Jämähdin aamulenkilläni miettimään, ovatko masennus ja synnintunto sama asia tai ainakin samaa alkuperää olevia käsitteitä. Kävelin aamuhämärässä tunnin tätä filosoofista kysymystä pähkäillen, pääsemättä puusta pitkään.
Ihminen voi masentua jostakin konkreettisesta vastoinkäymisestä, tietty! Mutta löytyyhän masentuneita menestyneistäkin, joilla ei päällisin puolin näyttäisi siihen olevan vähäisintäkään syytä.
Synnintunto saattaa kertomusten mukaan tulla ihmiseen sellaisella raivolla, että ellei hän käänny uskoon, niin hän hyppää kaivoon tai vetää itsensä kaulakiikkuun.
Eikö näissä ole jotakin yhteistä, näissä käsitteissä masennus ja synnintunto? Osaisiko joku valaista?
Ihminen voi masentua jostakin konkreettisesta vastoinkäymisestä, tietty! Mutta löytyyhän masentuneita menestyneistäkin, joilla ei päällisin puolin näyttäisi siihen olevan vähäisintäkään syytä.
Synnintunto saattaa kertomusten mukaan tulla ihmiseen sellaisella raivolla, että ellei hän käänny uskoon, niin hän hyppää kaivoon tai vetää itsensä kaulakiikkuun.
Eikö näissä ole jotakin yhteistä, näissä käsitteissä masennus ja synnintunto? Osaisiko joku valaista?
Vastaukset 34
Vanhimmat
Masentuneisuus on hyvin vakavasti otettava sairaus, jonka alkusyy voi olla moninainen aina aivojen serotoniiniaineenvaihdunnasta alkaen. Luultavasti masentuneisuuteen sairastuvat ovat herkempiä ja luovempia ihmisiä kuin ne, jotka tuntevat olonsa aina tasapainoisiksi, onhan luovuuden ja masentuneisuuden yhteys todettu sekin usein.
Psykopaatit eivät ole koskaan masentuneita, toisaalta heillä ei ole koskaan synnintuntoakaan = psykopaatti tekee AINA (ainakin omasta mielestään) oikein, joten synnintuntoa ei voi olla. Siinä mielessä teoriasi voisi olla osittain oikeakin.
Menetin ystävän vähän aikaa sitten vaikean masentuneisuuden ja sairauden vuoksi. Olen tullut siihen tulokseen, että jokainen (paitsi psykopaatti) voi sairastua masennukseen , ja jokainen masennuksen oirekin on otettava vakavasti...masennus on lisääntyvä erittäin vakava kansansairaus, tuskin kuitenkaan silkkaa synnintuntoa.
Masentuneisuus johtuu niin monista
tekijöistä.On masennusta eron jälkeen
varsinkin naisilla melko yleisesti,
mutta myös miehilläkin.
Lapsettomuus tuo masennusta nuorilla-
pareilla,kuvittelevat olevansa epätäydellisiä,
jos lasta ei ala kuulumaan muutaman
avioliitto vuoden jälkeen.
Voi sitä masennuksella on niin monta lähtö-
kohtaa,Suru ja kaipuu ovat melkein pahimpia
masennuksen aiheuttaia.Rikkailla se on
yleensä liiasta rehkimisestä ja siitä
jos käy huonosti,että menetetään kaikki,
nehän aiheuttavat pelkotiloja.
Joskus myös uskonasiat tulevat esiin,mutta
sekin taitaa juontaa lapsuudesta,sillä
sieltähän nämä tälläiset ovat melkein
aina lähtöisin.Moni masentunut kertoo
lapsuutensa tapauksista,hyväksikäytöstä
ja sellaisesta,josta nyt vasta aikuisena
on uskaltanut kertoa.
Tulee mieleen sellainenkin samankaltaisuus masennuksen/synnintunnon hoidossa, kuin on katolisten rippi ja muiden psykoterapia. Palvelevatko ne samaa asiaa?
Molemmissahan kuitenkin "potilas" purkaa tuntojaan ja tekemisiään kuuntelijalle. Syntyy omituinen riippuvuussuhde ja taistelu näiden kahden välillä, joka saattaa puhdistaa? Kysyn kuin Luther Katekismuksessaan: Mitä se on?
