En tiedä kuuluuko kirjoitukseni tänne, mutta haluan kertoa kaikille kiusaajille, että te voitte hyvinpaljon edesauttaa ihmisen masentumaan. Tiedän sen, että jokainen on oman elämänsä herra ja onnellisuus on itsestään kiinni. Minun koulukiusaaminen tapahtui 3-7 luokilla, kukaan opettaja ei puuttunut asiaan vaikka huomasi sen ja itse en uskaltanut puhua kenellekkään. Kiusaajat olivat samanluokan tyttöjä ja saivat yllytettyä poikiakin mukaan. Kiusaaminen oli haukkumista, olin kuulemma tyhmä ja lihava, vaikka olin normaalipainoinen. Minut aina valittiin viimeiseksi joukkueisiin, jouduin yksin tekemään parityöt, koska kukaan ei halunnut parikseni, koska meitä oli pariton määrä oppilaita ja opettaja sanoi, ettei saa olla kolmen ryhmissä. Muutama luokallani oli kaverini. Yritin olla ystävällinen kiusaajiani kohtaan ja mielyttää heitä. Kun kiusaamiseni sitten vihdoin loppui yhtäkkiä, sen jälkeen en ole yhteenkään ihmiseen luottanut. Ystävyyssuhteeni ja parisuhteeni ovat kärsineet tästä, väitän ja ajattelen ettei ystäväni tai puolisoni halua olla tosissaan minun kanssa. Ajattelen, että ei ne mua huoli sellaisena kuin olen, ei ne haluu olla mun ystäviä, kumppaneita oikeasti. EN voi uskoa, että joku voisi rakastaa juuri minua. Koskaan en ole iskenyt miestä, koska en uskalla lähetyä uusia ihmisiä, ajattelen ettei kukaan mua voi huolia. Yritän aina miellyttää hirveästi toisia ja olen ns. kilttityttö, en sano vastaan ystäville, opiskelukavereille vaan teen niinkuin he haluavat, ettei tulisi riitoja. En luota itseeni yhtään, pelkään tutustua uusiin ihmisiin, teen niinkuin muut haluavat, en tuo omia mielipiteitäni julki, en usko että musta on mihinkään jne..Olen kuullut, että toiset jotka ovat olleet kiusattuja, niin he ovat voimistuneet siitä, mutta minä olen mennyt vain alaspäin. Toivon voimia kaikille, jotka ovat olleet kiusattuja, tiedän sen helvetillisen tuskan, joka tuntuu vielä tänäkin päiväni vaikka kiusaamisestani on 10v. En usko, että koskaan haavani arpeutuu..
Koulukiusaaminen pilasi elämäni
Miksi juuri minä?
7888
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
moi
tiiän miltä susta tuntuu musta tuntuu ihan samalta
ja ko luin sun tekstis se oli ihan kuin mun kirjottamaa.Ikävää luettavaahan se oli mut kuitenkin sä et oo yksin kuten en mäkään mut vastaile mulle jos haluut keskustelukumppanin tai muuten vaan purkaa tuntojas.
Voimia sulle ja muista sussa ei oo vikaa vaan sun kiusaajissa ja ilkkujissa.
Itse olen kokenut saman. Kiusaaminen alkoi heti toisella luokalla vaihdettuani koulua ja jatkui aina ammattikoulun loppuun asti, eli kymmenen lukukautta. Ja kaikkihan alkoi jonkun älypään oivalluksesta että "tolla on syöpä", minkä jälkeen kaikille selvisi ettei musta ollut pitämään puoliani isompaa joukkoa vastaan vaan päädyin itkemään johonkin. Ja samat naamat seuras kuin kohtalon oikusta aina amikseen saakka. Ala-asteen loppupuolella kiusaaminen vaihtui henkisestä yhä fyysisemmäksi. Sairaalaankin jouduin kolmesti kesken koulupäivän. Kolmisenkymmentä tikkiä ja kaksi murtunutta sormea oli noiden kolmen kerran yhteissaldo eli turpiin tuli tosi kovaa ja monen voimalla eikä opettajat puuttunu mitenkään. Toisaalta kaikkia tekijöitä en uskaltanut edes paljastaa koska silloin olisin ollut yhä enemmän ja pitempään vaatteet päällä suihkussa yms. yms.
No joo, nyt ammattikorkeakoulun jälkeen on nuo muistot unohtunut ja olen saanut hyviä ystäviä. Paitsi että häpeän koulukiusaamisesta saamiani arpia, tyttöystävältänikin yritän peittää ne aina vaikka pari vuotta on seurusteltu. Mutta muutoin tuo kiusaamiskokemus on tehnyt sen että enää en aikuisiällä anna pompottaa itseäni. Ehkä reagoin liiankin päälle käyvästi jos joku yrittää jotenkin alistaa mua.
Tsemppiä.
