aivokasvain, toisena aids ja milloin mikäkin. Eräs tuttavani sairastaa myös paniikkihäiriötä ja hänellä on myös samanlaista neuroottisuutta.
Tämä venyisi muuten tympeäksi romaaniksi joten tästä tuli vähän referoitu...
Kärsivä tyttö 87, hienoa että sulla(kin) on ymmärtävä henkilö, vaikka se ei ongelmaa parannakaan :). On ihan tuttu tunne minullekin tuo ettei halua kuormittaa toista... eipä tällaiset probleemat ainakaan paranna suhdetta. Toisaalta jos kaikki menee nappiin, voi hyvinkin lujittaa sitä. Toivon ettei tämä romuta minulla ainakaan seurustelusuhdettani - opiskelut menivät sen takia päin mäntyä ja se riittä.
Meinasin purskahtaa itkuun luettuani näitä viestejä! Kjeve, tuntemuksesi vastaavat hyvin pitkälti omiani. Mua ei oo vielä diagnosoitu, mutta epäilen syvästi että kyseessä on paniikkihäiriö.
Mulla kohtaus alkaa yleensä pienellä pistolla rintakehässä...se ei oo mikään voimakas kipu, mutta tarpeeksi voimakas kuitenkin lietsoakseen mut paniikkiin. Aluksi pystyn yleensä järkeilemään tilannetta ja rauhoittelemaan itseäni, mutta kohtauksen edetessä pelko ylittää kaikki järkiperusteet. Rupeaa pyörryttämään, kädet rupeaa tärisemään, tuntuu ettei henki kulje ym. ym. Vielä pitkään kohtauksen jälkeenkin on tosi heikko ja outo olo. Kohtauksia tulee päivittäin (pahenevat koko ajan), eivätkä ne katso aikaa tai paikkaa. Useimmiten kuitenkin iltaisin kun makaan yksin sängyssä ja koitan saada unta.
Mulla esiintyy myös tota itseni tutkiskelua, eli tarkkailen mm.sydämenlyöntejäni, outoja tuntemuksia käsissä, jaloissa, kaikkialla.
Kaikkein pahinta on tää jatkuva varpaillaan olo ja pelko uudesta kohtauksesta. Tätä on jatkunu koko syksyn ja rupeaa pikkuhiljaa psyyke kärsimään. Minä -ihmisraunio.
Mulla esiinty tätä samaa (lievemmässä muodossa) jo murrosiässä, mutta se meni pois moneksi vuodeksi kunnes nyt taas "puhkesi" e-pillereiden käytön aloittaessani. (Lopetin pillerit oloni mennessä todella surkeaksi.) Mutta eipä tää paniikki mihinkään kadonnut.
Kävin viime viikolla sairaanhoitajalla mittaamassa verenpaineeni ku olin ihan varma että sydänkohtaus iskee..verenpaine oli ihan normaali ja hoitaja suosittelikin lääkärille menoa, jotta mut voitaisiin diagnosoida ja aloittaa lääkitys. (Sekin epäili paniikkihäiriötä.) MUTTA:Kun mulla on kaiken muun lisäksi hirveä lääkekammokin. Mielenterveystoimistoon ei kuulemma pääse ellei oo jo jotain lääkkeitä kokeillu, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi terveyskeskuksen psykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja. Nyt tässä keräilen voimia ja uskallusta soittaa sille.
Neuvoja!! Apua! Olen luhistumisen partaalla.
Tuo paniikkidiagnoosi tuntuisi aika oikeaan osuneelta. Hormoonitoiminnan muutokset voivat laukaista uinuvan paniikin (e-pillerit). Tuntuu aika omituiselta tuo väitteesi mielenterveystoimiston lääkitysehdosta?! Kokeilisit kuitenkin soitaa sinne ensin. Toisaalta tavalliset terveyskeskuslääkäritkin osaavat useimmissa tapauksissa nykyään käynnistää paniikkilääkityksen. Tärkeintä kuitenkin on, että hakeudut hoitoon viipymättä. Tsemppiä vaan hoitoonohjautumiseesi.
