liian suuri ikäero

Tilanne on varmasti vaikea teille. Mutta voin vakuuttaa, että ei se myöskään tyttärellenne ihan yksinkertaista ole.

Lyöttäydyin itse 19-vuotiaanan yhteen itseäni 16 vuotta vanhemman miehen kanssa. Silloin se tuntui mukavalta. Tilanteeseen ei tuntunut silloin liittyvän mitään perverssiä: minusta tuntui siltä että hän oli ainoa ihminen joka todeella ymmärsi minua. Elimme yhdessä vuosikausia, kunnes tulin raskaaksi. Sitten kävi niin, että muiden syiden takia erosimme.

Jälkeenpäin, nyt *aikuisena*, olen usein ajatellut että suhdetta eläessä siinä ei ollut minun puoleltani mitään väärää tai pahaa. Mutta toisaalta menetin hyvin paljon. Menetin yhden vaiheen nuoruudessani - sen jollon mennään ja bailataan kavereiden kanssa, pidetään hauskaa tyttökavereiden kanssa, opetellaan itsenäistä elämää omilla jaloilla seisten, kokeillaan erilaisia seurustelun asteita erilaisten sananikäisten miesten kanssa.

Myöhemmin olen mietiskellyt monia asioita suhteessamme. Millaisia TODELLISIA ajatuksia voi piillä 35-vuotiaan miehen mielessä, joka muka vakavissaam seurustelee 19-vuotiaan tytön kanssa? Eikö hänellä minua vanhempana olisi pitänyt herätä pienet hälytyskellot soimaan, koska eihän tilanne ole normaali? Itse en tietenkään sitä tajunnut, koska eihän se nuorempi tyttö-osapuoli sellaista siinä vaiheessa ymmärrä.

Ehkä teidän pitäisi ottaa yhteyttä tyttärenne miesystävään ja puhua hänelle kuin mies miehelle. Onhan tuo nyt melkoisen tolkuton juttu. Tyttö menettää nuoruutensa ja katuu sitä varmasti jälkeenpäin. Ja mikä on sen miehen moraali, jos hän jatkaa sitä tilanteen tiedostamisen jälkeen?

seurustelen 15 vuotta vanhemman miehen kanssa ja välillä itseäkin arveluttaa jo tämäkin ikäero, tulevaisuuden kannalta. Tällä hetkellä kaikki on kunnossa ja rakkaus loistaa, mutta.. Ikinähän ei voi tietää.. Voihan samanikäistenkin suhde kaatua mihin tahansa ongelmaan, eli ei se ikä sinänsä merkitse jos ei itse paineita asiasta ota.

Silti 35 vuoden ikäero kuulostaa kyllä ihan kamalalta! Itselle ainakin tulee mieleen että mies on jotenkin häiriintynyt tms, ei tuo voi olla normaalia..??! Tämä siis minun mielipiteeni.

Ehkäpä asiaan olisi pitänyt puuttua tytön vielä ollessa alaikäinen (siis jos seurustelu tosiaan on alkanut tytön ollessa 16v), nythän vanhemmilla ei periaatteessa ole mitään sanomista täysi-ikäisen lapsensa tekemisistä.

Muistan sen hyvin... kirjoitti:

Tilanne on varmasti vaikea teille. Mutta voin vakuuttaa, että ei se myöskään tyttärellenne ihan yksinkertaista ole.

Lyöttäydyin itse 19-vuotiaanan yhteen itseäni 16 vuotta vanhemman miehen kanssa. Silloin se tuntui mukavalta. Tilanteeseen ei tuntunut silloin liittyvän mitään perverssiä: minusta tuntui siltä että hän oli ainoa ihminen joka todeella ymmärsi minua. Elimme yhdessä vuosikausia, kunnes tulin raskaaksi. Sitten kävi niin, että muiden syiden takia erosimme.

Jälkeenpäin, nyt *aikuisena*, olen usein ajatellut että suhdetta eläessä siinä ei ollut minun puoleltani mitään väärää tai pahaa. Mutta toisaalta menetin hyvin paljon. Menetin yhden vaiheen nuoruudessani - sen jollon mennään ja bailataan kavereiden kanssa, pidetään hauskaa tyttökavereiden kanssa, opetellaan itsenäistä elämää omilla jaloilla seisten, kokeillaan erilaisia seurustelun asteita erilaisten sananikäisten miesten kanssa.

Myöhemmin olen mietiskellyt monia asioita suhteessamme. Millaisia TODELLISIA ajatuksia voi piillä 35-vuotiaan miehen mielessä, joka muka vakavissaam seurustelee 19-vuotiaan tytön kanssa? Eikö hänellä minua vanhempana olisi pitänyt herätä pienet hälytyskellot soimaan, koska eihän tilanne ole normaali? Itse en tietenkään sitä tajunnut, koska eihän se nuorempi tyttö-osapuoli sellaista siinä vaiheessa ymmärrä.

Ehkä teidän pitäisi ottaa yhteyttä tyttärenne miesystävään ja puhua hänelle kuin mies miehelle. Onhan tuo nyt melkoisen tolkuton juttu. Tyttö menettää nuoruutensa ja katuu sitä varmasti jälkeenpäin. Ja mikä on sen miehen moraali, jos hän jatkaa sitä tilanteen tiedostamisen jälkeen?

