Kertokaa ihmiset mulle mistä tietää olevansa masentunut vai yksinkertaisesti hirveä ihminen?
Itse olen nyt kerran käynyt psykologilla ja lukenut tässä paljon tietoa netistä. Ainut mistä olen todella varma on se että itsetuntoni on erittäin heikko, tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Olin koulukiusattu sekä sairaalloisen ujo ja häpeän sitä. En saanut kotona kannustusta vaan tunsin itseni huonoksi ja vääränlaiseksi. Lisäksi olen luultavasti erittäin läheisriippuvainen.
Olen aina ollut erittäin läheisriippuvainen. Yksin ei kestä olla, joten olen siis etsinyt netistä itselleni tällaisia "uhreja" joita käyttää hyväksi ja joille kertoa omia murheitaan itkeä. Loppujen lopuksi, vaikka olen yrittänyt valehdella jopa itselleni, en ole välittänyt heistä yhtään. Heidän elämänsä ei ole kiinnostanut mua. Olenko hirveä ihminen? käytöstäni en osaa perustella, tuo on pakottava tarve jolle en mahda mitään. Pakko saada puhua-oireet tulee usein öisin (nukun yleensä päivät ja lalvon yöt) ja itken ja oon tosi ahdistunut, ahdistaa niin että on vaikea olla omassa ruumiissaan ja haluaisi vain pois. Puhuminen ei kuitenkaan auta loppujen lopuksi.
Olen heikko, en kykene mihinkään yksin. Aina pitää olla joku jolle ruikuttaa ja valittaa, uskon että kenelläkään muulla ei ole niin vaikeaa kuin minulla.
Poikaystäväni menetin tämän asian takia. Hän ei kestänyt sitä että ripustauduin häneen, en koskaan uskonut mitä hän sanoo esim jos sanoi minua kauniiksi saatoin suuttua ja raivota; silti koko ajan kyselin että olenko nyt hyvä ja kaunis. Haukuin hänet heti aivan lyttyyn jos en kuullut hänestä päivään tai vähään aikaan, sain hysteerisiä kohtauksia ja yritin soitella hänen peräänsä ja itkin hänelle puhelimessa. Ja kuitenkaan olo ei helpottunut; eipä tietenkään kun syy ei ollut hänen (vaikka syyt laitoin hänen niskoilleen) vaan omassa pahassa olossani.
Mulla on ollut jo useita vuosia tuota netti-ihmisistä riippuvuutta ja yleensäkin nettiriippuvuutta. Masennun (tai en tiedä mitä tämä on) kunnolla kuitenkin vasta syksyllä, kun tärkeä ihminen kuoli.
Tunnen syyllisyyttä kaikesta, siitä että en uskalla tehdä mitään ja mikään ei tunnu hyvältä ja en välitä kenestäkään ihmisestä. Olenko tunteeton hyväksikäyttäjä?
Mulla ei ole mitään kuvaa loppujen lopuksi mitä olen ja mihin menen ja mitä mä tarvitsen.
En tykännyt tästä psykologista, hän yritti piristää mua ja tulin entistä huonommalle tuulelle. Ahdistaa, kun joku yrittää piristää kun se ei auta. En vain piristy, mikään ei tunnu miltään. Jos joku sanoo "ota itseäsi niskasta kiinni" tunnen hirveitä tuskia ja itken vain.
Muiden ihmisten mielipiteet vaikuttaa muhun koko ajan. En pysty tekemään mitään ilman muiden hyväksyntää. Haluaisin kaikkien pitävän minusta, mikä on mahdotonta, ja ahdistun.
Maailma pelottaa mua. En osaa luottaa itseeni tippaakaan. Kaikki pelottaa niin kauheasti. Se typerä psykologi-täti kuvittelee varmaan että muutun kun se vähän kehuu mua tai jotain. Että kun ahdistaa kun kukaan ei ymmärrä miltä musta tuntuu. Kotona tälle asialle nauretaan ja se on vitsin aihe. Mua ei naurata yhtään, olenko tosikko?
Välillä tuntuu että keksinkö kaiken? kuvittelenko koko olotilan, pitäiskö vain skarpata? olenko laiska vätys? mitä minä olen??
en kuitenkaan pysty mihinkään.
Haluaisin vain poikaystäväni takaisin, ensimmäisen ihmisen josta tunsin oikeasti välittäväni. Mokasin vain kaiken ja suren sitä niin paljon. Hän saattaa antaa mulle mahdollisuuden mutta oon pettänyt hänen luottamuksen liian usein. Lupasin aina olla hänelle kiltti. Nyt ainakin tein jotain, kun menin lääkäriin mutta... en tunne itseäni kyllä yhtään terveemmäksi.
Haluaisin vain olla parempi, hyvä välittävä ihminen. Niin että saisin joskus perheen ja jotain aikaan elämässäni.
Nyt olen työtön ja asun yhä kotona. Ikää on 21v.