Kiitos neuvoista!
Se sairaanhoitaja, jonka luona kävin mittauttamassa verenpaineeni soitti puolestani mielenterveystoimistoon ja sieltä sanoivat ettei sinne pääse ellei ole jo lääkärillä käynyt ja jotain lääkitystä kokeillut.
Täytyy varmaan soittaa sille psykiatriselle sairaanhoitajalle, eiköhän hän ainakin sitten neuvo miten jatkossa kannattaa toimia...
Vielä olisi sellainenkin juttu että mun äiti ei ilmeisesti ota kovin tosissaan mun ongelmia (olen 22 vuotias, mutta asun yhä "kotona"), väittää vaan että itseään psyykkaamalla nämä ongelmat katoavat ja pelottelee lääkkeiden vaarallisuudella. Onneksi sentään edes poikaystäväni tajuaa tilanteeni vakavuuden, lohduttaa mua ja neuvo kanssa ottamaan välittömästi yhteyttä johonki ammattiauttajaan.
Jokatapauksessa, voimia jokaiselle joka kärsii paniikkihäiriöstä! On totta mitä luin tuolta jostain aikaisemmasta kirjoituksesta:Paniikkihäiriöiselle 2kk=100 vuotta!
Kaipa se on uskottava, että nuo psykiatrisen hoidon lähtöpisteiksi aikoinaan perustetut mielenterveystoimistotkin ovat nyt sitten muuttaneet luonnettaan. On totta, että vanhemmilla ihmisillä on tapana vähätellä näitä juttuja. Vilkaise pari jäljempänä tässä samassa puussa olevaa kirjoitustani. Syitä vähättelyyn on oikeastaan parikin. Ensinnäkin jonkinlainen pelko leimautumisesta, mikä on täysin TURHAA ja toiseksi aito huoli lääkityksistä, mikä pohjautuu lähimenneisyyteen. Vielä 10 vuotta sitten tämän tyyppisiä juttuja hoidettiin yleisesti pumppaamalla potilaisiin rauhoittavia lääkkeitä, jotka useissa tapauksissa olivat noita kaikkien tuntemia bentsodiatsepiinijohdannaisia (Diapam). Kun sitten hoitoja jouduttiin yksistään niiden varassa jatkamaan pitkiä aikoja syntyi lääkkeisiin riippuvuus, mikä johti annosten kasvuun ja lopputulemana potilaat tylsistyivät ja joutuivat ajan myötä ulkonaisestikin tosi ikävään kuntoon. Nykyisin hoitomuodot ovat noista ajoista kehittyneet eikä nykylääkitystä enää yleensä perusteta riippuvuutta aiheuttavien valmisteiden varaan.
Tuhannet kiitokset Mikko!
Tiedoistasi on ollut suuri apu ja minä ainakin olen saanut voimaa kirjoituksista! Kiva kun jaksat olla täällä tukemassa meitä! :)
Ja ainahan on lohduttavaa huomata ettei ole yksin ongelmiensa kanssa...
Jes, nyt mä sain kyllä ylitettyä itteni ja uskaltauduin soittamaan terkkariin ja varaamaan ajan!!! Tuntuu että vähän jo helpottais ku tietää että apua on tulossa.
Mitäs muuten sanotte tämän asian paikkaansa pitävyydestä:Äitini väittää että mm.työnantajilla on pääsy terveystiedostoihin. Kun tulevat työnantajat näkevät että syön psyykelääkkeitä, voin samantien unohtaa työpaikan. Näin siis äitini uhkailee/pelottelee. Vai menisiköhän tuokin siihen Mikon jutun alle:Leimautumisen pelko.
Hyvä tyyppi muuten tuo Mikko!