Niin, ainakin uskovalla ihmisellä on ripissä keino vapautua syyllisyydestä tunnustamalla syntisyytensä ja pahat tekonsa, samalla on mahdollisuus myös anteeksiantoon. Rippi on vapauttava, ja on huono asia, ettei kansanuskonnossamme ole mahdollisuutta siihen. Tosin on tietysti sielunhoitoa, jota voi pyytää hengellisessä ahdistuksessa.
Minusta tuntuu, että masentuneisuudessa on kyse lähinnä siitä, että ihminen ei kestä elämäntaakkaansa, ajatukset alkavat kiertää samaa rataa, kaikki nähdään synkkänä ja tulevaisuus vaihtoehdottomana. Masentuneisuus on minusta enemmänkin voimattomuutta, se on elämänvoiman hiipumista. Ihminen ei jaksa hoitaa itseään eikä asioitaan, ei jaksa enää välittää...siitä sitten tietenkin seuraa itsesyytöksiä ja huonoudentunnetta. Masennus on kuin kehä, jota sairastunut ihminen kiertää yhä syvemmälle hukkuen lopulta omaan toivottomuuteensa.
Minusta masentuneisuus on selkeästi sairaus, ja pahimmanlaatuinen kansansairaus tätä nykyä.
Tietysti sekin on vain omia ajatuksiani, mutta minusta tuntuu siltä, etteivät ne ihmiset, joilla on eniten syytä synnintuntoon, siitä juurikaan masentuneisuutena kärsi, masennus on herkän ihmisen laji, ei paatuneen.
Rippittäydessä haetaan synnin päästöä,
mutta en usko että siitä saa apua
masennukseen.Siinä haetaan vain
synninpäästöä,mutta eihän ihminen
voi sellaista antaa toiselle
ihmiselle.
Masennus on niin vakava sairaus että
ei siihen oikein poppa konstit auta.
Ammatti-apua siinä tarvitaan.
Ennenkaikkea kun on hyvin sisäänpäin
kääntynyt ihminen,niin hänet pitäisi
saada suuntautumaan ulospäin.
Masentuneisuus johtaa hyvin paljon
itsetuhoon,sitä ei aina läheisinkään
ihminen huomaa,ja sitten tulee aika-
ajoin päihteet mukaan kuvioihin.
Siitä pitäisi jo huomata,jos ennen
raitis ihminen sortuu yhtäkkiä
päihteisiin.
Kiitos, Lillamyy! Kirjoituksesi antoi minulle paljon miettimisen aihetta.
Kirjoitit menettäneesi ystäväsi vähän aikaa sitten masentuneisuuden ja sairauden vuoksi.
Olen tullut samaan tulokseen kanssasi: jokainen voi sairastua masennukseen koulutuksesta, ammatista, iästä, sosiaalisesta asemasta riippumatta.
Kiinnitin huomiota lehtiuutiseen, jossa kerrottiin masentuneisuuden yleistyvän entistä nuorempiin ikäluokkiin - jopa lapsiin.
Oma lukunsa on myös vanhusten masennus ja sen hoito.
Miten tunnistaa masennuksen oireet?
Tutkailin internet-sivustoja ja löysin sieltä mielenkiintoista tietoa hakusanalla masennus. Sieltä löytyi myös testi, nimeltä DEPS (depressioseula). Testi on kehitetty alun perin yleislääkärien käyttöön helpottamaan masennuksen toteamista.
Tutkimuksen mukaan DEPS-testissä vähintään 12 pistettä saaneista lähes puolella (47,3%) todettiin masennus. Yleisesti ottaen depression todennäköisyys kasvoi pistemäärän kasvaessa.
Testiä tulkittaessa tulee huomioida, että tulos on aina yksilön kohdalla vain suuntaa antava ja pistemäärä voi vaihdella merkittävästi myös eri päivinä. Mikään testissä saatu pistemäärä ei välttämättä siis merkitse, että ihminen kärsisi depressiosta. Diagnoosin tekemiseen tarvitaan aina lääkärin tutkimus - testi ei siihen riitä.
Masennuksen oireina kuvataan seuraavaa: unihäiriöt, surumielisyys, kaikki tekeminen vaatii ponnistusta, tarmottomuus, yksinäisyyden tunne, tulevaisuus tuntuu toivottomalta, ei nauti elämästä, arvottomuuden tunne, kaikki ilo on kadonnut elämästä, alakuloisuus ei hellitä edes perheen tai ystävien avulla.
