Minä muistan miten ennen pantiin rysät jokeen ja saatiin niistä haukia. Isä tervasi aina keväällä
veneen ja sit mentiin. Mitä sinä muistat. Minä muistan vielä senkin, kun lehmiä ajettiin metsälaitumelle. Ne kulki jonossa ja minä risun kanssa perässä.
veneen ja sit mentiin. Mitä sinä muistat. Minä muistan vielä senkin, kun lehmiä ajettiin metsälaitumelle. Ne kulki jonossa ja minä risun kanssa perässä.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Järven pinta välkehti auringonpaisteessa ja joutsenia uiskenteli siellä - kuten aina jäidenlähdön jälkeen. Niillä oli tapana levätä ja syödä järvellä muutama päivä jatkaakseen sitten matkaansa pohjoiseen.
Noihin samoihin aikoihin, toukokuun alkupuolella, isä tervasi aina venettä.
Mädäntynyt heinikko, tuore terva ja savu tuoksuivat. Rantapenkereeellä kivien välissä oli nuotio ja sen päällä höyrysi tervapata. Vene oli kyljellään petäjää vasten ja isä suti tervaa veneen pohjaan.
- Tuletko isä syömmään? Ruoka on jo valamista.
- Ei tätä nyt kesken voi jättee, isä murahti. Hän uppoutui työhönsä, eikä näyttänyt olevan juttutuulella.
Aurinko lämmitti ja muurahaiset kuhisivat pesäkekonsa päällä. Katkaisin pajusta oksan ja kuorin sen. Nuolin oksasta toisen pään ja asetin sen noin kolmen sentin päähän muurahaisista. Valoa vasten näin kun muurahaiset suihkivat korkealle, päin tikkua.
Kun sitten imeskelin sitä tikkua, se oli todella kirpakan ja makuista.
Vihdoin isä nosti tervapadan pois tulelta ja heitti sankolla vettä nuotioon. Hän asetti rukkaset kuusen oksanhaarukkaan kuivumaan.
No, lähettään sitten! isä sanoi ja meni jo polkua pitkin kotiin päin.
Tähän tapaan alkoi isän jokakesäinen kalastusharrastus.
Äiti lainasi joltain naapurilta ruuhen, ja soutelimme yli kauniin Halila järven, joka oli melko pieni, ainakin kapea, ehkä kilometrin levyinen. Oli se ainakin muuten mitä ihanin reissu. Hiljaiset laineet lauloivat ja soittelivat omaa liplattavaa säveltään molemmin puolen ruuhen vierustoilla.
Järven selkä kimmelteli ja hohteli timanttien lailla, auringon luodessa omia kultaisia säteitään.
Jossain kukahteli joku vähän ajastaan myöhässä oleva käkikin omaa toistuvaa ”kukkuu, kukkuu”, toivotteluaan. Laineitten vain loiskahtaessa, hyppelivät kalaparvet ylös ja alas järven pintaa mukavasti rikkoen. Se kaikki oli niitä lapsuuden onnen aikoja ja nautintoja joita vieläkin kaipaillen muistelee.
Ja entäs ne omenat sitten. Mitä lähemmäksi toista rantaa lähestyimme, sitä maukkaimpia mielikuviteltuja makuja alkoi jo suuhun tunkeutua.
Vaikka emme siellä käyneetkään , emme ainakaan usein, niin ei kuitenkaan sieltä omenat kokonaan olleet hävinneet, jos yhtään. Ja siellähän ne nytkin oksistoissa killuivat, komeina killuivatkin, pyöreät posket pullottaen vihreyttään. Olivat näes vihreää laatua, luultavasti valkeaa kuulasta, nyt näin perästä päin ajatellen. Mutta paljon niitä oli, monta säkillistä me ruuheen kannoimme pois lähtiessämme.
Eihän siihen käyntiimme omenan haussa olisi pitkääkään aikaa muuten kulunut, mutta äidillä taisi mennä entisissä hänen lapsuuden aikaisissa muisteloissaan jokunen hetkonen, koska oli jo illan sinisyyttä ilmassa pois lähtiessämme. Muistan sieluni silmillä vieläkin tuon lämpimän, auringon laskun kultaaman järvenselän sinertävää vihreyttään loistavana suurena timantin hohtoisena täysin siloisena vedenpintana. Nuo maisemat ja niitten puhdas huuma, ne eivät elämän aikana koskaan mielestä katoa.
Tuli vuosi 1939. Olin ollut iloinen ja onnellinen, ja tietenkin huoleton, kuten lapsuusaikana kuuluukin olla.