Olet ottanut hienon ensiaskeleen parampaan tulevaisuuteen. Toivoisin mahdollisimman monen epäilijän ottavan Sinusta esimerkkiä. Tuo äitisi epäily on täysin tuulesta temmattu. Potilastiedot ovat aina salaisia eikä niitä luovuteta ulkopuolisille esim. työnantajille missään tilanteissa. Henkilöt, joilla on pääsy Sinun potilastietoihisi ovat vaitiolovelvollisia ja syyllistyisivät rikokseen tietoja luovuttaessaan. Mietihän kuinka täynnä iltapäivälehtien lööpit olisivat julkimoiden ja poliitikkojen sairauskertomuksia, jos niitä olisi esim. suurella rahalla hoitopaikoista ostettavissa. Nytkin näiden kohderyhmien terveysongelmia ruoditaan julkisuudessa vasta sitten, kun he itse tai heidän lähipiirinsä joutuvat/haluavat niitä julkaistaviksi jakaa. Kaikkea hyvää Sinulle ja pikaista toipumista.
Tuntuu ihmeelliseltä, kuinka huteralla pohjalla tuo paniikkihäiriön hoitaminen/diagnostointi tuntuu olevan vielä armonvuonna 2004. Itse sairastin tuota syndroomaa liki 15 vuotta hoitamattomana. Ensimmäisen kohtauksen sain vuonna 1977 ja viimeisen 1992. Tuon 15 vuoden helvettini aikana opin kyllä tietämään, mitä tuo sairaus on ja mihin se voi johtaa. Itse paniikkihäiriö sinällänsä ja nuo kohtaukset ovat normaalikuntoiselle henkilölle vaarattomia, vaikkakin sitäkin pelottavampia ja kokemuksena kauheita. Ongelmaksi muodostuu tuo kohtauksien pelko ja sen aiheuttama syrjäytyminen, erakoituminen ja usein masennus, joka vakavaksi masennukseksi muuttuessaan voi monissa tapauksissa invalidisoida sairaan ihmisen täydellisesti ja saattaa useissa tapauksissa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan oman käden kautta. Sairautta ei tunnettu eikä siihen ollut hoitoja vielä 1980-luvulla. Sairauden yleisin hoitomuoto tuolloin oli pumpata potilaaseen suurempia ja suurempia määriä rauhoittavia lääkkeitä, jotka sitten johtivat tälläkin palstalla kuvattuihin turvotuksiin ja potilaiden muuttumiseen ajan myötä flegmaattisiksi ihmisraunioiksi. Eräänlainen käänne asioissa tapahtui 1990-luvun alussa, jolloin Suomessakin tietyt lääkäripiirit edistyivät tutkimuksissaan ja oppivat dignostoimaan paniikkihäiriön. Tässä kohtaa tapahtui potilaiden kannalta ratkaiseva käänne parempaan suuntaan. Oikean diagnoosin jälkeen hoitomuodot sitten jakoivatkin lääkärikunnan ainakin kahteen koulukuntaan. Toinen koulukunta ryhtyi hoitamaan oireyhtymää lääkehoidoin ja toinen koulukunta perusti hoidon terapiaan, tarkemmin ottaen käyttäytymisterapiaan, jossa potilasta opetettiin selviytymään vaikeista tilanteista kohtaamalla vaikea tilanne turvallisesti aina uudelleen ja uudelleen pelkojen hälventämiseksi. Jotkut psykiatrit sovelsivat myös em. menetelmien yhdistelmää. Paniikkihäiriön laukaisumekanismit alkoivat vähitellen selvitä 1990- luvun alussa. Akuutin kohtauksen laukaisiaksi todettiin