Sanoisin edellä mielipiteensä kirjoittaneille, että tulevaisuudesta puhuessani tarkoitin ,että pelkään sitä, koska emme pysty hyväksymään asiaa. Harmittelen sitä tietenkin meidän kaikkien kannalta, en vähiten tyttären, koska tietysti olisi ihanaa, jos voisimme jatkossa elää normaalisti toisiamme tavaten ja nauttia mahdollisista lapsenlapsista. Mutta tässä tapauksessa uskon ainakin nyt, että emme tule siihen koskaan pystymään, vaikka haluaisimmekin. Asia on niin arka ja masentava. En usko, että kyse olisi häpeästä, sillä olemme jo nyt puhuneet asiasta sukulaisille ym. tutuille. Kukaan ei ole meitä syyllistänyt, vaan ovat olleet tukemassa kukin omalla tavallaan. En missään tapauksessa halua asiaa salata, vaan puhua siitä avoimesti, sillä se helpottaa ainakin minua. Pakko on myöntää, että olen niin heikko tai jotain sinnepäin, että en kykene suhtautumaan asiaan muulla tavalla. Ei ollut koskaan juolahtanut edes mieleenkään, että tällaista voisi tapahtua. Varmasti kaikki muut ikävät vaihtoehdot olivat käyneet mielessä. Tottakai suren asiaa meidän kaikkien kannalta, koska se on vaikea myös nuoremmille sisaruksille. He ovat joutuneet kavereittensa pilkan ja ihmettelyn kohteeksi asian johdosta. Ja tietysti tyttäremme tarvitsisi meidän tukea aloittaessaan omaa elämäänsä. On todella paha asia, ettemme siihen pysty tässä tilanteessa.

Olemme jutelleet miehen kanssa asiasta ja hän on ilmoittanut, ettei pysty luopumaan tyttärestämme. Olemme jutelleet myös miehen ex-vaimon ja pojan kanssa. Molemmat myös sanovat kärsivänsä tilanteesta, varsinkin poika, joka on kymmenisen vuotta vanhempi kuin tyttäremme. Jos tyttäremme olisi tavannut miehen vasta muutettuaan kotoa pois, voisimme ehkä suhtautua siihen toisella tavalla, mutta nyt tuntuu niin kurjalta, kun noin vanha mies hakee ja tuo lastamme kotiin. Tietysti tyttö vanhenee koko ajan, mutta suhteen alussa hän oli vasta 16 v. ja mies 52 v. joten se tuntui todella sairaalta. Monet ihmiset luulevat, että mies on hänen isänsä, joka tosin on itsekin miestä 10 v. nuorempi. Onpa joku luullut miestä tytön papaksi. En voi sille mitään, että tilanne on minulle niin outo, etten kykene näkemään asiaa muulta kantilta. Ehkä, jos kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle. En tiedä, ehkä sittenkin ajattelisin samalla tavalla. Voin vain rukoilla, että jollakin tavalla opin elämään asian kanssa ja että tyttäremme myös voisi jotenkin ymmärtää meitä.

evian kirjoitti:

seurustelen 15 vuotta vanhemman miehen kanssa ja välillä itseäkin arveluttaa jo tämäkin ikäero, tulevaisuuden kannalta. Tällä hetkellä kaikki on kunnossa ja rakkaus loistaa, mutta.. Ikinähän ei voi tietää.. Voihan samanikäistenkin suhde kaatua mihin tahansa ongelmaan, eli ei se ikä sinänsä merkitse jos ei itse paineita asiasta ota.

Silti 35 vuoden ikäero kuulostaa kyllä ihan kamalalta! Itselle ainakin tulee mieleen että mies on jotenkin häiriintynyt tms, ei tuo voi olla normaalia..??! Tämä siis minun mielipiteeni.

Ehkäpä asiaan olisi pitänyt puuttua tytön vielä ollessa alaikäinen (siis jos seurustelu tosiaan on alkanut tytön ollessa 16v), nythän vanhemmilla ei periaatteessa ole mitään sanomista täysi-ikäisen lapsensa tekemisistä.

Heti suhteen paljastuttua yritimme siihen vaikuttaa puhumalla siitä aivan rauhallisesti ja tytär jo lupasikin lopulta katkaista sen. Mutta toisin kävi, selvisi, että he tapasivat salaa, että tytär jopa lintsasi koulusta tavatakseen miestä. Kyselin silloin ohjeita perheneuvolasta, josta neuvottiin ottamaan yhteys poliisiin. Asian sanottiin olevan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Teimme niin, mutta pian selvisikin, ettei sille voinut tehdä mitään, koska tytär oli jo ehtinyt täyttää 16 v. Voisimme vain yrittää keskustella tytön kanssa. Tuo alkuaika oli todella raskasta, koska yritimme kuitenkin olla mahd. rauhallisia tytärtämme kohtaan, emmekä korottaneet ääntämme asiasta puhuessamme. Yksin ollessani itkin ja itken vieläkin, vaikka jotenkin tilanteeseen on täytynyt sopeutua. Nyt täytettyään 18 v. tytär viettää melkein kaikki arki-iltansa ja viikonloput miehen luona. Ollessaan kotona tyttö on mielestämme kutakuinkin entisenlainen iloinen ja puhelias. Vain jos tästä asiasta yrittää puhua, hän menee lukkoon. Siksi sovimmekin, että emme puhu asiasta enää. Hän on nyt täysikäinen ja tekee kuten oikeaksi näkee. Toivomme vain, että joskus vielä voimme ymmärtää toisiamme myös tässä asiassa.

masentunut äiti kirjoitti:

Heti suhteen paljastuttua yritimme siihen vaikuttaa puhumalla siitä aivan rauhallisesti ja tytär jo lupasikin lopulta katkaista sen. Mutta toisin kävi, selvisi, että he tapasivat salaa, että tytär jopa lintsasi koulusta tavatakseen miestä. Kyselin silloin ohjeita perheneuvolasta, josta neuvottiin ottamaan yhteys poliisiin. Asian sanottiin olevan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Teimme niin, mutta pian selvisikin, ettei sille voinut tehdä mitään, koska tytär oli jo ehtinyt täyttää 16 v. Voisimme vain yrittää keskustella tytön kanssa. Tuo alkuaika oli todella raskasta, koska yritimme kuitenkin olla mahd. rauhallisia tytärtämme kohtaan, emmekä korottaneet ääntämme asiasta puhuessamme. Yksin ollessani itkin ja itken vieläkin, vaikka jotenkin tilanteeseen on täytynyt sopeutua. Nyt täytettyään 18 v. tytär viettää melkein kaikki arki-iltansa ja viikonloput miehen luona. Ollessaan kotona tyttö on mielestämme kutakuinkin entisenlainen iloinen ja puhelias. Vain jos tästä asiasta yrittää puhua, hän menee lukkoon. Siksi sovimmekin, että emme puhu asiasta enää. Hän on nyt täysikäinen ja tekee kuten oikeaksi näkee. Toivomme vain, että joskus vielä voimme ymmärtää toisiamme myös tässä asiassa.