Paljoa en muista, eikä aikuisetkaan varmaan lasten kuullen puhelleet sodan tulosta, vai oliko se näin että se sota syttyikin vähän niin kuin yllättäen. Sen kuitenkin muistan, että lunta oli jo maassa, ja aivan meidän nurkilla oli valkopukuisia miehiä sota harjoituksissa. Senkin muistan kun isä eräänä iltana sanoi että laittakaapas vaatteenne lähettyville helposti puettaviksi, kun ei sitä tiedä, mitä sattuu. Ja niinhän siinä kävi että yöllä oli lähdettävä pakosalle, pois sodan jaloista. Sekin on mieleen jäänyt että hän käski laittamaan ruokaa pusseihin, muusta ei ollut niin väliä.
Oli kylmä ja pakkanen kun linja autossa lähdimme liikkeelle.
tietävät milloin on hauen kutuaika. Ilomantsin korkeudella se on äitienpäivän tienoilla. Kun hauet tulevat kutemaan matalikoille, niistä nälkäiset joutsenet saavat energiaa.
Symbolina lintu kuvastaa sielun halua lentää korkeuksiin, vapautta ja kaipuuta tai aatetta ja ideaa.
Äitini oli hieman taikauskoinen ja hän pohti usein myös uniensa merkitystä.
Tuo seuraava on valve-elämän tosiasia:
Kun käki tykästyi kukkumaan siihen pihapiiriin pyykkinaruja varten pystytettyjen seipäiden päihin, äiti sanoi, että "tuo ei oo hyvän eellä". Ennen sen vuoden vihneiden kellastumista mummoni kuoli.
Muistui mieleeni minunkin äitini sanonta siitä, jos käki tulee liian lähelle kukkumaan niin se tietää pahaa.
En kuitenkaan muista, olisiko -39 keväällä käki kukuskellut pihapiirissämme.
eri linnut ja eri ilmiöt erityyppisistä tulevista tapahtumista, kukin niille ominaisista?
Esim. jotkut pikkuelukat nousevat mullasta ja tulevat pois kivien alta kun ne aistivat maanjäristyksen, siis sellaisen järistyksen, jota ihminen ei vielä huomaa.
Tämän 50-luvun talon vintin matalassa osassa, räystäspuolilla on ampiaisten pesiä. Kun käyn vintissä, ampiaiset ovat rauhallisia, eikä niitä juuri edes näy, mutta jos joku vieras menee sinne, niin ne käyvät kimppuun.
Eräs naapurin kissa alkoi tykätä minusta ja tuli sohvalleni. Siinä se selällään venytteli itseään ja löhöili nautiskellen rauhasta. Minä en sitä silitellyt, koska olen allerginen eläinten hilseille, mutta juttelin kyllä sille.
Tämä kissa alkoi antaa kovat lähdöt naapurin muille kissoille kun niitä joskus yritti tulla tontilleni. Turhaan ne tulivat muutenkin jos hiiriä luulivat saavansa, niitä kun ei täällä ole.
Myös lähimetsän varikset keväisin ajelivat kissoja pois metsästä ja ne häveten, korvat rypyssä ja häntä harvakseltaan kiivaan jännittynenä puolelta toiselle heiluen painuivat omalle tontilleen. Ovat ne variksetkin sellaisia metsäherroja kun niillä on pienet poikaset.
Joulusiivoja tehdessäni löysin useita kullanvärisiä rikkinäisiä rannekelloja. Saatan laittaa ne keväällä pihalle laatan päälle, jotta harakkaemot voivat viedä ne poikasilleen leikkikaluksi. Mitä tässä muutakaan. Ja luontohan vastavuoroisesti opettaa ja antaa paljon.
Onhan noita muisteloita
lapsuus ajoilta.
Minä kävin velipoikien kanssa
ravustamassa ja sisarkin oli
joskus mukana.
Mutta kun ne ravut piti elävältä keittää
niin siihen loppui minun ravustukseni.
Karjalaisten lehmiä minäkin paimensin
oli se hauskaa,kun metsikössä sai
sitten leikkiä,mukamas tehtiin
maukkaita voileipiä mustikan lehdistä
ja painettiin siihen mustikan tai juolukan
marja voiksi päälle.
Että sellaisia sitä ennen.
en ole ikinä koskenut, mutta paimenessa olen ollut siihen aikaan kun lehmät vielä kesäisin laidunsivat metsissä.
Se kiistelty taiteilija, Miina Äkkijyrkkä, on tehnyt erään käsikirjoituksen satuelokuvaan, jonka juonen alku oli paimenessa oleminen ja mitä siitä sitten seurasi: "Perhe oli köyhä, eivätkä lehmät lypsäneet niin paljoa, että maito olisi riittänyt lapsiperheessä. Lehmät tulivat iltaisin metsästä veräjälle iloisina ja häntä pystyssä ne juoksivat navettaan.
Kerran tyttö paimenessa ollessaan tapasi maahisen ja sattuneista syistä tämä maahinen antoi tytölle oman lehmänsä.