hätätilahormoniksikin kutsutun adrenaliinin purkautuminen elimistöön tilanteessa, jossa sitä ei sinne kuulunut erittyä. Adrenaliinia kuuluu normaalisti erittyä elimistöön tilanteessa, jossa ihminen on välittömässä kuolemanvaarassa esim.kun hän tarvitsee leijonan voimat hypätäkseen pois auton edestä, jonka alle hän on juuri jäämäisillään. Adrenaliini nostaa pulssia ja verenpainetta ja tehostaa hetkellisesti elimistön suorituskykyä. Pian huomattiin, että kyseisen paniikkikohtauksen syntysijat löytyvät tietyistä aivojen välittäjäaineiden tasapainohäiriöistä. Näiden tutkimusten edetessä alettiin löytää yhä täsmällisempiä lääkeaineita sairauden hoitamiseksi. Ja monissa tapauksissa hoitotulokset olivat varsin hyviä. Minä luin näistä tutkimuksista aikanaan sattumoisin lehdestä. Tein oman diagnoosini itse ja hakeuduin hoitoon vuonna 1992 alkukeväästä tosi huonossa kunnossa. Minulle määrättiin suoraan lääkehoito ja hoitotulokset alkoivat näkyä muutamassa päivässä hoidon aloittamisesta. Lääkehoitoa jatkettiin säännöllisesti reilun vuoden ajan minkä jälkeen se vähitellen purettiin ja siitä lähtien olen ollut lähes oireeton. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kaikki meni kuin elokuvissa. Tiedän kyllä, että kaikilla asiat eivät ole menneet aivan yhtä helposti, mutta oma vakaa käsitykseni kyllä on, että oikein suunniteltu lääkehoito auttaa näissä asioissa parhaiten. Olen kuunnellut näitä kertomuksia ja ihmisten kokemuksia paniikista todella pljon, koska toimin parin vuoden ajan myös tukihenkilönä paniikkia sairastaville ja haluan tässä lopuksi vain todeta, että ilman ammattinsa osaavaa lääkäriä näistä jutuista ei kyllä selviä. Monille paikkakunnille on perustettu paniikkihäiriöyhdistyksiä, joista saa asiallista tietoa sairaudesta ja varmasti myös vinkkejä hoitoon ohjauksesta. Kansallinen paniikkihäiriöyhdistys toimii Kuopiossa. Ohessa vielä linkki Oulun yhdistyksen kotisivuille. Toiminta siellä näyttää olevan todella vireää ja monipuolista. Nyt vain hoitamaan paniikkia ilman paniikkia. Toivottavasti tästä jutusta joku saa edes vähän apua ja rohkaisua vaivoihinsa.
http://www.hyvanmielentalo.fi/phyoulu/Paniikki.htm
niin - kiiots:)
Tälläkin palstalla ihmiset ovat kirjoituksissaan kuvanneet paniikkihäiriön tunnusmerkillisiä piirteitä mielestäni varsin hyvin ja osuvasti. Haluan tässä yhteydessä vielä painottaa hoitoon hakeutumisen merkitystä ja poistaa muutamia sairauteen liittyviä harhakäsityksiä.
Pahin vihollisesi paniikkiin sairastuttuasi olet Sinä itse.
On selvää, että ENSIMMÄISET PANIIKKIKOHTAUKSET SAAVAT SINUT YMMÄLLE. Pelko on suunnaton ja häpeät tavattomasti kertoa asiasta lähipiirillesi. Yrität turhaan löytää syitä kohtauksiisi ja kaikki keskittymisesi kiertyy kohtauksien analysointiin ja niitä seuraavan pelon ruokkimiseen.