Sama täällä. Lapset ovat julmia, ja heille kuulemma kuuluu taivasten valtakunta... Just joo...
Mun ainainen alistamiseni alkoi jo päivähoidossa ja samat kiusaajat sieltä seuras seiskaluokalle asti. Lukiossa se kai katos. Ennoo ihan varma onks se jo loppunu, kun kaikkialla näkee vaan vihamielisiä ihmisiä. Jos joku vaan huikkaa iloisesti "Moi" niin heti alkaa miettimään, että irvaileeko se, vai onks se tosissaan.
Mun luonteeni ei muuttunu alistuneeks. Must tuli kärttynen narttu >w< Enää en siedä yhtään ivaa ja ivailija saa poikkeuksetta turpaansa. Eipähän enää kukaan uskalla irvailla QwQ
Tsemii sulle!
Mun tarina on aika samanlainen, paitsi että mun "helvetin" luokat oli 7-9. Ysin lopetin kesken. Sitte välivuos,lukio, ja taas vietän välivuotta. Nykyään pysyn helvetin kaukana kaikist ihmisist ja kärsin kaiken maailman mielenterveys ongelmista. Nuoruus on pilalla ja oikeestaan koko elämä.
Itteeni en pysty tappamaan.
Kyl elämä on sitte ihanaa.
Muakin kiusattiin 7-9lk. Ja ala-asteella se oli enemmänkin sitten eristämistä muusta porukasta. Sen takia jouduin/joudun käymään terapiassa koska saan ihan kauhean "ahdistus"-kohtauksen kun näen jonkun kiusaajista =( Ilmeisesti kiusaajat on valmiita ottamaan vastuun toisen ihmisen kuolemsta, nimittäin monta kertaa itsaria yritin..
Oon kasilla ja mua kiusataan... Sitä on jatkunu yli vuoden, kuraattorit ja muut alko tehä jotain sille vast n. kuukaus sitten ja vanhemmat sai tietää vast ihan äsken.
Minulla on vähän sama juttu. Kaikki alkoi joskus ala-asteella. Minua kiusattiin jostain huhusta, joka oli täysin päätön. Oikeastaan kiusaajat olivat vuotta tai pari vanhempia kuin minä. Sain kuullä tästä huhusta todella paljon, joka sai tietysti minut masentumaan. En myöskään ollut ala-asteella täysin "normaali" (tosin normaali on aika hankala määrittää). Minusta sai helposti todella hyvän kiusaamiskohteen. Sain kuulla paljon haukkumasanoja kuten homo, friikki ym. ym. Fyysistä kiusaamista ei paljoa esiintynyt, paitsi joitakin kampituksia/kaatumisia. Minulla tosin oli kavereita ikäluokassani paljon, eikä minua luokassa kiusattu ollenkaan. Tosin aina tunsin, etten kuulunut joukkoon. Tunnen niin vieläkin.
Yläasteella homma jatkui vähäsen. Siirryin samaan kouluun kuin kiusaajanikin, jotkut heistä olivat jo kasvaneet henkisesti ja jättäneet koko jutun, paitsi muutamat. Sain kuulla tuosta samasta huhusta vieläkin! Lisäksi minua katsottiin kieroon ja pystyin näkemään kuinka minusta kuiskittiin. Lisäksi nämä jotkut eivät sanojaan säästäneet, vaan sain kuulla suoraan mitä he minusta ajattelivat.
Lukiossa tämä hellitti, mutta silti sain osakseni paheksuvia katseita ja kuiskailuja. Tiedän tasantarkkaan mitä he minusta sanovat. MIKSI?!
Kaikkein oudointa tässä on, että minä en oikeasti tiedä, miksi minua kiusattiin. Tai siis, en minä koskaan sanonut heille mitään. En koskaan loukannut heitä. Nykyään minulla on kavereita, ja olen siitä todella iloinen. Mutta minulla on täydellinen kriisi itseni kanssa. Tunnen suurtaa häpeää, ja haluaisin vaihtaa nimeni. Haluaisin muuttaa toiseen maahan ja jättää kaiken taakseni. Mutta en vain voi, koska saatan nähdä näitä kiusaajia arkielämässä joka päivä. Kukaan heistä ei ole tullut pyytämään anteeksi tekojaan. Jotkut tosin heistä moikkaavat, enkä tiedä onko tuo ivaa vaiko pieni anteeksipyyntö. En vain kestä tätä. En pysty tekemään itsemurhaa, vaikka olen sitä ajatellut vakavasti. Masennun vieläkin kauhean helposti, mutta en sitä näytä. Näytän ulkopuolisille olevani vahva, mutta sisältä sitä en ole. Minut voisi hajottaa pienelläkin oikealla sanalla.
Kaiken tämän jälkeen olen menettänyt koko uskoni ihmisiin. Haluaisin että te kaikki kuolisitte.