Olen itse tyttäreäsi pari vuotta vanhempi, en voisi koskaan kuvitella olevani yli 30-v. kanssa. Miettisin varmasti, mitä joku 50-vuotias haluaa nuoresta, viattomasta, elämää kokemattomalta tytöltä haluta? Tulee mieleen kaiken maailman pervot ja psyykkisesti sairaat ja häiriintyneet. Kiinnostaako nuori, sileä iho ja halu muokata tyttöä...se nimittäin on helppoa suhteessa, jossa toinen on 20v ja toinen 40v tai yli.

masentunut äiti kirjoitti:

Heti suhteen paljastuttua yritimme siihen vaikuttaa puhumalla siitä aivan rauhallisesti ja tytär jo lupasikin lopulta katkaista sen. Mutta toisin kävi, selvisi, että he tapasivat salaa, että tytär jopa lintsasi koulusta tavatakseen miestä. Kyselin silloin ohjeita perheneuvolasta, josta neuvottiin ottamaan yhteys poliisiin. Asian sanottiin olevan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Teimme niin, mutta pian selvisikin, ettei sille voinut tehdä mitään, koska tytär oli jo ehtinyt täyttää 16 v. Voisimme vain yrittää keskustella tytön kanssa. Tuo alkuaika oli todella raskasta, koska yritimme kuitenkin olla mahd. rauhallisia tytärtämme kohtaan, emmekä korottaneet ääntämme asiasta puhuessamme. Yksin ollessani itkin ja itken vieläkin, vaikka jotenkin tilanteeseen on täytynyt sopeutua. Nyt täytettyään 18 v. tytär viettää melkein kaikki arki-iltansa ja viikonloput miehen luona. Ollessaan kotona tyttö on mielestämme kutakuinkin entisenlainen iloinen ja puhelias. Vain jos tästä asiasta yrittää puhua, hän menee lukkoon. Siksi sovimmekin, että emme puhu asiasta enää. Hän on nyt täysikäinen ja tekee kuten oikeaksi näkee. Toivomme vain, että joskus vielä voimme ymmärtää toisiamme myös tässä asiassa.

vaikeaa ymmärtää toisianne, jos ette keskustele asiasta. Ehkä teidän kannattaisi puhua yhdessä, ilman syyttelyitä, toisen keskeytystä tms. Kertoisitte jokainen vuorollanne oman kantanne asiaan, ehkäpä näin voisitte päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.. Oletteko tavanneet miestä? Jos ette, suosittelen sitä pikimmiten.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että suhteemme alkuaikoina sekä oma että mieheni äiti epäilivät molemmat suhdettamme. Mutta nyt kun olemme tutustuneet kunnolla toisiimme, ei olekaan enää samoja ongelmia ja epäilyjä. Olihan se aluksi pieni shokki kaikille, mutta salailemalla tai kiertelemällä asiat vain yleensä pahenevat.

masentunut äiti kirjoitti:

Sanoisin edellä mielipiteensä kirjoittaneille, että tulevaisuudesta puhuessani tarkoitin ,että pelkään sitä, koska emme pysty hyväksymään asiaa. Harmittelen sitä tietenkin meidän kaikkien kannalta, en vähiten tyttären, koska tietysti olisi ihanaa, jos voisimme jatkossa elää normaalisti toisiamme tavaten ja nauttia mahdollisista lapsenlapsista. Mutta tässä tapauksessa uskon ainakin nyt, että emme tule siihen koskaan pystymään, vaikka haluaisimmekin. Asia on niin arka ja masentava. En usko, että kyse olisi häpeästä, sillä olemme jo nyt puhuneet asiasta sukulaisille ym. tutuille. Kukaan ei ole meitä syyllistänyt, vaan ovat olleet tukemassa kukin omalla tavallaan. En missään tapauksessa halua asiaa salata, vaan puhua siitä avoimesti, sillä se helpottaa ainakin minua. Pakko on myöntää, että olen niin heikko tai jotain sinnepäin, että en kykene suhtautumaan asiaan muulla tavalla. Ei ollut koskaan juolahtanut edes mieleenkään, että tällaista voisi tapahtua. Varmasti kaikki muut ikävät vaihtoehdot olivat käyneet mielessä. Tottakai suren asiaa meidän kaikkien kannalta, koska se on vaikea myös nuoremmille sisaruksille. He ovat joutuneet kavereittensa pilkan ja ihmettelyn kohteeksi asian johdosta. Ja tietysti tyttäremme tarvitsisi meidän tukea aloittaessaan omaa elämäänsä. On todella paha asia, ettemme siihen pysty tässä tilanteessa.

Olemme jutelleet miehen kanssa asiasta ja hän on ilmoittanut, ettei pysty luopumaan tyttärestämme. Olemme jutelleet myös miehen ex-vaimon ja pojan kanssa. Molemmat myös sanovat kärsivänsä tilanteesta, varsinkin poika, joka on kymmenisen vuotta vanhempi kuin tyttäremme. Jos tyttäremme olisi tavannut miehen vasta muutettuaan kotoa pois, voisimme ehkä suhtautua siihen toisella tavalla, mutta nyt tuntuu niin kurjalta, kun noin vanha mies hakee ja tuo lastamme kotiin. Tietysti tyttö vanhenee koko ajan, mutta suhteen alussa hän oli vasta 16 v. ja mies 52 v. joten se tuntui todella sairaalta. Monet ihmiset luulevat, että mies on hänen isänsä, joka tosin on itsekin miestä 10 v. nuorempi. Onpa joku luullut miestä tytön papaksi. En voi sille mitään, että tilanne on minulle niin outo, etten kykene näkemään asiaa muulta kantilta. Ehkä, jos kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle. En tiedä, ehkä sittenkin ajattelisin samalla tavalla. Voin vain rukoilla, että jollakin tavalla opin elämään asian kanssa ja että tyttäremme myös voisi jotenkin ymmärtää meitä.

itselläni ei vielä lapsia ole, voin vain kuvitella miten kamalalta tilanne vaikuttaa koko perheen kannalta. Lähes neljänkymmenen vuoden ikäero ei voi olla normaalia, mieshän voisi olla tytön isä, tai kuten sanoit isoisäkin.