TIEDON PANTTAUS JA HÄPEÄNTUNNE ovat TÄYSIN TURHIA asioita. Tosiasiassa olet sairastunut. Tilanteesi on täysin sama kuin tuttavasi, joka sairastui vaikkapa epilepsiaan tai astmaan. Ei sairastumista tarvitse pelätä. Paniikkihäiriö oireyhtymä ei sinällänsä ole edes vaarallinen sairaus. Jos olet muutoin terve ihminen, SINÄ ET KUOLE PANIIKKIKOHTAUKSEEN vaikka pahan kohtauksen aikana saatat menettää tajuntasi ja tunnet olevasi lähellä kuoleman portteja. On muistettava, että oireyhtymä opittiin lääketieteellisessä mielessä diagnostoimaan vasta 1980-luvun lopussa. Aikaisemmin sairautta hoidettiin milloin mitenkin kahvikuppineuroosi, luulotauti, sydänhermovika ja psyykkinen heikkous olivat sairauden kansankielisiä nimityksiä, joita jotkut lääkäritkin käyttivät paremman puutteessa. Itse sairastuin 70-luvun loppupuolella ja sain rauhoittavia lääkkeitä purkkitolkulla. Kieltäydyin kuitenkin onnekseni käyttämästä niitä säännöllisesti, koska ne lamaannuttivat ja väsyttivät niin pahasti, etten pystynyt nauttimaan niistäkään vähistä hetkistä, jolloin kohtaukset pysyivät loitolla. Perheeni tuki auttoi tuolloin minut pahimman yli. Puhukaa avoimesti oireistanne lähimmillenne. Se helpottaa kummasti. Muistakaa että teillä on elimellinen sairaus, ETTE TE HULLUJA OLE!!!!
Kuka sitten sairastuu paniikkiin?
Kuka tahansa. Tutkimuksissa on todettu, että ainakin jossain määrin altistuminen on perinnöllistä, mutta paniikkihäiriö saattaa iskeä kehen tahansa. ÄLÄ TURHAA MIETI MITÄ OLET TEHNYT TAI JÄTTÄNYT TEKEMÄTTÄ, useimmiten tuota jossittelua voi tehdä loputtomiin, mutta vastausta ei löydy. Ehkä tyypillisin paniikkiin sairastuva persoona, jos sellainen pitäisi kuvata, on tuollainen tunnollinen vähän pedanttinenkin nuorehko naisihminen, jonka lähimenneisyydessä on tapahtunut jonkinlainen elämänmuutos (hyvään tai huonompaan suuntaan). Tunnen toki varsin rempseitä keski-ikäisiä miehiäkin, joihin paniikki on iskenyt lujasti, joten kaikki ovat potentiaalisia kohteita.
HAKEUDU HOITOON MAHDOLLISIMMAN RIPEÄSTI
Oireiden alettua käänne huonompaan suuntaan saattaa tapahtua varsin nopeasti. Täysin ennakoimattomia kohtauksia alkaa syntyä milloin missäkin. Luennoilla, bussissa, kaupan kassajonossa, kotona, juhlatilaisuuksissa, elokuvissa, teatterissa, kampaajalla jne. jne. Huomaat alkavasi vältellä noita tilanteita, keksit tekosyitä kieltäytyä lähtemästä esim. vierailuille. Kauppareissut pyrit tekemään nopeasti paikoissa, joissa jonoja ei juurikaan tarvitse pelätä. TUOLLOIN ON KORKEA AIKA HAKEUTUA HOITOON. Läheisesi eivät ehkä tiedä tilanteesi vakavuutta, vaan pyrkivät vähättelemään oireitasi ja todennäköisesti leimautumisen pelossa jarruttavat hoitoonhakeutumistasi. MITÄÄN PELKOA LEIMAUTUMISESTA EI TODELLISUUDESSA OLE, OLETHAN SAIRAS JA TARVITSET AMMATTIAPUA.