- Muista, että saatte lypsää tätä lehmää niin paljon kun tarvitsette maitoa. Mutta muista, että jos se lypsää verta sinun on tuotava lehmä takaisin, maahinen sanoi.
Mökissä kaikki kipot ja kupit olivat täynnä maitoa, mutta perheen tarpeet lisääntyivät. Pian he hankkivat itslleen kaikenlaisia mukavuuksia, eikä tarpeille näyttänyt tulevan loppua. Maahisen lehmää lypsettiin entistä enemmän siihen asti, kunnes eräänä päivänä maidossa oli veriviiru......"
***
Totean vain omana mielipiteenäni lopuksi, että jos olisin maahinen, tai oikea noita-akka ja minulla olisi valtaa, nykyistenkin lehmien elämänlaadun kustannuksella ahnehtiminen loppuisi.
En kuitenkaan rupea terroristiksi, enkä lehmätytöksi.
eivät oikeastaan kuulu tuohon edelliseen kirjoitukseeni. Muistelin juonta vapaasti kun olin nähnyt sen televisiosta, eikä Miina Äkkijyrkkä ollut kirjoittanut aivan noin.
Oli kiva lukea sun juttua. Me laitettiin
variksen pesään kananmunia ja se hautoi
kukkopojan. Se identifioitui meihin ja
juoksi aina meidän poikien perässä. Kun
kitkimme rikkaruohoja kaalimaasta, se tuli
perässä ja kiskoi matoja niska kekassa
ruuakseen. Minä vain sitä, että eläimiin
pitää suhtautua silleen huumorillakin, mutta
rakastavasti.
Käytiin ravustamassa, mutta sitten innokkaat bisnesravustajat jättivät pyydöt pesemättä ja
niinhän siinä kävi, että rapurutto vei kaikki
ravut. Oli se aika karseeta katsottavaa, kun ravut muuttuivat punaisiksi, kun ne keitettiin, mutta meillä aina ajateltiin, vaikka kaunis vasikka piti teurastaa, että se on elämää ja sinänsä se pitää hyväksyä. Äiti ei voinut katsoa,
kun teurasauto haki jonkun lehmän. Yksikseen itkeskeli.
Niinhän se on, että lehmiä ei tunneta enää edes nimeltä ja ne saa olla navetassa koko vuoden.
Ennen ne kuljetettiin laitumelle ja metsälaitumelle ja niistä pidettiin hyvää huolta.
Nyt niille syötetään väkirehua, että utaret repeilee ja otetaan kaikki hyöty irti. Ulos ei viedä ollenkaan, ennenkuin auto hakee.
minäkin muistan ajan kun lehmät ajettiin hakaan,muutenkin ajat olivat paremmat.
oli tosiaankin ajat paljon paremmat ennen kuin tänäpäivänä.
Eläimet olivat silloin kavereitamme, puhelimme niille kuin ystäville.
Nykyisin kaikki lehmät, kanat, siat ja muut, pannaan pieniin kopperoihin seisomaan ja "tuottamaan" kunnes lopetetaan.
Ei nyky-ajan lapset ole edes nähneet eläimiä livenä.
Erottaisivatkohan lehmän ja sian toisistaan.
Lehmät kutsuttiin ennen niitten omilla
nimillä kotiinkin metsistä ja laitumilta.
Oli Mansikkia,Herttaa ja Päivikkiä ja paljon muita nimiä.
Ja hyvin ne nimensä tunnistivat.
Paremmin eläimiä kohdeltiin ennen,hevosetkin
jaksoivat metsissä työskennellä,
jos oli hyvin hoidettu.
Hölmölän väki oli viisasta väkeä tähän päättömien kanojen toilaiuun verattuna. Onko teidän todistettava toisillenne hölmöytenne.
Tyhmyys tiivistyy, vain pari kolme mummoa - eikä yhtään kukkoa.
Hölmölässä olet kai oppisi saanut,
anna sinä vain toisten kirjoitella rauhassa.
Vaikka välillä vaihdat nikkisi
niin siitä huolimatta sinut tiedetään.
Onko niin kiva kun saa tulla häiriköimään
toisten viesteihin,se on vain paha juttu,
kun aasikin on viisaampi kuin sinä,
sinuun ei voi verrata yhteenkään eläimeen,
koska kaikki luomakunnan eläimetkin on
sinua viisaampia.
Sinussa tyhmyys tiivistyy niin tiiviiksi,
että et henkeä saa vedetyksi.
oletko aivan varma mummoista täällä voi olla ketä-ja minkä ikäisiä hyvänsä.
teistä kakarana otti paskanärhenpesästä munia saamatta närhenpaskaa päällensä, se oli meillä joka keväinen kisailu.
Samaten haettiin pesästä variksenpoikanen, joka sitten kesytettiin.