Testin lopputoteamus kuuluu: Jos arvelet, että sinulla on depressio, sinun kannattaa kääntyä oman lääkärisi puoleen.
Mitähän tästä seuraa? Onkohan terveyskeskuksessa aamulla ruuhkaa...:)
erilaisia syitä mistä masentuu, jos elää omantuntonsa vastaisesti, silloin voi synnintunto aiheuttaa masennuksen.
Sitten on psyykensairaudet kuten maanis-debressiivinen sairaus, jossa mieliala vaihtelee ylienergisyydestä masennukseen.
Muutokset elämässä aiheuttaa masennusta, ihminen ei ennätä sopeutua uuteen tilanteeseen niin nopeasti kuin tilanne tulee eteen, syntyy ahdistus joka vie voimia, ei enää jaksa suoriutua kaikista tehtävistä ja siitä alkaa masennus.
Suuret vastoinkäymiset aiheuttaa masennuksen vaikka olisi henkisesti vahva, vastoinkäymisen hetkellä saattaa toimia väsymättä ja järjestää asioita ja elämää kuntoon, mutta usein käy niin, että kun kaikki asiat näyttää olevan kunnossa, tulee henkinen romahdus.
Silloin on aika psykoterapiaan, ei rippiin.
Uskon, että hormoonivaihtelut aiheuttaa myös paljon masentuneisuutta, me ihmiset olemme niin moninaisia.
Itse olen taipuvainen masennukseen, johtuen siitä että olen hyvin voimakkaasti tunteella elävä. Voisin vallan hyvin tukahduttaa voimakkaimmat tunteeni lääkkeillä, mutta sittenkin mieluummin annan kyynelille vallan ja tunnen ilot ja tuskat voimakkaasti.
Niin kauan kun tiedostan tämän asia on hallinnassa.
Kyllä se käy monesti mielessä, että lääkkeillä voisi turruttaa mielialansa tasaisemmaksi, olisi varmasti helpompaa elää, kun tunteet olisivat enemmän hallinassa = vähemmän iloa, vähemmän naurua, myös vähemmän itkua ja surua, enemmän tasapainoa ja enemmän rauhaa. Jotenkin sitä ei vaan halua antaa periksi vaan ajattelee, että elämään kuuluu sitten nämä kaikki tunteet, olkoon se sitten niin.
Suomalaiset taitavat olla masennuslääkkeiden suurkuluttajia, minua ainakin masentaa valoton syksy, mahtaako muilla olla samoin?
Minusta tuntuu, että pelkkä perusoleminen aiheuttaa eräänlaista tuskaa. Vaikka olisi terve ja asiat ok, niin pieni levottomuus, kaipaus, mitä se liekään, värisee ihmisen sielussa.
Minusta tuntuu myös, että sellainen pitäisi kyetä ottamaan (ja opettamaan) elämään kuuluvana. Ts. ettei sitä tarvitse eikä pidä lähteä lääkkeillä, huumeista puhumattakaan, lieventämään.
Ja että tällaista elämän sietämätöntä kepeyttä oppii kestämään. Ehkä sitä oppii jopa kestämään vähitellen suurempiakin annoksia, vastoinkäymisiäkin? En tiedä, siksi kyselen.
Mitä itsekukin kestää, riippuu varmaan siitä, mitä kaikkea joutuu kokemaan. Ehkä jokaiselle annetaan sen verran kuiin jaksaa kantaa? Minä en pysty uskomaan siihen, sillä ystäväni ei jaksanut kantaa kuormaansa.
Jokainen meistä särkyy, jos kuormaa on liikaa. Minne kuormaansa purkaa? Se on minusta eräs elämän perusongelmista...ihmisillä tuntuu olevan omissa asioissaan niin paljon ongelmia, että miksi rasittaa heitä enää omilla pikkumurheillaan...ja niin ne kasvavat suuriksi?
Tässä hyvin henkilökohtainen asia.
Minun sisareni,jota ei enää ole,
kärsi masennuksesta vuosikausia,
eikä meistä kukaan ymmärtänyt sitä.
Nyt minä olen kärsinyt syyllisyyden
tunteesta.