Nykyisin tietoa paniikin hoidosta löytyy jo useimmista terveyskeskuksista. 15 vuotta on tehnyt työtä Sinun hyväksesi. Uskon tosin, että vieläkin löytyy lääkärikuntaa, jotka eivät paniikin hoidosta paljoakaan tiedä, mutta valtaosin tieto on olemassa. Kokemuksesta voin sanoa, että mielestäni ainoa oikea tapa hoitaa tätä sairautta on lääkehoito. Vaikeimmissa tapauksissa terapia voi tuoda lisäarvoa hoitojaksoon, mutta henkilökohtaisesti en jaksa uskoa pelkän terapian tehoon paniikin hoidossa. Tutkimusten mukaan tehokkain tapa hoitaa lääkkeillä oireyhtymää on lääkityksen perustaminen aivojen serotoniinitasapainoa sääteleviin nk. SSRI-tyyppisiin valmisteisiin, joita ovat mm. kauppanimikkeellä Cipramil myytävä sitalopraamipohjainen valmiste tai kauppanimikkeellä Optipar myytävä paroksetiinipohjainen lääkevalmiste. Valmisteita löytyy toki paljon muitakin eri merkkisiä, otin nämä vain malliksi niiden yleisyyden vuoksi. Kyseiset lääkeaineet vaikuttavat suoraan aivojen välittäjäineisiin pääasiassa serotoniinin määrää lisäävästi, mutta taustalla lienee muitakin välittäjäaineprosesseja, joiden tarkkoja mekanismeja ei tiedetä. Paniikkihäiriö oireyhtymän laukaisijaksi on todettu tutkimuksissa juuri poikkeava välittäjäainemekanismi, joka sitten laukaisee liikkeelle virheellisen noradrenaliinisynteesin, mikä sitten puolestaan antaa oireet. Näistä lääkkeistä voisi yleisesti mainita sen, että sisäänajovaiheessa ne saattavat aiheuttaa erilaisia sivuoireita, jotka sitten menevät ohi muutamassa päivässä. Tyypillisiä oireita saattavat olla lievä pahoinvointi, väsymys, pala kurkussa ilmiö jne. Näimä lääkeaineet eivät aiheuta riippuvuutta ja niitä voidaan käyttää hyvinkin pitkiä aikoja yhteen menoon tarvittaessa. Monissa tapauksissa paniikkilääkitys voidaan lopettaa 1-2 vuoden kuluttua hoidon alkamisesta.
LÄÄKKEITÄ LÖYTYY HAKEUTUKAA HOITOON
Eipä muuta kuin rohkeutta ottaa se tärkeä ensimmäinen askel.
Joo, on pakko kirjoittaa pari sanaa. Toi Mikon juttu on aivan totta jokaista sanaa ja sanan väliä myöten. Mulla on 35:n vuoden omakohtainen kokemus ko häiriöstä.
Sanomalehdestä minäkin tein silloin 80-90-luvun vaihteessa oman diagnoosini, lääkärit olivat silloin vielä ihan pihalla koko jutusta. Helpotus oli suuri kun tajusin, etten ole maailman ainut ihminen, jolla on tämmösiä käsittämättomiä oireita. Leikkasin lehdestä artikkelin irti ja menin sen kanssa neurologille ja sanoin että mulla on tämmönen tauti. Siitä se lähti.
Jo pelkkä tietoisuus "sairaudesta" ja mikä sen nimi on, helpotti. Poweria ja tsemppiä kohtalontovereille!
Hitto, kirjoitin tänne eilen viestin eikä sitä ollutkaan täällä :O.
No, kuitenkin. Hienoa, "Living Hell" että otit sen ratkaisevan askeleen! Kerrohan oikein vuolaasti kaikki terveydenhoitajalle niin saat varmasti tarvitsemasi avun. Tiedän miltä tuntuu kun ei oteta tosissaan. Itse tulen perheestä jossa ei ole saanut valittaa. Vasta kun on melkein kuolemankielissä tai kunnon asiantuntijan paperit kädessä niin uskotaan että ei ole kaikki kunnossa. Mielenterveysongelmista ei ole kai mitään käsitystä enkä osaa kuvitella omasta ongelmastani kertovani kotijoukoille (en enää asu kotona), paitsi sisarelleni. Päätin kuitenkin että kun olen itse saanut asioihini selvyyden, kerron siitä heille. Joko ymmärtävät tai eivät, ja jos eivät ymmärrä niin se on heidän häpeänsä. Yritä antaa äitisi kommenttien mennä toisesta korvasta sisään toisesta ulos... tiedän, se on vaikeaa mutta älä anna sellaisten epäolennaisuuksien sekoittaa mieltäsi :). Nuo vanhukset osaavat usein olla todella kapeakatseisia...