Kaikki sanoo että hae sitä työtä tee sitä tee tätä mene sinne... ja minä en tee mitään, kun ei huvita ja pelottaa.
Mihin tästä enää voi päästä? alemmas pohjalle? vielä pystyn sentään hymyilemään ja käymään kaupassa. Mut entä myöhemmin?
Ymmärtääkö täällä kukaan mua? vai liiottelenko?
Sekoanko? olenko turhasta valittaja? mitä mä olen.... antakaa edes pieni vinkki.
Itse olen nyt kerran käynyt psykologilla ja lukenut tässä paljon tietoa netistä. Ainut mistä olen todella varma on se että itsetuntoni on erittäin heikko, tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Olin koulukiusattu sekä sairaalloisen ujo ja häpeän sitä. En saanut kotona kannustusta vaan tunsin itseni huonoksi ja vääränlaiseksi. Lisäksi olen luultavasti erittäin läheisriippuvainen.
Olen aina ollut erittäin läheisriippuvainen. Yksin ei kestä olla, joten olen siis etsinyt netistä itselleni tällaisia "uhreja" joita käyttää hyväksi ja joille kertoa omia murheitaan itkeä. Loppujen lopuksi, vaikka olen yrittänyt valehdella jopa itselleni, en ole välittänyt heistä yhtään. Heidän elämänsä ei ole kiinnostanut mua. Olenko hirveä ihminen? käytöstäni en osaa perustella, tuo on pakottava tarve jolle en mahda mitään. Pakko saada puhua-oireet tulee usein öisin (nukun yleensä päivät ja lalvon yöt) ja itken ja oon tosi ahdistunut, ahdistaa niin että on vaikea olla omassa ruumiissaan ja haluaisi vain pois. Puhuminen ei kuitenkaan auta loppujen lopuksi.
Olen heikko, en kykene mihinkään yksin. Aina pitää olla joku jolle ruikuttaa ja valittaa, uskon että kenelläkään muulla ei ole niin vaikeaa kuin minulla.
Poikaystäväni menetin tämän asian takia. Hän ei kestänyt sitä että ripustauduin häneen, en koskaan uskonut mitä hän sanoo esim jos sanoi minua kauniiksi saatoin suuttua ja raivota; silti koko ajan kyselin että olenko nyt hyvä ja kaunis. Haukuin hänet heti aivan lyttyyn jos en kuullut hänestä päivään tai vähään aikaan, sain hysteerisiä kohtauksia ja yritin soitella hänen peräänsä ja itkin hänelle puhelimessa. Ja kuitenkaan olo ei helpottunut; eipä tietenkään kun syy ei ollut hänen (vaikka syyt laitoin hänen niskoilleen) vaan omassa pahassa olossani.
Mulla on ollut jo useita vuosia tuota netti-ihmisistä riippuvuutta ja yleensäkin nettiriippuvuutta. Masennun (tai en tiedä mitä tämä on) kunnolla kuitenkin vasta syksyllä, kun tärkeä ihminen kuoli.
Tunnen syyllisyyttä kaikesta, siitä että en uskalla tehdä mitään ja mikään ei tunnu hyvältä ja en välitä kenestäkään ihmisestä. Olenko tunteeton hyväksikäyttäjä?
Mulla ei ole mitään kuvaa loppujen lopuksi mitä olen ja mihin menen ja mitä mä tarvitsen.
En tykännyt tästä psykologista, hän yritti piristää mua ja tulin entistä huonommalle tuulelle. Ahdistaa, kun joku yrittää piristää kun se ei auta. En vain piristy, mikään ei tunnu miltään. Jos joku sanoo "ota itseäsi niskasta kiinni" tunnen hirveitä tuskia ja itken vain.
Muiden ihmisten mielipiteet vaikuttaa muhun koko ajan. En pysty tekemään mitään ilman muiden hyväksyntää. Haluaisin kaikkien pitävän minusta, mikä on mahdotonta, ja ahdistun.
Maailma pelottaa mua. En osaa luottaa itseeni tippaakaan. Kaikki pelottaa niin kauheasti. Se typerä psykologi-täti kuvittelee varmaan että muutun kun se vähän kehuu mua tai jotain. Että kun ahdistaa kun kukaan ei ymmärrä miltä musta tuntuu. Kotona tälle asialle nauretaan ja se on vitsin aihe. Mua ei naurata yhtään, olenko tosikko?
Välillä tuntuu että keksinkö kaiken? kuvittelenko koko olotilan, pitäiskö vain skarpata? olenko laiska vätys? mitä minä olen??
en kuitenkaan pysty mihinkään.
Haluaisin vain poikaystäväni takaisin, ensimmäisen ihmisen josta tunsin oikeasti välittäväni. Mokasin vain kaiken ja suren sitä niin paljon. Hän saattaa antaa mulle mahdollisuuden mutta oon pettänyt hänen luottamuksen liian usein. Lupasin aina olla hänelle kiltti. Nyt ainakin tein jotain, kun menin lääkäriin mutta... en tunne itseäni kyllä yhtään terveemmäksi.