Olisinko voinut auttaa häntä.
Hänellä oli avioero-kriisi
menillään,mutta kukaan meistä
ei huomannut mitään,ei edes omat
lapsensa.
Mutta ei hän apua hakenut mistään,
ei kertonut ongelmistaan,vaan piti itsellään kaiken.En tiedä olisiko ammatti-auttajasta
ollut apua,kysyn yhä vielä,miksi,miksi.
Masennus kyllä olisi pitänyt
jostain todeta,mutta hän näytti
ulospäin aina hyvin voivalta ja iloiselta.
Tästä tapauksesta on jo aikaa vierähtänyt
viitisentoista vuotta,mutta aina se mielessä
kaihertaa ja herättää kysymyksiä.
Onko meillä kaikilla todella niin
kiire,ettei huomata mitä lähimmäiset
joutuvat kokemaan.
Vanha sananlasku:
Ei Jumala laita raskaampaa taakkaa,minkä
ihminen jaksaa kantaa.
Mutta olen jo menettänyt siihen sanan-
laskuun uskoni.
Ja sitten vielä että itsemurha olisi
synti,kuka senkin pystyy sanomaan,
mene ja tiedä.
Jos tähän vyyhteen lisää vielä syyllisyyden tunnon, niin taidamme lopullisesti olla helisemässä. Ja mistä kaikesta voi syyllisyyttä tuntea.
Augustinus ei päässyt koskaan rauhaan nuoruutensa päärynävarkaudesta. Varkauden teki raskauttavaksi hänen mielestään se ettei hän todella tarvinnut niitä päärynöitä.
Taitaa olla kuten Lillamyy sanoi, että ainoastaan psykopaatit eivät tunne näitä rasitteita.
vastoinkäymisen suuruus?
Tätä olen hyvin usein pohtinut.
Joku voi nääntyä vastoinkäymiseen joka toiselle on mitätön.
Joku saa kokea elämässään aina vaan suurempia vastoinkäymisiä.
Kasvattaako vastoinkäyminen kestämään lisää vai tuleeko joskus siihenkin raja?
Olen huomannut, että saman perheen lapsista, saman lapsuuden kokeneista sisaruksista, toinen muistaa lapsuuttaan ja vanhempiaan katkeruudella, toinen tyytyväisenä.
Voisko olla kysymys ihmisen perusluonteesta. Surua ja murhetta elämässä kokee jokainen. Ehkä kuitenkin iso vastoinkäyminen auttaa kestämään pienempiä. Tai ehkä ei?
henkilökohtaiset ja yksilölliset voimavarat.
Ainakin se on oma kokemukseni. Kun vastoinkäymiset seuraavat toisiaan niin, ettei ennätä yhdestä toipua, kun toinen jo saapuu, sitä jotenkin turtuu.
Kyllä vastoinkäymiset kasvattavat, mutta surutyö on tehtävä. Luopuminen koskee aina ja toipuminen vaatii oman aikansa. Ja se on yksilöllinen itse kullakin.
kerittäväksi...:)
Puhutaan sairaasta ja terveestä syyllisyyden tunnosta.
Olisiko Kirkkoisä Augustinuksen nuoruuden päärynävarkaus esimerkki sairaasta syyllisyydestä, kun se kesti koko elämän ajan?
Ja jos ihminen tuntee syyllisyyttä kaikesta, se lienee myös sairasta.
Miten erottaa terve ja sairas syyllisyys?
Tästähän varsinainen käärmekeitto sikiää! Joko tässä hyvä Frederiikka luulosairauskin kummittelee?
Tuntuu joskus siltä, että luonto leikittelee geeneillään ihmispoloisen kanssa ja kustannuksella. Darwinin luonnollinen valinta jatkaa hidasta työtään.
Vaikuttaa siltä, että luonto kehveli kokeilee piittaamatta hiukkaakaan, kuinka yksilön käy.
sekahedelmäkeittoa höystettynä parilla päärynällä...:)
Mielenkiintoni sait heräämään valitsemallasi aiheella. Taidanpa jo alkaa toppuutella pohdiskeluani ja antaa toisillekin tilaa.
Näin vain joskus käy: koskaan ei tiedä, mikä aihe alkaa elää kenenkin mielessä.