Toisaalta tyttö ja mies pitäisi jotenkin erottaa toisistaan, toisaalta taas jos menette väkisin heidän väliin voi suhteenne tyttäreenne kärsiä tai jopa katketa kokonaan. Tätä taas tuskin kukaan vanhempi haluaa. Todella vaikea tilanne, mutta toivon sydämestäni että löydätte asiaan jonkinlaisen (kaikkia osapuolia miellyttävän ratkaisun.

evian kirjoitti:

vaikeaa ymmärtää toisianne, jos ette keskustele asiasta. Ehkä teidän kannattaisi puhua yhdessä, ilman syyttelyitä, toisen keskeytystä tms. Kertoisitte jokainen vuorollanne oman kantanne asiaan, ehkäpä näin voisitte päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.. Oletteko tavanneet miestä? Jos ette, suosittelen sitä pikimmiten.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että suhteemme alkuaikoina sekä oma että mieheni äiti epäilivät molemmat suhdettamme. Mutta nyt kun olemme tutustuneet kunnolla toisiimme, ei olekaan enää samoja ongelmia ja epäilyjä. Olihan se aluksi pieni shokki kaikille, mutta salailemalla tai kiertelemällä asiat vain yleensä pahenevat.

Kyllä kai pitäisi voida keskustella asiasta tyttären kanssa ja monesti on yritettykin, mutta hän ei halua tai pysty. Olemme päinvastoin yrittäneet kysellä asiasta tarkemmin ja aivan rauhallisesti, mutta ei auta. Miehen kanssa emme pysty puhumaan, koska asia on todella niin vaikea meille. Koemme hänet lapsemme hyväksikäyttäjäksi, emme tosiaan pysty näkemään häntä poikaystävänä tai tulevana puolisona. Ainut mahdollisuus on antaa asian olla ja yrittää elää eteenpäin. Vain aika näyttää, voimmeko koskaan ajatella toisin. Koska mies on meitä 10 v. vanhempi, en tiedä miten hänen kanssaan ylipäätään voisi keskustella, koska koko ajan tuntuisi siltä, että hän olisi tyttären poikaystävän isä.

Toivon, että jokin ihme tapahtuisi, jotta pystyisin muuttamaan ajatuksiani. En vain tiedä, tapahtuuko sellaisia ihmeitä...

m. äiti kirjoitti:

Kyllä kai pitäisi voida keskustella asiasta tyttären kanssa ja monesti on yritettykin, mutta hän ei halua tai pysty. Olemme päinvastoin yrittäneet kysellä asiasta tarkemmin ja aivan rauhallisesti, mutta ei auta. Miehen kanssa emme pysty puhumaan, koska asia on todella niin vaikea meille. Koemme hänet lapsemme hyväksikäyttäjäksi, emme tosiaan pysty näkemään häntä poikaystävänä tai tulevana puolisona. Ainut mahdollisuus on antaa asian olla ja yrittää elää eteenpäin. Vain aika näyttää, voimmeko koskaan ajatella toisin. Koska mies on meitä 10 v. vanhempi, en tiedä miten hänen kanssaan ylipäätään voisi keskustella, koska koko ajan tuntuisi siltä, että hän olisi tyttären poikaystävän isä.

Toivon, että jokin ihme tapahtuisi, jotta pystyisin muuttamaan ajatuksiani. En vain tiedä, tapahtuuko sellaisia ihmeitä...

Olen murrosikäisen äiti. Jos ko asia olisi osunut kohdallemme, ja puheet eivät olisi tehonneet, olisin melko varmasti ottanut järeämmät aseet käyttöön. Tarkoittaa sitä, että äijä olisi saanut köniinsä ja kunnolla. Olisin koonnut sukulaisista tai vastaavista (miten kelläkin!) sellaisen miespoppoon, joka olisi höyhentänyt moisen pervon. Ei olisi ollut lähelle tulemistakaan sen jälkeen, ja jos olisi mennyt kielimään tytölle tapauksesta niin vielä pahempi. Huom. en ole tehnyt pahaa kärpäsellekään,enkä kannata väkivaltaa, mutta tämä tapaus kuulostaa siltä yhdeltä tapaukselta miljoonasta, jolloin ei muuta keinoa ole, jotkut ihmiset eivät puhetta ymmärrä.

m. äiti kirjoitti:

Kyllä kai pitäisi voida keskustella asiasta tyttären kanssa ja monesti on yritettykin, mutta hän ei halua tai pysty. Olemme päinvastoin yrittäneet kysellä asiasta tarkemmin ja aivan rauhallisesti, mutta ei auta. Miehen kanssa emme pysty puhumaan, koska asia on todella niin vaikea meille. Koemme hänet lapsemme hyväksikäyttäjäksi, emme tosiaan pysty näkemään häntä poikaystävänä tai tulevana puolisona. Ainut mahdollisuus on antaa asian olla ja yrittää elää eteenpäin. Vain aika näyttää, voimmeko koskaan ajatella toisin. Koska mies on meitä 10 v. vanhempi, en tiedä miten hänen kanssaan ylipäätään voisi keskustella, koska koko ajan tuntuisi siltä, että hän olisi tyttären poikaystävän isä.

Toivon, että jokin ihme tapahtuisi, jotta pystyisin muuttamaan ajatuksiani. En vain tiedä, tapahtuuko sellaisia ihmeitä...

Varmasti todella outoa, jos mies tosiaan on vielä teitäkin vanhempi.. Mutta outoa on myös se, että jos tyytö sanoo rakastavansa miestä ja viihtyvänsä tämän kanssa, miksi hän ei uskaltaisi/voisi/haluaisi keskustella tästä?!

