Kiusaaminen vaikuttaa edelleen itsetuntooni.....

Muokin on kiusattu jo kauan.Kaksi ensimmäistä kouluvuotta oli yhdessä koulussa,jossa minulla oli ihan mukava luokka ja siellä minua ei (eikä tiätääkseni ketään muutakaan) kiusattu.Mutta vanhempieni mielestä koulun opettajat olivat epäpäteviä ja, että he eivät osanneet pitää oppilaita kunnolla kurissa.

Joten kesäloman jälkeen,kun menin kolmannelle niin vaihdoin koulua.Ennen kesäloman loppua ja koulun alkua kävin tutustumassa uuteen kouluuni ja uuteen opettajaani.Opettaja tuntui mukavalta ja hän näytti minulle tulevan luokkani luokkakuvaa,jossa oli minun mielestäni ihan kiltin näköisiä oppilaita.

Mutta kun koulu alkoi niin sitten alkoi myös kiusaaminen. Kolmannen luokan alussa kuulin usein luokkamme poikien puhuvan minusta kaikkea p*skaa selkänitakana ja joka puolella missä vain niihin satuin törmäämään. Kavereita minulla ei oikei ollut,paitsi yksi ja hänkin oli sellainen "ystävä vain hyvinä aikoina" tyyppi. Itseasiassa hänkin kiusasi minua jotenkin. Aina jos satuin saamaan esim.kokeesta huonomman numeron kuin hän. Niin silloin hän aina sanoi jotakin ivallista esim. voi suo raukkaa! ja taputti minua olalle ja nauroi.

Neljännen alussa kiusaaminen jatkui ja muutuui pahemmaksi. Pojat kiersivät minut kaukaa,ja lähes kaikki alkoivat syrjiä minua. Pojat katsoivat minua halveksuen ja kuulin heidän usein sanovan, että olin ruma,haiseva,läski ja kaikkea muuta inhottavaa. Kerrankin muistan kun liikuntatunnilla erään meidän luokkalaisen pojan piti tulla jonossa seisomaan mun taakse, niin se sanoi kovaan ääneen että: Hyi! En varmanakaan mee, tostahan voi saada vaikka minkä taudin.Ja sitten suunnilleen kaikki siinä jonossa oliat nauroivat mulle.

Koko loppu ala-aste jatkui samanlaisena helvettinä, kunnes vaihdoin seiskalle mennessäni taas koulua. Tässä nykyisessä koulussa muo ei enää kiusata. Paitsi on mun luokalla sellainen pieni tyttö porukka,jonka mä aina joskus kuulen kuiskivan musta jotakin inhottavaa,mutta se ei enää tunnu kauheesti missään.Kun siellä ala-asteella se kiusaaminen oli niin paljon hirveempää.

Mutta olen sen itsessäni huomannut,että kiusaaminen on minuun jonkin laiset jäljet jättänyt.Esim.Olen huomannut, että kaikki meidän luokkalaiset tytöt pystyvät juttelemaan ja tekemään esim.ryhmätöitä poikien kanssa,ilman mitään ongelmia. Mutta minä itse olen hirveän ujo. En puhu pojille tai melkeen kenelekkään ellei minun ole pakko tai minulla satu olemaan jotakin todella tärkeätä asiaa. Olen luonteeltani todella epäilevä ja sulkeutunut.
Itsetuntoni on nollassa,koska minut on niin monta kertaa sorrettu ja murskattu.Olen usein surullinen ja nykyään koulun jälkeen aina yksin.Vaikka joskus se minun kaverini sieltä vanhasta koulusta soittaa minulle,niin silloinkin aina keksin tekosyyn että minun ei tarvitsisi olla hänen kanssaan.

Nykyään olen aina yksin,minulla on joitakin maili kamuja joiden kanssa mailaan aina joskus.Usein kun ei ole koulua niin rakasta pelata videopelejä. Niin minulle on kertynytkin aika kasa erillaisia pelejä ja pelikoneita. Nyt kaikki henkilöt joista välitän ja joita rakastan ovat pelihahmoja,luulen että useammat vain nauravat tälle jutulle.Mutta silloin voin ajatella rakkaita ystäviäni ja tuntea että olen joillekkin enemmän kuin ilmaa.