Tuskinpa sentään luulosairauteen masennuksesta päädymme. Sen sijaan aihe voi olla joillekin arka, kipeä ja ajankohtainen.
Luin jonkin aika sitten artikkelin vanhusten masennuksesta. Tri Sirkka Kivelä mainitsi, että ikääntyneiden masennusta ei osata tänäkään päivänä aina hoitaa oikein. Syynä on geriatrisen koulutuksen puute niin lääkäreillä kuin hoitohenkilökunnallakin.
Mielenkiintoisia ajatuksia - mielenkiintoinen aihe! Kiitos Sinulle Alvar K. siitä!
Ystäväni oli myös aina iloinen, koti tiptop-kunnossa, lapset hyvissä harrastuksissa, kesälomat Veneilyä, suuria kutsuja ja suunnattoman suuri koti täynnä kauniita huonekaluja, kaikki ulospäin mitä parhaiten.
Ja se mikä paljastui itsemurhan jälkeen; masennuskierre, elämä parisuhteessa yhtä helvettiä, kaikki se onni olikin vain kulissia ja näytelmää, jota silmieni edessä näyteltiin.
Kyllä elämä on välillä p...stä (anteeksi vaan).
Se tietysti tulee ensimmäisenä mieleen, että miksi en osannut auttaa mitenkään? En tietenkään osannut koska minulla ei ollut aavistustakaan koko kulissintakaisesta helvetistä! Jos juttelee ihmisen kanssa kahdenkesken, ja hän kertoo olevansa todella tyytyväinen elämäänsä ja onnellinen parisuhteessaan, niin mitä siinä voi muuta kuin uskoa? Olin sinisilmäinen ja typerä, olisi pitänyt nähdä syvemmälle, kaiken sen täydellisyydentavoittelun taakse!
Itsemurhat, rakkaat siskot, on luku sinänsä. Elämäni korkeakoulussa, so. maailmalla, tutustuin läheltä näihin onnettomiin. Yritin minkä voin, mutta aina jälkeenpäin sain tunnustaa häviöni.
Tuntui kuin itsemurhan tekijälle on sisäänkirjoitettu käsky. Usein he laittavat ennen tekoaan asiansa kuntoon, kuten Liisi ja Lillamyykin kokemuksestaan kertovat. Siunausta!
Minun mielestäni se ei ole asioioden kuntoon saattamista, että ulkopuolisille näytellään, ettei mitään hämminkiä ole elämässä, vaikka todellisuudessa elämä on kaiken hyvän keskellä kamalaa. Mitä kuntoon laittamista se on?
Minusta tuntuu, että itsemurhan tehnyt ystäväni oli masennuksessaan niin syvällä, ettei enää löytänyt mitään elämästä = koki kaiken tyhjäksi . Se on vaan käsittämätöntä, se on niin väärin, se on niin itsekästä, olla välittämättä ihmisistä jotka ovat lähellä.
Joitakin asioita on hirvittävän vaikeaa käsittää, ne lyövät vasten kasvoja.
Ymmärrän näkökulmasi täysin. Minun tuntemissani tapauksissa tilanne oli se, että itsarikanditaatin perusasiat eivät olleet kunnossa. Hän oli veloissa, laiminlyönyt velvoitteensa jne.
Sitten yht´äkkiä hän ponnistautui laittamaan nämä asiat kuntoon. Näytti siltä, että asiat hänen kohdallaan järjestyisivät parhain päin. Kuitenkin lopputulos oli itsemurha.
Perimmältään tässä on sama tilanne kuin sinunkin esimerkissäsi. Ulkonaiset asiat eivät kyenneet peittämään todellista hätää.
olen minäkin tutkiskellut tänään mielessäni keskustelussa esiintulleita käsitteitä: masennus, synnintunto, syyllisyyden tunto.
Pohdinnoissani olen päätynyt allekirjoittamaan omakohtaisesti Aleksis Kiven toteamuksen:"Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää".
Minkähän vuoksi minun pitää aina eksyä fundeerauksissani syviin vesiin ja tehdä asioista elämää suurempia kysymyksiä? Sillä elämästähän tässä on kysymys eikä siitä kukaan selviydy hengissä.
Olen tullut siihen tulokseen, että kaiken takana on rakkauden puute. Kuulostaako liian yksinkertaiselta ratkaisulta?