Kyllä minä ainakin olen puhunut äitini kanssa miehestäni avoimesti, ilman mitään ongelmia sen alkukammotuksen jälkeen :) Heilläkään ei ole ikäeroa kuin noin 12 vuotta (tosin äitini hyväksi), mutta eipä tuo ole ongelmia aiheuttanut.

Ihmeitä tosiaan toivoisi tapahtuvan.. Taitaa kuitenkin olla vain toiveajattelua. Jos kukaan teistä ei muuta mielipiteitään, elämänne voi olla todella hankalaa.

Tyttö on kuitenkin vielä niin nuori, että hän ehtii muuttaa mielipiteitään, mutta.. Se ei ole mitenkään varmaa. Itsekin olen vasta 19-vuotias, mutta tiedän rakastavani miestäni täydestä sydämestäni ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan.

Vaarana vain on se, että tyttärenne "menettää nuoruutensa" tämän miehen kanssa. Entä jos ero tuleekin myöhemmin, kun kaiken piti "kestää ikuisesti". Mies on luultavastikin tyttärenne ensimmäinen/ensimmäisiä miesystäviä? Tai kun mies on jo niinkin vanha(?!), entä jos hän kuolee tai sairastuu vakavasti. Jaksaako/voiko nuori tyttö/nainen "tuhlata" elämänsä toisen takia.. (Tiedän itse isäni kuoleman jälkeen, miten elämä voi luhistua arvaamatta ilman mitään syytä ja miten voi olla vaikeaa päästä takaisin ylös kun kerran putoaa pohjalle.)

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä ja toivon todellakin että saatte asiat edes jonkinlaiseen järjestykseen.

evian kirjoitti:

Varmasti todella outoa, jos mies tosiaan on vielä teitäkin vanhempi.. Mutta outoa on myös se, että jos tyytö sanoo rakastavansa miestä ja viihtyvänsä tämän kanssa, miksi hän ei uskaltaisi/voisi/haluaisi keskustella tästä?!

Kyllä minä ainakin olen puhunut äitini kanssa miehestäni avoimesti, ilman mitään ongelmia sen alkukammotuksen jälkeen :) Heilläkään ei ole ikäeroa kuin noin 12 vuotta (tosin äitini hyväksi), mutta eipä tuo ole ongelmia aiheuttanut.

Ihmeitä tosiaan toivoisi tapahtuvan.. Taitaa kuitenkin olla vain toiveajattelua. Jos kukaan teistä ei muuta mielipiteitään, elämänne voi olla todella hankalaa.

Tyttö on kuitenkin vielä niin nuori, että hän ehtii muuttaa mielipiteitään, mutta.. Se ei ole mitenkään varmaa. Itsekin olen vasta 19-vuotias, mutta tiedän rakastavani miestäni täydestä sydämestäni ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan.

Vaarana vain on se, että tyttärenne "menettää nuoruutensa" tämän miehen kanssa. Entä jos ero tuleekin myöhemmin, kun kaiken piti "kestää ikuisesti". Mies on luultavastikin tyttärenne ensimmäinen/ensimmäisiä miesystäviä? Tai kun mies on jo niinkin vanha(?!), entä jos hän kuolee tai sairastuu vakavasti. Jaksaako/voiko nuori tyttö/nainen "tuhlata" elämänsä toisen takia.. (Tiedän itse isäni kuoleman jälkeen, miten elämä voi luhistua arvaamatta ilman mitään syytä ja miten voi olla vaikeaa päästä takaisin ylös kun kerran putoaa pohjalle.)

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä ja toivon todellakin että saatte asiat edes jonkinlaiseen järjestykseen.

Toissapäivänä keskustelin tyttäremme kanssa ja sanoin, ettemme voi jatkaa näin. Sanoin, että meidän on puhuttava asiasta ja että jos hän todella miestä niin kovasti rakastaa, emme halua olla esteenä heidän onnelleen (?). Ilmoitin, että tyttäreni voi muuttaa miehen luo, jos siltä tuntuu. Tytär kuitenkin sanoi, ettei halua muuttaa kenenkään kanssa asumaan, vaan hän haluaisi asua yksin. Kuitenkin hän sanoi asian olevan elämäntilanteensa huomioonottaen nyt mahdotonta (koulu loppumassa keväällä, jatko-opintoihin haku, pääseekö jatkoon ym.)Keskustelimme muutenkin asiasta ja hän myönsi, kun kysyin, että onko hänellä todella niin hyvä olla miehen kanssa. Pyysin häntä sitten huolehtimaan opintonsa kunnolla päätökseen ja edes ilmoittavan kotiin, kun aikoo jäädä yöksi. Lupasi niin tehdä.

Eilen hän oli kotona koko illan, käyttäytyi niin kuin ennen. Tietysti tuntui haikealta ajatella, minkälaista kaikki voisi olla. Omanikäisen poikaystävän kanssa voisi viettää aikaa myös kotona. Kuten hän ensimmäisen poikaystävän kanssa tekikin. Silloin tutustuimme poikaan ja opimme vähitellen hänet paremmin tuntemaan. Niin toivoisin nytkin asioitten olevan. Vaan emme voi tässä tapauksessa antaa periksi. Uskon, että joskus tyttäremme vielä ymmärtää asian. Niin hyvät välit meillä on aina olleet, etten millään voi uskoa kaiken kaatuvan tähän.

hmm kirjoitti:

Olen murrosikäisen äiti. Jos ko asia olisi osunut kohdallemme, ja puheet eivät olisi tehonneet, olisin melko varmasti ottanut järeämmät aseet käyttöön. Tarkoittaa sitä, että äijä olisi saanut köniinsä ja kunnolla. Olisin koonnut sukulaisista tai vastaavista (miten kelläkin!) sellaisen miespoppoon, joka olisi höyhentänyt moisen pervon. Ei olisi ollut lähelle tulemistakaan sen jälkeen, ja jos olisi mennyt kielimään tytölle tapauksesta niin vielä pahempi. Huom. en ole tehnyt pahaa kärpäsellekään,enkä kannata väkivaltaa, mutta tämä tapaus kuulostaa siltä yhdeltä tapaukselta miljoonasta, jolloin ei muuta keinoa ole, jotkut ihmiset eivät puhetta ymmärrä.