Kertoilenpa myös omia kuulumisiani kun kerran aloitin ketjun valittamalla saamastani kohtelusta. Eli, kävin verikokeissa ja arvot oli okei. Ja, kävin sen psykiatriaan erikoistuneen hoitajan luona ja täytyy sanoa että "Living Hell": suosittelen!
Nainen oli todella ymmärtävä ja ammattitaitoisen oloinen. Olin varautunut tapaamiseen yrittämällä miettiä etukäteen mitä kerron jotta en unohtaisi mitään mutta se ei ollut tarpeen - hän kyseli multa kaiken tarpeellisen ja minä senkun vastailin. Tulihan siinä helpottava itkukin itkettyä.
No, kuitenkin. Sovimme kuudesta tapaamisesta joiden aikana mietimme aloitetaanko lääkitys ja pitääkö tapaamisia jatkaa noiden jälkeen. Olin tosi helpottunut ettei minulle lätkäisty samantien rauhoittavien reseptiä käteen vaan sopiva lääke katsotaan ajan mittaan. Sain myös ensiapua antavia rentoutus-ohjeita ja vinkkejä mitä tehdä kun tuntuu että paniikki vois olla tulossa :). Ja tietysti, sain myös esitteitä masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.
Sain ainakin itse itsestäni tuon tapaamisen perusteella sen verran selville että minulla on kinkkisiä solmuja sisälläni. Ne haluaisin saad aukaistua.
Muuten, tämä saattaa olla väärä neuvo sellaisille jotka eivät enää pääse ulko-ovestakaan ulos mutta lääkäri painotti liikunnan positiivista vaikutusta ja olen sen itsekin huomannut. Ei mitään rääkkiliikuntaa vaan pieniä happihyppelyitä. Se rentouttaa ja virkistää kummasti.
Jatkakaa ihmeessä tänne kirjoittelua ja jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia syvemminkin niin vaihdetaan sähköpostiossuja.
Kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Mä oon stressanu (taas vaihteeks) tosi paljon sitä tulevaa käyntiä siellä psykiatrisella sairaanhoitajalla...miettiny just kaikkee mitä mun pitäis sanoo siellä ym.ym.
Mitä ne muuten haluu tutkii niistä verikokeista, onko tietoa? Minä neuroottisena ihmisenä oon jo ehtiny kuvitella itelleni kaikki mahdolliset ja mahdottomat taudit.
Juu, ja eilisiltakin oli taas niin kovin "mukava", sain tosi pahan paniikkikohtauksen ja olin ihan varma että nyt henki lähtee. No, eihän se lähtenyt, tässähän mä istun, elän ja hengitän. Ei vaan oo kehumista tässä olotilassa.
Odotan innolla ja kauhulla sitä perjantaista terkkarikäyntiä. Innolla siksi, että ehkä tämä asia lähtee tästä sitten selviämään ja kauhulla siksi, että pelkään mitä sieltä selviää.
Loppuun vielä maininta siitä miten äitini suhtautui kun kerroin hänelle, että sain ajan terkkarista perjantaiksi:Sivuutti asian olan kohautuksella ja sen jälkeen vaikutti kärttyisältä loppuillan ja tiuski mulle olemattomista syistä. Ehkä mun ei tosiaan kannata suhtautua niin vakavasti noihin sen reaktioihin.
Vointeja kaikille!