Mua kiusattiin koko ylä-asteen ajan. Ulkonäköäni haukuttiin, selän takana puhuttiin perättömiä, juoruja leviteltiin ja ne levisivät koulun ulkopuolellekin.

Selkään puukottajia ja ns. feikkifrendejä oli.
Eli ensin joku halusi olla ystäväni, urkki esiin salaisuuksiani ja muita henk. koht. juttuja, jonka jälkeen hylkäsi minut ja levitteli kaiken kertomani muille. Näin kiusaamisen aiheita tuli lisää ja se muuttui rankemmaksi. Pelkäsin aamuisin kouluun menoa. Aloin viiltelemään käsivarsiani ja iltaisin itkin sängyssäni seuraavaa koulupäivää. Oli päiviä, jolloin kiusaaminen oli pahempaa ja parhaimpina päivinä saatoin säästyä siltä lähes kokonaan.
En uskaltanut kertoa kiusaamisesta kellekään aikuiselle, eikä ystäviä oikein ollut.

Ylä-asteelta päästyäni menin lukioon toiseen kaupunkiin. Elämäni muuttui. Ensimmäistä kertaa kukaan ei nälvinyt, huudellut perään tai nöyryyttänyt julkisesti. Olin onnellinen siitä, vaikkakin hieman vainoharhainen. Kolme vuotta jatkunut kiusaaminen oli aiheuttanut sen, että epäilin jatkuvasti jonkun "salaa" supisevan itsestäni selän takana.

Itsetunton oli miinuksen puolella. Kävin lukion aikana läpi aika rankkoja juttuja, johtuen siitä, etten osannut välittää itsestäni hippusen vertaa. Kuultuaan usean vuoden ajan olevansa pelkkä paska, mitätön, merkityksetön ja kaikenkaikkiaan täysin kelvoton ja huono ihminen, niin kai siihen vähitellen alkaa uskoa itsekin.

Lukion ensimmäinen ja toinen luokka olivat hirvittävää sekoilua. Vahingoitin itse itseäni, nyt kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Ryyppäsin jatkuvasti, annoin miesten käyttää itseäni seksuaalisesti hyväkseen ym. Tunsin ansaitsevani sen.

Viimeisen luokan aikana sitten alkoi muutos. Olin saanut uudesta koulustani uusia ystäviä, jotka ovat todella tärkeitä ihmisiä minulle edelleenkin. He saivat itsetuntoni kohenemaan ja lopulta minutkin tajuamaan, että olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. He paiskasivat sekoilujeni tyhmyyden ja vaarallisuuden suoraan kasvoilleni, kuitenkin niin, että tajusin heidän tekevän niin, koska välittävät. Eivät siksi, että he halusivat olla ilkeitä. Pikkuhiljaa aloin välittämään itsestäni ja sekoilut loppuivat.

Nyt olen 21-vuotias nainen. Asun aivan toisella paikkakunnalla, opiskelen ja elän onnellisesti avoliitossa rakastamani miehen kanssa. Tuosta kaikesta ei ole kulunut montaakaan vuotta, mutta olen huomannut, että paras lääke sielun vammoihin on ymmärtäväiset ja rakastavat ihmiset.

Olen tasapainoinen ja itsetuntoni on hyvä. Opiskelen alaa, jolla työskennellessäni toivon pystyväni vaikuttamaan asioihin niin, ettei ihan niin monen nuoren ihmisen tarvitsisi kokea kaikkea sitä, mitä itse jouduin omassa nuoruudessani.

Edelleenkin nähdessäni jossain niitä ihmisiä, jotka kiusasivat minua, sisälläni tuntuu ikävältä ja haluan paeta paikalta ennenkuin he huomaavat minut. Sen jälkeenkin saattaa tuntua vielä jonkinaikaa pahalta. Siis pelkästään se, että näen yhden kiusaajistani, riittää siihen, että tuntuu pahalta.

Kuitenkin, olen onnellinen selvittyäni kaikesta siitä murheesta, ja ehkä jollain tavalla tyytyväinenkin. En olisi sama ihminen jos nuoruuteni olisi ollut erilainen. Se kaikki kasvatti minua paljon. Minun lapseni eivät koskaan tule kiusaamaan ketään, ainakin siitä pidän huolen! :)