Noitä järeitä keinoja myös meillä mietittiin, todellakin. Tuntui vain niin vaikealta sellainenkin vaihtoehto. Yritimme vain jaksaa luottaa siihen, että asia ratkeaa jotenkin. Ei ratkennut. Kerran tyttäremme "kadottua" riidan seurauksena koko viikonlopuksi, todennäköisesti miehen luo, ilmoitimme asiasta poliisille.( tytär silloin 16 v.) Mutta sieltäkään ei apua herunut. Sanoivat vain, ettei asiaan voi puuttua, jos ei ole aihetta vahvasti epäillä tyttären olevan vaarassa. Eli kaikki jatkui edelleen samanlaisena. Saimme tytön tosin silloin tulemaan lopulta kotiin, kun hän vihdoin vastasi kännykkäänsä. Tuntui todella oudolta kysellä poliisilta apua, koska tyttäremme on ollut aina hyvin "kiltti", ei ole juopotellut kaupungilla missään jengeissä eikä muutenkaan ole käyttäytynyt epäsopivasti. Ollut aina jotenkin järkevä ja fiksu. Edelleen odotellaan järkiintymistä...

masentunut äiti kirjoitti:

Noitä järeitä keinoja myös meillä mietittiin, todellakin. Tuntui vain niin vaikealta sellainenkin vaihtoehto. Yritimme vain jaksaa luottaa siihen, että asia ratkeaa jotenkin. Ei ratkennut. Kerran tyttäremme "kadottua" riidan seurauksena koko viikonlopuksi, todennäköisesti miehen luo, ilmoitimme asiasta poliisille.( tytär silloin 16 v.) Mutta sieltäkään ei apua herunut. Sanoivat vain, ettei asiaan voi puuttua, jos ei ole aihetta vahvasti epäillä tyttären olevan vaarassa. Eli kaikki jatkui edelleen samanlaisena. Saimme tytön tosin silloin tulemaan lopulta kotiin, kun hän vihdoin vastasi kännykkäänsä. Tuntui todella oudolta kysellä poliisilta apua, koska tyttäremme on ollut aina hyvin "kiltti", ei ole juopotellut kaupungilla missään jengeissä eikä muutenkaan ole käyttäytynyt epäsopivasti. Ollut aina jotenkin järkevä ja fiksu. Edelleen odotellaan järkiintymistä...

tyttären käytös voi olla vain sitä "nuoruuden huumaa", jota meistä varmasti jokaien joskus kokee/on kokenut... Sanoit että tyttö on aina ollut se kiltti ja tottelevainen, jokaisen äidin unelmatytär. Ehkä hän haluaa päästä irti tästä "imagosta", saada teidät huomaamaan että ei hänkään aina ole se kiltii tyttö ja siksi tekee oman päänsä mukaan eikä kuuntele (ainakin tässä asiassa) viisaampiaan.

En tiedä, voisiko tuossa olla perää mutta tiedän omasta kaveripiiristäni toisenlaisia tapauksia joissa lapsi/nuori vain yksinkertaisesti on halunnut itsenäistyä ja on siksi käyttäytynyt vastoin vanhempiensa tahtoa/opetuksia.

masentunut äiti kirjoitti:

Toissapäivänä keskustelin tyttäremme kanssa ja sanoin, ettemme voi jatkaa näin. Sanoin, että meidän on puhuttava asiasta ja että jos hän todella miestä niin kovasti rakastaa, emme halua olla esteenä heidän onnelleen (?). Ilmoitin, että tyttäreni voi muuttaa miehen luo, jos siltä tuntuu. Tytär kuitenkin sanoi, ettei halua muuttaa kenenkään kanssa asumaan, vaan hän haluaisi asua yksin. Kuitenkin hän sanoi asian olevan elämäntilanteensa huomioonottaen nyt mahdotonta (koulu loppumassa keväällä, jatko-opintoihin haku, pääseekö jatkoon ym.)Keskustelimme muutenkin asiasta ja hän myönsi, kun kysyin, että onko hänellä todella niin hyvä olla miehen kanssa. Pyysin häntä sitten huolehtimaan opintonsa kunnolla päätökseen ja edes ilmoittavan kotiin, kun aikoo jäädä yöksi. Lupasi niin tehdä.

Eilen hän oli kotona koko illan, käyttäytyi niin kuin ennen. Tietysti tuntui haikealta ajatella, minkälaista kaikki voisi olla. Omanikäisen poikaystävän kanssa voisi viettää aikaa myös kotona. Kuten hän ensimmäisen poikaystävän kanssa tekikin. Silloin tutustuimme poikaan ja opimme vähitellen hänet paremmin tuntemaan. Niin toivoisin nytkin asioitten olevan. Vaan emme voi tässä tapauksessa antaa periksi. Uskon, että joskus tyttäremme vielä ymmärtää asian. Niin hyvät välit meillä on aina olleet, etten millään voi uskoa kaiken kaatuvan tähän.

todella sinun olevan oikeassa, ainakin tuo keskustelu tuntuu helpottaneen edes vähän..?! Että edes tietää lapsella olevan asiat kunnossa, että hän todella ITSE sitä haluaa. Ei siis miehen pyynnöstä tai vaatimuksesta.