Ajattelen, että masentunut ihminen on kadottanut jotenkin yhteyden sisimpäänsä ja ulkomaailmaan. Silloin elämästä katoaa mielekkyys. Masennukseen kuuluvat aina myös syyllisyyden tunteet.
Synnintunto taas on hengellisen herätyksen alku. Ja se puolestaan voi johtaa ihmisen tuntemaan armollisen, rakastavan Jumalan.
Käsitteet masennus, synnintunto, syyllisyys ovat siis seurausta toisistaan.
Kuulin joitakin vuosia sitten Tommy Hellstenin luennon aiheesta "Sen saat, minkä menetät" (tai jotain sinne päin). Löysin muistiinpanoistani seuraavan ajatuksen: " Jos ihminen sallisi itsensä tulla kohdatuksi heikkona ja avuttomana, hän tavoittaisi rakkauden eli sen, että hän on hyvä ja saa elää hyvää elämää. Näin hän saavuttaisi sen, mitä ajaa takaa, pelkästään pysähtymällä eli ottamalla sen vastaan."
Olisikohan tässä ratkaisu?
Taitaa olla Nietzcheltä peräisin tuo ajatus: Mikä ei tapa, se vahvistaa minua. Tulee mieleen myös runo (taitaa olla Leinoa) huilunsoittajasta, joka ei millään saa toivomiaan ääniä soittimestaan. Aikansa yritettyään hän heittää huilun menemään ja se alkaa soida itsestään.
Ei se pojilta luista mäkihyppykään, jos väkisin yrittää. Ei lähde lentoon. Olisiko ratkaisu näin peräti yksinkertainen: Harjoitella pitää ja sitten unohtaa koko asia tai jotakin sinnepäin.
Eikö tämä ole nyt samaa mitä Sinäkin Frederika tarkoitat? Vaikka minulla alkoi jo mennä viihteen, so mäkihypyn puolelle koko vakava asia.
Jatketaanpa sadulla...:)
Olipa kerran pieni tyttö, joka oli saanut uuden takin. Hän todella piti siitä ja se merkitsi hänelle paljon. Myrskytuuli ja auringonsäde olivat huomanneet tytön. He löivät vetoa siitä, kumpi saa tytön riisumaan takkinsa pois. Myrskytuuli oli vakuuttunut siitä, että hän oli paras. Pois tieltä risut ja männynkävyt. Täältä sitä tullaan. Ja niin se puhkui ja puhalsi kaikin voimin. Se riipi koivuista lehdet ja kuolleet oksat. Linnutkin pakenivat sankkaan kuusikkoon ja kukat menivät niin suppuun kuin taisivat. Mutta mitä kovemmin Myrskytuuli puhalsi, sitä tiiviimmin tyttö kietoi takkinsa ympärilleen. Tuntui kuin sielukin olisi jäätynyt moisessa puhurissa. Ei onnistunut Myrskytuuli riisumaan tytön takkia.
Tulipa auringonsäde esiin pilven takaa. Linnut tulivat takaisin laulamaan, kukat avasivat nuppunsa. Ne kääntyivät aurinkoon päin ja laskivat ilmoille suloiset tuoksunsa. Tyttökin huomasi, miten lämmintä yhtäkkiä oli tullut. Hän kirmaisi kukkakedolle, otti takkinsa pois ja laski sen maahan. Hän kävi lepäämään takkinsa päälle, käänsi katseensa Aurinkoon ja huokaisi:"Ah!Kyllä elämä on ihanaa."
Olisiko tuo tarinan tyttö osannut iloita auringonpaisteesta ilman kokemusta myrskytuulesta?
Eikö näin ole myös elävässä elämässä: ilman sairautta, ei osaa arvostaa terveyttä - ilman vastoinkäymisiä ei osaa arvostaa elämän pieniä iloja...
Kantoipa mummu väsyksissä risutaakaansa ja huokailee:
-Saisi jo kuolema tulla.
Kuolema sitten onkin kuulosalla ja tulee:
-Kutsuitko minua?
-Enhän toki,ei tässä mitään, auta vain tämä taakka paremmin harteilleni, niin jatkan matkaa.
Kuolema huokaisee ja auttaa.
:))) Olikohan se muummu 100-vuotias?
