Mä olen todella ujo. En tiedä miksi, muut perheessämme eivät ole ujoja eivätkä edes hiljaisia. Ehkä olen ujo siksi, että peruskouluaikana olin koulukiusattu ja kaikki nauroivat puheilleni, jos sanoin jotain "hullua" - niinpä opin olemaan hiljaa, ettei kiusattaisi enempää. Joka tapauksessa, kammosin monia asioita. En tykännyt käydä kaupassa enkä matkustaa bussilla, en koskaan puhunut vieraille ja vastasin vain kyllä tai ei, välttelin sosiaalisia tilanteita, ja koulussakin olin yksin ja luin kirjaa sillä aikaa kun muut juttelivat keskenään.
Vähitellen tajusin, että nyt on tehtävä jotain. En voi elää loppuelämääni peläten sosiaalisia tilanteita. Joten tartuin härkää sarvista. Päätin, että tästedes menen AINA sellaisiin tilanteisiin joita pelkään. Niinpä, jos minulla oli miltei paniikkihäiriömäinen tila, lähdin kauppaan. Jos tuntui etten kestä bussimatkaa kirjastoon, niin pakotin itseni lähtemään sinne. Tein kaikkea mikä minua pelotti ja kammotti. Menin väkisin paikkoihin joissa tiesin joutuvani keskustelemaan. Pakotin itseni puhumaan.
Ja kaikki tuotti tulosta. Vähitellen huomasin, etten enää pelkääkään tavallisia asioita, koska olin väkisin totuttanut itseni niihin. Vielä nykyäänkin valitsen usein "vaikeamman tien" juuri siksi että se kasvattaa. En enää piiloudu, en enää ole kynnysmatto jota voidaan käyttää hyväksi koska se ei puolusta itseään eikä sano mitään...
Vähitellen tajusin, että nyt on tehtävä jotain. En voi elää loppuelämääni peläten sosiaalisia tilanteita. Joten tartuin härkää sarvista. Päätin, että tästedes menen AINA sellaisiin tilanteisiin joita pelkään. Niinpä, jos minulla oli miltei paniikkihäiriömäinen tila, lähdin kauppaan. Jos tuntui etten kestä bussimatkaa kirjastoon, niin pakotin itseni lähtemään sinne. Tein kaikkea mikä minua pelotti ja kammotti. Menin väkisin paikkoihin joissa tiesin joutuvani keskustelemaan. Pakotin itseni puhumaan.
Ja kaikki tuotti tulosta. Vähitellen huomasin, etten enää pelkääkään tavallisia asioita, koska olin väkisin totuttanut itseni niihin. Vielä nykyäänkin valitsen usein "vaikeamman tien" juuri siksi että se kasvattaa. En enää piiloudu, en enää ole kynnysmatto jota voidaan käyttää hyväksi koska se ei puolusta itseään eikä sano mitään...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Käytät ns. poisherkistämistä, joka tosiaankin voi olla tuloksekas vaikka raskas tie onkin. Eli opetat kropallesi, että tässä ei ole "tuho" edessä, onnea:)
Mä oon kans ollu superujo koko elämäni, paitsi penskana olin villi kakara. Yleisin vastaukseni kysymyksiin on kyllä tai ei. Joota käytän myös paljon. Minulla on myös vaikeuksia katsoa ihmisiä silmiin ym. Haaveilen että voisin asialle jotain, ja joskus on sellaisia päiviä että tuntuu kuin olisinkin muuttumassa! Siis tällainen ns. rohkea päivä, jotka on harvassa. Ja seuraavana päivänä haaveilen taas normaalin ujottoman ihmisen elämästä. Pahinta tässä on se, että minun pitäisi olla jo aikuinen! Käyttäydyn silti ujouteni vuoksi kuin 10-vuotias tyttönen! Häpeän omaa ujouttani! Silti minulla on yllättävän hyvä itsetunto ollakseni tällainen. En siis ole hyväksikäytettävissä yms. Olen vain toivottoman ujo ja hiljainen, enkä tiedä, MITÄ ihmisille puhutaan. En vain tiedä.
Ihana lukea nuo viimeset lauseesi. Mullakaan ei ole yleensä ihmisille asiaa, en vaan keksi mitään. Enkä oikeestaan edes välitä. Saavat kiusaantua hiljaisuudesta, minä vaan olen. Ei se minua yleensä haittaa, en vaan jaksa jauhaa semmoista tyhjää paskaa, mitä ihmiset yleensä. Kun kuuntelen muitten juttua, niin ajattelen aina, että miten ne jaksaa...
Itsekin varmaan opin hiljaiseksi. Pienenä olin aina äänessä. Ala-asteella olin kiusattu, enkä päässyt siitä kokonaan eroon yläasteellakaan. Tuntui, että kaikki, mitä sanon, on tyhmää ja turhaa. Opettelin sitten pitämään suuni kiinni. Jos jotain sanoin, sen oli parempi olla jotain todella älykästä.
Siinä kai sitten oppi vähitellen olemaan keksimättä mitään sanomista. Kuuntelin muiden juttuja, mutta en osannut kääntää ajatuksiani muiden ymmärtämälle kielelle. Ja hankala se on yhtäkkiä yrittää ottaa osaa keskusteluun, jos ei ole sitä koskaan tehnyt.
Eikä ongelmana ollut pelkästään hiljaisuus. Elämä alkoi tuntua muutenkin rajoitetulta ja siitä selviäminen mahdottomalta. Tein kuitenkin päätöksen, että yritän vielä ennen lopullista ratkaisua. Jos en onnistu, voi miettiä uudestaan. Aloin tehdä asioita, joita pelkään. Huomasin, ettei siitä seuraakaan mitään kamalaa. Nyt voin jo puhua tuntemattomille ja olla mukana keskusteluissa. Uudet tilanteetkaan eivät tunnu selvittämättömiltä. Hiljainen olen vieläkin, mutta siitä en yritäkään päästä eroon. Kaikki eivät ole puheliaita. Tämä on minun luontoni. Joitakin se häiritsee, mutta itseäni ei.
Vähitellen olen alkanut huomata, että olen sittenkin kokonainen ihminen, joka voi pärjätä yksinkin. Ongelman kehittymiseen on voinut vaikuttaa sekin, että vanhemmat tekivät pitkään kaiken puolestani. Itse ei tarvinnut soitella mihinkään eikä hoitaa muitakaan asioita. Jos minulta kysyttiin jotain, ei tarvinnut vastata itse. Pääsin silloin helpolla, mutta ei se voi läpi elämän jatkua. En vieläkään ole päässyt kokonaan eroon ongelmista, mutta suunta on parempaan päin.
Mulla on samanlainen kohtalo ja edeleen olen ujo ja ei siitä mihinkää pääse. Mutta ei se minua haittaa muuten muttakun en uskalla aloittaa keskustelua mutta jos joku sen aloittaa niin kyllä se siitä sitten lähtee sujumaan. Suurin ongelma on se, että kun en uskalla mennä puhumaan kenellekkään tytölle, esim olen ollut rakastunut jo kohta 2 vuotta samaan ihmiseen ja vieläkään en ole uskaltanut sitä tunnustaa ja en pysty katsomaan häntä silmiinkään ja aina kun hän vilkaiseekin minuun päin käännän nopeasti vain katseeni pois... en tiedä mitä pelkään. Kertokaa nyt mitä pitäs tehdä?