Oikeassa olet siinä, että ei "vanhaa" miestä tuoda vanhempien luo viettämään koti-iltaa kuten samanikäinen poikaystävä. Tai ainakin omalla kohdalla oli samoin, mieheni on kyllä tutustunut äitiini lapsuudenkodissani mutta emme koskaan minun vielä kotona asuessa viettäneet yhteistä aikaa sen kummemmin äidin luona. JOtenkin se vain tuntui silloin todella oudolta... ?!?

tämä ei ollut totta. Ja jos olisikin, toivon että joku saisi asiasta tietää mahdollisimman pian. Mies kun käyttää sinua vain ja ainoastaan hyväkseen, tuollaisessa "suhteessa" ei voi olla aitoa rakkautta. Vain seksiä, alistamista, hyväksikäyttöä... Oksettavia tuollaiset miehet!

evian kirjoitti:

tämä ei ollut totta. Ja jos olisikin, toivon että joku saisi asiasta tietää mahdollisimman pian. Mies kun käyttää sinua vain ja ainoastaan hyväkseen, tuollaisessa "suhteessa" ei voi olla aitoa rakkautta. Vain seksiä, alistamista, hyväksikäyttöä... Oksettavia tuollaiset miehet!

taitaa ottaa hieman liian tosissaan tuon äskeisen? no jos et vieläkään tajua, niin sanon, että se oli täyttä paskaa, ei totuuden hiventäkään. joten voit rauhoittua

asd kirjoitti:

taitaa ottaa hieman liian tosissaan tuon äskeisen? no jos et vieläkään tajua, niin sanon, että se oli täyttä paskaa, ei totuuden hiventäkään. joten voit rauhoittua

että JOS se OLISI totta.. jne. Mutta totta on ainakin se, että tuollaisia miehiä on OIKEASTI olemassa. Ikävä kyllä.

provo..Kaikki nyt tajuaa, että tämä ei ollut totta

En jaksanut lukea koko ketjua,mutta äitinä tajuan varsin hyvin tuntees!En voisi hyväksyä asiaa mitenkään päin katseltuna!!!Mitä liikkuu vanhan äijän päässä kun kuleksii lapsen perässä,lapsihan tyttö oli kun homma on alkanut.
Keinoja kaihtamatta tekisin kaiken mahdollisen että se "namusetä"saatais kauas,ainakin omalle "leikkikentälleen"

Ei tarvinnut kuin muutama "masentuneen" äidin viesti lukea, kun jo huomasin että tarina on aivan keksitty! Kirjottaja puhui itsensä pussiin muutaman kerran jälkeen. Yhdessä viestissä oli niin jo jutellut tämän kuvitteellisen miehen kanssa, toisessa viestissä ei mitenkään voi puhua tämän miehen kanssa.... Olisi päättänyt tarinansa tykönään ennenkuin tänne kirjoittaa!!!!

Suurin osa näistä jutuista mitä täällä kirjoitellaan on aivan tuulesta temmattuja juttuja. Mikä on mielestäni aivan tyhmää, koska ´jotkut ottaa asiat niin sydämelleen ja yrittää keksiä ratkaisua. No toisaalta voihan niistä olla sitten vaikka hyötyä jollekin toiselle, joka ei ole kirjoittanut, vaan itse pohtii vastaavanlaisia tilanteita....

Mutta tämän keskustelun voi siis jo lopettaa!

huvittunut kirjoitti:

Ei tarvinnut kuin muutama "masentuneen" äidin viesti lukea, kun jo huomasin että tarina on aivan keksitty! Kirjottaja puhui itsensä pussiin muutaman kerran jälkeen. Yhdessä viestissä oli niin jo jutellut tämän kuvitteellisen miehen kanssa, toisessa viestissä ei mitenkään voi puhua tämän miehen kanssa.... Olisi päättänyt tarinansa tykönään ennenkuin tänne kirjoittaa!!!!

Suurin osa näistä jutuista mitä täällä kirjoitellaan on aivan tuulesta temmattuja juttuja. Mikä on mielestäni aivan tyhmää, koska ´jotkut ottaa asiat niin sydämelleen ja yrittää keksiä ratkaisua. No toisaalta voihan niistä olla sitten vaikka hyötyä jollekin toiselle, joka ei ole kirjoittanut, vaan itse pohtii vastaavanlaisia tilanteita....

Mutta tämän keskustelun voi siis jo lopettaa!

sitä jatkoit, kun muut olivat jo lopettaneet...

Ja tosiaan, vaikka viesti olisikin feikki, tällaisia tilanteita voi olla oikeastikin olemassa ja ehkäpä joku osaa silloin suhtautua siihen järkevästi ja tehdä lopun "suhteesta".

huvittunut kirjoitti:

Ei tarvinnut kuin muutama "masentuneen" äidin viesti lukea, kun jo huomasin että tarina on aivan keksitty! Kirjottaja puhui itsensä pussiin muutaman kerran jälkeen. Yhdessä viestissä oli niin jo jutellut tämän kuvitteellisen miehen kanssa, toisessa viestissä ei mitenkään voi puhua tämän miehen kanssa.... Olisi päättänyt tarinansa tykönään ennenkuin tänne kirjoittaa!!!!

Suurin osa näistä jutuista mitä täällä kirjoitellaan on aivan tuulesta temmattuja juttuja. Mikä on mielestäni aivan tyhmää, koska ´jotkut ottaa asiat niin sydämelleen ja yrittää keksiä ratkaisua. No toisaalta voihan niistä olla sitten vaikka hyötyä jollekin toiselle, joka ei ole kirjoittanut, vaan itse pohtii vastaavanlaisia tilanteita....

Mutta tämän keskustelun voi siis jo lopettaa!

En tiedä, miten olet kirjoittamani ymmärtänyt, mutta pahinta on, että kaikki on totta. Kerroin, että mies soitti meille kerran ja itki puhelimessa miehelleni, että rakastaa tytärtämme niin paljon, ettei voi hänestä luopua.Mieheni yritti puhua "järkeä" hänelle, mutta turhaan. Sosiaalikeskuksen lastensuojeluhenkilö ehdotti meille, että kokoontuisimme kaikki asianosaiset keskustelemaan, jotta saisimme selville toistemme näkökannat. Niin minä itse kuin mieheni emme kuitenkaan tunteneet pystyvämme tällaiseen tapaamiseen. Eli yhden ainoan kerran on miehen kanssa puhuttu puhelimessa, eikä siitä keskustelusta tullut mitään.