Saattoihan se olla. Reipas mummu ainakin.
En muista oliko tuo tarina kansakoulun lukukirjasta, vai kertoiko äiti.
Tuli mieleen, että tapasin toissa kesänä 105-vuotiaan miehen kantaravintolansa terassilla. Oli ollut Tammisaaren vankilassa, niin kuin minunkin pappani. Kertoi muistojaan sieltäkin. Hän on vieläkin elossa.
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi keskustelusta hänen kanssaan.
Jos sytyttää, niin olet kaiketi huomannut toisen keskusteluaiheen "Pitkän iän salaisuus".
Jään mielenkiinnolla odottamaan!
Kerron tässä, vaikka ei liity alkuperäiseen aiheeseen. Hän täyttänee tänä vuonna 106. Joku palstalaisista varmaan muistaa hänen ikänsä tarkemmin.
Tammisaaresta hän kertoi, että vankileirillä ei ollut ystäviä. Tämä hämmästytti minua, kun olin saanut kuvan, että saman kylän pojat pitivät yhtä. Ehkä V.Linnan kirjasta tämä kuvitelma minulla. Mutta nyt tuntuu loogiselta, että ystäviä ei ollut, olivat hävinneitä, nälkäisiä, masentuneita, sairaita. ( tämä omaa ajatustani.)
Hän kertoi saneensa paketin kotoa, mutta joku toinen otti sen, koska hän ehtinyt hakemaan, huonon kuntonsa takia.
Hän oli yrittänyt kerätä maasta perunankuoria, mutta ei kai ollut saanut kerätä ( tätä en oikein muista, kuka oli heittänyt ja miten estettiin.)
Hän oli loukannut kätensä puukosta ja päässyt sairasosastolle ja siellä saanut ruokaa. Myös hän kertoi, että joku, joka oli uinut kauemmas oli ammuttu.
Myös hän kertoi Helsingistä. Ne asiat eivät jääneet mieleeni, kun en tunne H:n lähihistoriaa. Rafu Ramstetista ja sakilaisista.
Pöydässä hän istui myös paljon hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Luulen, että johtui siitä, että keskustelu oli hankalaa, koska hän kuuli huonosti.
luettavaa. Kiitos, Maria!
liittyy elämän perusrytmeihin ja perimmäisiin tarpeisiin - samalla tapaa kuten uni, ruoka ja seksi.
Uupumus ja loppuun- palaminen ovat taistelua masennusta vastaan. Ne ovat tunnollista yrittämistä ilman elämän ilon palkintoa.
Masennus on luovuttamista tapahtuneen menetyksen edessä. Silloin pudotaan tai vetäydytään pois sosiaalisesta arvoverkosta. Masentunut ihminen herättää usein kiukkua muissa, eikä hänen kanssaan haluta olla tekemisissä. Näin rakkaus ja mielihyvä hiipuvat ihmisen elämästä.
Mielestäsi masennus kuuluu elämän perimmäisiin tarpeisiin. Siis ihminen ikäänkuin tavoittelisi masennusta kuten ruokaa, unta tai seksiä. Tuntuu vähän omituiselta.
Millä tavoin määrittelisit ns. synnin tunnon?
Masennus=synnintunto?
Jos ihminen masentuu,johtuuko se synnintunnosta,
minunmielestäni se monellakin johtuu.
Jos lapsesta asti painostetaan sanaa sinä
syntinen,niin sitä ajattelee että kaikki ekemänikö
on syntiä.
On tietenkin eri uskonlahkoja jotka iskostavat
mieliin,että heidän uskonsa on se ainoa autuaaksi
takevä usko,jos et käänny heidän uskoonsa
et pääse yaivasten valtakuntaan.
Jos ihminen on altis ja uskonpuutteessa oleva,
tuntee itsensä syntiseksi,niin kyllä siinä
masentuu.Aletaan etsiä sitä oikeata uskoa
ja jos se sotiikin lapsena opittua uskontoa vastaan,ajattelee jos ei sitten pääsekkään
sinne taivaaseen.
Näin kun yksi ihminen hyvin tuskastuneen etsi raamatusta sitä kohtaa että mikä siinä pitää paikkansa hänelle opetettuun elämään,
ja loppujen lopuksi masennus iski niin voimakkaasti,että on joutui sairaala hoitoon.