Tiedän, tämä on oma vikani. Kenenkään ei tarvitse siis sitä enään mulle tulla kertomaan. Itse olen tähän tilaan itseni johtanut ja itse kannan nyt myös sen seuraukset.
En kuitenkaan halua vaan hyväksyä tilannettani, vaan haluaisin antaa itselleni anteeksi ja lähteä onnea etsimään. Onkai minullakin siihen oikeus vaikka oonkin virheen tehnyt.
En kutsu pientä poikaani tai masussa asustavaa lastani virheeksi, vaan sitä heikkoutta mikä minussa on. Sen vuoksi oon aina tehnyt virheitä
Olin seukannu miltei 8 vuotta saman miehen kanssa kunnes tapasin lasteni isän. Olin ollu onneton siinä suhteessa joten ihastuksen pyörteissä etenin jo liiankin nopeasti ja ryhdyimme suerustelemaan. Vuoden sisällä tapaamisestamme olimme jo muuttaneet yhteen, menneet kihloihin ja perustamassa perhettä. Silloin olin vielä onnellinen, vaikka vaistoni kehoittivat minua jarruttamaan. Jostain syystä sidoin itteeni yhä lujemmin siihen suhteeseen. Halusin kai jotain pysyvää.
Nyt en enään muista koska viimeksi olisin ollu onnellinen. En tiedä miksi olen tähän ryhtyny. Olinko vaan niin heikko, etten olisi uskaltanu erota entisestä miehestäni ilman nykyistä. Olimmehan seukanneet 14-vuotiaasta asti.
Nyt olen 26-vuotias. Tunnen olevani vielä nuori, ja että elämä on vielä minulle avoinna. Vielä ei ole liian myöhäistä alottaa alusta.
Pieninä jarrupaloine toimivat kuitenkin tämä vuoden ikäinen poikani ja 3 kuinen masuvauvani. En kuitenkaan usko, että olisi oikein heitäkään kohtaan jäädä tähän suhteeseen.
En vain tiedä mitä tehdä. Miten edetään kun yksinhuoltajuus häämöttää? Miten se kaikki alkaa? Kertoisitteko minulle, te jotka olette sen vaiheen jo käyneet? Olisi myös mukava kuulla miten olette pärjänneet?
Olen niin huolissani koska olen asunut tällä paikkakunnalla vasta vuoden päivät, eikä siis ole työpaikkaakaan odottamassa. Kuinka sitä pärjää?
Ainakin olen tästä sen oppinut, että koskaan enään en laiminlyö vaistojani!
Kiitos
En kuitenkaan halua vaan hyväksyä tilannettani, vaan haluaisin antaa itselleni anteeksi ja lähteä onnea etsimään. Onkai minullakin siihen oikeus vaikka oonkin virheen tehnyt.
En kutsu pientä poikaani tai masussa asustavaa lastani virheeksi, vaan sitä heikkoutta mikä minussa on. Sen vuoksi oon aina tehnyt virheitä
Olin seukannu miltei 8 vuotta saman miehen kanssa kunnes tapasin lasteni isän. Olin ollu onneton siinä suhteessa joten ihastuksen pyörteissä etenin jo liiankin nopeasti ja ryhdyimme suerustelemaan. Vuoden sisällä tapaamisestamme olimme jo muuttaneet yhteen, menneet kihloihin ja perustamassa perhettä. Silloin olin vielä onnellinen, vaikka vaistoni kehoittivat minua jarruttamaan. Jostain syystä sidoin itteeni yhä lujemmin siihen suhteeseen. Halusin kai jotain pysyvää.
Nyt en enään muista koska viimeksi olisin ollu onnellinen. En tiedä miksi olen tähän ryhtyny. Olinko vaan niin heikko, etten olisi uskaltanu erota entisestä miehestäni ilman nykyistä. Olimmehan seukanneet 14-vuotiaasta asti.
Nyt olen 26-vuotias. Tunnen olevani vielä nuori, ja että elämä on vielä minulle avoinna. Vielä ei ole liian myöhäistä alottaa alusta.
Pieninä jarrupaloine toimivat kuitenkin tämä vuoden ikäinen poikani ja 3 kuinen masuvauvani. En kuitenkaan usko, että olisi oikein heitäkään kohtaan jäädä tähän suhteeseen.
En vain tiedä mitä tehdä. Miten edetään kun yksinhuoltajuus häämöttää? Miten se kaikki alkaa? Kertoisitteko minulle, te jotka olette sen vaiheen jo käyneet? Olisi myös mukava kuulla miten olette pärjänneet?
Olen niin huolissani koska olen asunut tällä paikkakunnalla vasta vuoden päivät, eikä siis ole työpaikkaakaan odottamassa. Kuinka sitä pärjää?
Ainakin olen tästä sen oppinut, että koskaan enään en laiminlyö vaistojani!
Kiitos
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tunnistan kirjoituksessani itseäni,omaa nuoruuttani. Kuvittelin että onni tulee jotenkin toisen ihmisen kautta. Iän myötä olen tajunnut,että onnellisuus lähtee omasta itsestä. Kun oppii elämään yksin ja olemaan onnellinen ja tasapainoinen itsensä kanssa,edellytykset parisuhteelle ovat paremmat. Mielestäni parisuhde on parhaimmillaan asioiden jakamista.Jos alkaa omasta pahasta olosta toista syyttämään ja toisaalta jos syyllistyy toisen pahasta olosta,parisuhde on aika pielessä. Jokainen aikuinen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan. Tasa-arvoisessa parisuhteessa kumpikin kantaa vastuuta omasta hyvinvoinnista ja näin yhteinenkin hyvinvointi voi kukoistaa.
Kerroitkin kuinka et ole malttanut kuunnella itseäsi. Hyvä olo alkaa itsensä välittämisestä.Eikä se ole itsekkyyttä. Kun itse voi hyvin,jaksaa huolehtia lapsistaan ja muista tärkeistä ihmissuhteista. Vastaukset ongelmiisi ovat itsessäsi. Puhuminen ja kirjoittaminen toisten kanssa toki auttaa sinua itseäsi jäsentämään omaa elämääsi. Voimia ja iloa elämääsi!! Lapset (itselläni neljä) ovat oivallisia "kasvattajia". Kun opettaa lapsia rehellisyyteen ja tunteiden ilmaisuun,oppii itsekin elämään uskollista elämää; omalle minälleen.
Suuri kiitos vastauksestasi. Tuli heti jotenkin helpompi olo. Mä kannan välillä koko maailman murheita harteillani. Jos miehelläni tai pojallani tuntuu olevan paha olla, niin syytän siitä itseäni. En tiedä, kai mulla sitten on huono itseluottamus... En tiedä.
Niinhän se on, että jos ei itse ole onnellinen, niin ei voi tehdä ketään toistakaan onnelliseksi. Aito onni on ONNEA molemmin puolin.
Kai mun siis täytyy yrittää huolehtia itestäni enemmän.
Yksinäisyys vaan pelottaa liiaksikin. Tuntuu, etten osaa olla yhtään yksin. Senkin vuoksi oon ajatellu ottaa itteeni niskasta kiinni ja lähteä maailmaa katselemaan lapsieni kanssa. Uskon, että yllätyn positiivisesti.
Kirjoituksesi rohkaisi minua suunnattomasti. Valtava kiitos siitä vielä kerran :)
Ja mukavaa kevätauringon odottelua perheellesi.