Ennen kuin kirjoitin tälle palstalle olin miettinyt asiaa nuo kertomani 1,5 v, jonka suhde on kestänyt. Vasta nyt löysin tämän tavan "purkaa" ahdistustani. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, että voisin kirjoittaa asiasta ja kysyä muiden mielipiteitä. Nyt olen niitä saanut, sekä puolesta että vastaan. Paljon on ollut niitäkin, jotka tuomitsevat minut äitinä, joka puuttuu liiaksi lapsensa elämään. Mutta onneksi löytyi myös niitä, jotka ymmärsivät huoleni. Olen saanut lohtua lukiessani heidän kirjoituksiaan. Kiitos kuitenkin kaikille !

masentunut äiti kirjoitti:

En tiedä, miten olet kirjoittamani ymmärtänyt, mutta pahinta on, että kaikki on totta. Kerroin, että mies soitti meille kerran ja itki puhelimessa miehelleni, että rakastaa tytärtämme niin paljon, ettei voi hänestä luopua.Mieheni yritti puhua "järkeä" hänelle, mutta turhaan. Sosiaalikeskuksen lastensuojeluhenkilö ehdotti meille, että kokoontuisimme kaikki asianosaiset keskustelemaan, jotta saisimme selville toistemme näkökannat. Niin minä itse kuin mieheni emme kuitenkaan tunteneet pystyvämme tällaiseen tapaamiseen. Eli yhden ainoan kerran on miehen kanssa puhuttu puhelimessa, eikä siitä keskustelusta tullut mitään.

Ennen kuin kirjoitin tälle palstalle olin miettinyt asiaa nuo kertomani 1,5 v, jonka suhde on kestänyt. Vasta nyt löysin tämän tavan "purkaa" ahdistustani. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, että voisin kirjoittaa asiasta ja kysyä muiden mielipiteitä. Nyt olen niitä saanut, sekä puolesta että vastaan. Paljon on ollut niitäkin, jotka tuomitsevat minut äitinä, joka puuttuu liiaksi lapsensa elämään. Mutta onneksi löytyi myös niitä, jotka ymmärsivät huoleni. Olen saanut lohtua lukiessani heidän kirjoituksiaan. Kiitos kuitenkin kaikille !

minkäänlaista muutosta tapahtunut?

Ehkäpä kannattaisi yrittää sitä lastensuojelunhenkilön ehdottamaa keskustelutilaisuutta, jos ei se ihan mahdottomalta tunnu.

evian kirjoitti:

minkäänlaista muutosta tapahtunut?

Ehkäpä kannattaisi yrittää sitä lastensuojelunhenkilön ehdottamaa keskustelutilaisuutta, jos ei se ihan mahdottomalta tunnu.

Ei ole tapahtunut muutoksia, tytär viettää osan arki-illoistaan kotona, viikonloput miehen luona. Annamme nyt asian olla, jos se omalla painollaan ratkeaisi johonkin suuntaan. Välillä se onnistuukin melko hyvin, mutta välillä on todella vaikeita hetkiä. Silloin tuntuu, ettei mikään ole mitään. Mutta meillä on muitakin lapsia, joten täytyy jaksaa eteenpäin. Tyttäremme sisko toivoisi myös kovasti, että asia saataisiin kuntoon. Hän tuntuu kärsivän erikoisen paljon tilanteesta.

Tuota yhteistapaamista tuskin enää voisi järjestää, koska tytär on ehtinyt jo täyttää 18 v. Aikaisemminkin asia olisi pitänyt tehdä hänen suostumuksellaan, emmekä usko, että olisi onnistunut. Jotenkin tuntuu, että hän itsekin kuitenkin tajuaa tilanteensa ja häpeää sitä. Onneksi tällä hetkellä näyttää siltä, että tytär jaksaa kyllä yrittää hakea jatko-opiskelupaikkaa. Eikä vain elä niissä pilvilinnoissa, joita mies hänelle rakentelee. Aikaisemminhan näytti siltä, että mies yritti suostutella tytärtämme hylkäämään opiskelunsa ja asettumaan asumaan kanssaan. Jospa järkeä vielä jonain päivänä löytyisi ja asiat selviäisivät.

masentunut äiti kirjoitti:

Ei ole tapahtunut muutoksia, tytär viettää osan arki-illoistaan kotona, viikonloput miehen luona. Annamme nyt asian olla, jos se omalla painollaan ratkeaisi johonkin suuntaan. Välillä se onnistuukin melko hyvin, mutta välillä on todella vaikeita hetkiä. Silloin tuntuu, ettei mikään ole mitään. Mutta meillä on muitakin lapsia, joten täytyy jaksaa eteenpäin. Tyttäremme sisko toivoisi myös kovasti, että asia saataisiin kuntoon. Hän tuntuu kärsivän erikoisen paljon tilanteesta.

Tuota yhteistapaamista tuskin enää voisi järjestää, koska tytär on ehtinyt jo täyttää 18 v. Aikaisemminkin asia olisi pitänyt tehdä hänen suostumuksellaan, emmekä usko, että olisi onnistunut. Jotenkin tuntuu, että hän itsekin kuitenkin tajuaa tilanteensa ja häpeää sitä. Onneksi tällä hetkellä näyttää siltä, että tytär jaksaa kyllä yrittää hakea jatko-opiskelupaikkaa. Eikä vain elä niissä pilvilinnoissa, joita mies hänelle rakentelee. Aikaisemminhan näytti siltä, että mies yritti suostutella tytärtämme hylkäämään opiskelunsa ja asettumaan asumaan kanssaan. Jospa järkeä vielä jonain päivänä löytyisi ja asiat selviäisivät.

todella, että tyttärenne jatkaa opiskelujaan. Eri asia jos hän ei ITSE sitä haluaisi, mutta jonkun toisen takia ei saa heittää elämäänsä hukkaan!

Kaikessa äänessä, naurattaa, mitä leikit?

Huvittaa kirjoitti:

Kaikessa äänessä, naurattaa, mitä leikit?

mitään, enkö saisi kirjoitella OMIA mielipiteitäni mille tahansa palstalle. Kuten kuka tahansa muukin, esimerkiksi sinä.