Mukava oli myös mummun kanssa viedä solokkuämpäri lampaille, kurrimaitoon oli liotettu kuivia leivänpaloja ja usein matkalla tuli niin nälkä, ettei voinu vastustaa maidossa pehmeiksi lionneita leipiä.
Omien lasteni kanssa oon usein kävelly tämä matkan lammashakaan, yrittäen piirtää heidän eteensä tarkkaa kuvaa, levähdyskivi on räjäytetty, eikä lammashakaakaan enää ole.
Sammalmättäät vielä löytyy, mistä isä haki juhannukseksi rappusten eteen "turppaan", koivunrunkojen keskelle.
Saisimpa kokea vielä sen, kun syksyllä "rysky" käynnistettiin, muistan sen remmivahan tuoksun ja rauhallisen kiireen joka silloin oli vallalla.
Mun elämäni suurin onnettomuus on siinä kun mun veljeni kuoli, mulla ei ole ketään jonka kanssa muistelisin yhteistä lapsuutta.
lapsenlapseni tuli kerran sisälle itkien "ÄITIII!!!!!" linnut paskoo koko ajan päälle! . . vaikka minä olin jo pois tulossa, hän valitti. Ja kyllä sitä olikin vaatteissa ja hiuksissa niin hirveästi, että koko tyttö kaikkine vaatteineen oli pestävä.
Hän oli mennyt pellolle horsmia keräämään kun olimmme aikeissa käydä eräässä yleisessä paikassa, jossa oli emovuohia, pikkukilejä, lampaita ym.
Luulen, että siellä hormapaikassa on ollut useitakin linnunpesiä.
Sellaisissa paikoissahan niitä on,
kun on pitkä vanha heinä kukinto ollut.
Kotiaanhan linnutkin puolustavat
niinkuin me ihmisetkin.
Mutta eihän sitä pienet lapset voi ymmärtää enkä usko että moni menee suotta
linnunpesille.
Ilkivaltaahan tehdään todella monessakin
paikkaa,mutta ei sitäkään saa yleistää,
ei kaikki tee.
Minulla poika oli kanssani mustikassa,
hän kun oli tuollainen 4 vuotias,
ja kumartui ottamaan mustikoita
varvusta,ja siellä olikin ampiais pesä
vielä hän astui sen päälle,kun hätääntyi
niin.
Voi varjele mikä mekkala meillä metsässä
syntyi,kun joka puolella oli ampiaisia
pistämässä,lääkäriin piti poika viedä.
Kaikkea sitä on sattunut.
niin, kauniina muistuvatlapsuuden ja nuoruuden ajat mieleen.valoisat kesäyöt kun soudeltiin järvellä.talvisten pakkasten siniset hetket kuutamoiset illat.hiihdettiin,laskettiin mäkeä.kotiin tullessa mummolla oli ruoka lämpimänä.oli turvallinen olo. ei tarvittu nuorenakaan tabuja oli hauskaa muutenkin.että silleen.
Minulla on samantapaisia muistoja, aina
lammashakaa myöten. Yhteinen puimakone
kuljetettiin siihen taloon, jossa puitiin.
Me lapset katsottiin, että kaatuuko se,
kun sitä vietiin hevosen vetämänä tiellä.
Vahinko vain, että mun isä oli henkisesti
heikoilla ja meni lapsuus usein pelätessä.
Sota sai sellaista aikaan.
Siinä on semmoinen palsta, johon voi laittaa lasten juttuja.
Vaimolle sattui sama. Minä prinssi rohkeana pelastin vaimon, vaikka taisin saada jonkun piston siitä palkaksi.
harjoitella kirjoittamista ja muokkaan näitäkin sitä mukaa kun opin jotain kirjoittamisesta.
Ensimmäinen tavoitteeni on kirjoittaa kohtuullisen hyvää tekstiä sukulaisilleni omasta, - ja vaikkapa jo kuolleiden vanhempienikin elämästä.
En ole tarjonnut kirjoituksiani juuri mihinkään, paitsi eräässä antologiassa on yksi minun runoni.
Kompuutteri oli remontin ajan nurkassa ja päätin olla kirjoittamatta palstalle.
Tänä aamuna vietyäni jouluamarylliksen mukulan kellariin odottamaan uutta syksyn kasvua, tulin toisiin ajatuksiin.
Siis tätä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen:
asian jonka voi lyödä laimin, inspiraation että tuntee sen oikeutetuksi ja lapsuuden ja nuoruuden muiston;..
..ja voi että sitä kodin ympärillä olevaa kukoistavaa puutarhaa omenapuut, marjapensaat, upeaa kukkaloistoa pihan ympärillä pionit, ruusut, liljat,orvokit ja monet muut, ja voi niiden juuria jotka kantavat elämän poluilla, niitä juuri kiitollisuudella voin muistella vielä nytkin.