Sairastuin toissavuonna psyykoosiin. Tai ainakin se oli diagnoosi. Ensin oli kauhee masennus ja sit alko asiat muuttua ihan vituralleen. Ensin luulin että koulussa on salaliitto mua vastaan ja että mut yritetään tappaa.Sit suunnittelin itsaria. sain rytmihäiröitä ym paniikkikohtauksia. Jälkeenpäin oikeestaan aika siisti kokemus. Näki elämän toisen puolen ja oppi tosi paljo itsestä. 2kk sairaalahoitoa ja lääkitykseksi ihmelääke zyprexaa(koska muut ei muka toimineet, ei toiminut kyllä zyprexakaan ehkä lievitti vähän ja huumasi). Parikertaa karkasin sairaalasta ja jätin tulematta lomilta poliisitkin oli perässä. Jännää aikaa ehkä elämäni parasta. Suurimpana syynä sairastumiseeni oli univaikeudet ja se että en osannut katsoa mitä ympärilläni tapahtuu.Söin sairaalahoidon jälkeen reilu puolvuotta lääkkeitä ja lopetin itse ne koska olin kokoajan kuin pilvessä. Nyt elämä hymyilee ja olen pajon tarkempi ympäristön ja ihmisten suhteen mietin asiat aika syvällisesti nykyään ja tulkitsen tapahtumia omalla tavallani. Jokaisella meillä on oma psyykosi, toisilla se näyttää vain joskus pimeän puolen elämästä näin kävi mulle. Mikäli havaitsette itsellänne samoja oireita hakekaa apua mielummin yksityislääkäriltä ei mielellään MTT:stä siellä asian laitaa ei aina ymmärretä.Puhukaa asioista ja olkaa kriittisiä lääkkeiden suhteen. Onko muilla vastaavia kokemuksia. Lisäksi mulle tuli ihmeparantuminen kun lääkäri alkoi epäillä skitsofreniaa. Ottakaa ne lääkkeet mitkä määrätään jos joudutte sairaalaan. Ja välttäkää pitkiä sairaala aikoja ei muuta kun kuntopolulle salille tai kunnon seksiä niin sieltä saa parhaan avun lisäksi ravintoasiat kuntoon niin elämä hymyilee taas=)
mulla oli
psyykoosi
2348
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuinkahan moni huomaa, että noinkin voi nähdä: pimeä puoli tai psykoosi on kaikilla jollain tavalla kuten sanoit, luulen, että sen näkeminen helpottaa; siis lähinnä, ettei se elämää kummempaa ole, vaikka sillä hetkellä tosi pahalta tuntuukin.
Kasvattavana sitä itsekin noita pahempia hetkiä ajattelee ja mielenkiintoisina kokemuksina. Fakta on vain, että en tee noilla tiedoilla mitään. En haluasi palata, mutta aina joudun. 10 vuotta ei riitä, enkä parannu, eiköhän se ole selvä. Ainoat keinot ovat sietää tai tappaa itsensä.
Silti ihan kiva kuulla, että toisille nämä hommat on extremekokemuksia ja niistä on joku päässyt poiskin. Ehkä pois pääsy ja aika kultaa muistot. Kyllä sitä hyvää toivoo jengille. Omalla kohdalla tämä tuntuu fataalilta. Ei kokemukselta jota arvostaisin.
Hyviä respoja annoit: ravinto, lääkkeet, kuntoilu ja seksi. Samoilla itsekin tsempannu.