Haluaisin vain olla parempi, hyvä välittävä ihminen. Niin että saisin joskus perheen ja jotain aikaan elämässäni.
Nyt olen työtön ja asun yhä kotona. Ikää on 21v.
Kaikki sanoo että hae sitä työtä tee sitä tee tätä mene sinne... ja minä en tee mitään, kun ei huvita ja pelottaa.
Mihin tästä enää voi päästä? alemmas pohjalle? vielä pystyn sentään hymyilemään ja käymään kaupassa. Mut entä myöhemmin?
Ymmärtääkö täällä kukaan mua? vai liiottelenko?
Sekoanko? olenko turhasta valittaja? mitä mä olen.... antakaa edes pieni vinkki.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hae apua,terveyskeskus lähettää eteenpäin,nykymenolla pilaat loppuelämäsi,helpolla tuosta ei pääse mutta kannattaa yrittää.
Joo mä oon käynyt jo kerran psykiatrian poliklinikalla juttelemassa. Se ei tajunnut mua yhtään. Se vain yritti tosiaan piristää mua.
No oon käyny vasta kerran.
Koska saan tietää diagnoosini..? haluaisin tosiaan että he sanoisivat mika mua vaivaa ku en itse tiedä.
Hän lähettää mut lääkärille, mitä siellä tapahtuu? sanoi vain että otetaan verikokeita jne.
Keneltä voin kysyä voisinko saada lääkitystä? voinko edes saada sitä?
Niin.. minulla myös on tämmöstä "ailahtelua" elämässäni.. olen ollut hyvin pitkään yksin koska minulla ei ole sisaruksia.. olen seurustellut nyt reilun vuoden kultani kanssa ja olemme kihloissa, enkä mistään hinnasta halua luopua hänestä.
olen usein masentunut ja mielialani heittelevät, itkeskelen ja olen ahdistunut ja pelkään ettei suhteemme toimi ja että hän jättää minut.. lisänä tälle kaikelle tulevat sitten ulkonäkö-asiat.. välillä tunnen olevani ihan nätti, välillä taas tuntuu etten voisi rumempi olla.
kaupassa ahdistaa jos on paljon porukkaa ja viihdynkin aika paljon kotona, pidän lukemisesta, mutta joskus sekin aiheuttaa ahdistusta ja saatan itkeä kesken kirjan tai telkkaria katsoessa.
toisaalta olen hyvin onnellinen mutta pelkään koko ajan että minut jätetään, ja välillä olen itse jättämässä poikaystävääni... millekkään psykologille en halua koska ne tosissaan yrittää vaan piristää niinkuin sinullakin on kokemus.. samoin kaikki ystävät yrittävät vain piristää "mitä sinä suret sinullahan on kaikki hvin"
Minä myös pelkään että syyllistän poikaystävääni ja sitäkautta pelkään jääväni yksin.
en vain uskalla mennä lääkäriin, en halua että minut tukahdutetaan kaikilla ihme mömmöillä.
haluamme molemmat lapsia ja aiomme hankkia niitä suht. pian. mutta pelottaa sekin että sekoan sitten lopullisesti enkä vaan pysty tekemään mitään vaikka vauva huutaa.
tämän piti olla kannustus että menisin itsekkin tohtorisedän puheille, mutta enpä nyt tiedä enää itsekkään. täytän itse myös 21 tänä vuonna.. ja olen viime keväänä muuttanut pois kotoa.. luulen että tälläkin saattaisi olla jotain osyynä tähän pahaanolooni.
hämmästyin, kuinka hyvin olit osannut ilmaista pahaaoloasi..ja kuinka samanlaisia olotiloja minulla on.
toivotaan että uskallamme molemmat hakea apua
Mä olen käynyt nyt lähes puoli vuotta psykologin puheilla. Hänkin jankuttaa aina: "Mitä jos sä tekisit sitä tai koettaisit tätä?" Silloin tulee aina tunne, että mä olen huono ihminen kun en voi noita kehotuksia noudattaa. Esim. "Mitä jos alkaisit pikkuhiljaa ajatella positiivisemmin?" Hyvähän hänen on puhua. Mä vihaan itseäni ja sitä kautta se viha heijastuu myös muuhun maailmaan ja kaikki tympii.
Tällä hetkellä minulla ei ole ketään muuta ihmistä, jolle puhua asioista, kun parhaan ystävänikin ajoin tiehensä jatkuvilla marinoillani ja ripustautumisellani.
Joskus minullekin tulee mieleen, että olenko itsekeskeinen paskiainen vai ihan oikeasti masentunut, sillä usein minäkin haluan vain kertoa asioistani kaikille ja suorastaan hehkuttaa sitä, kuinka kamalaa minulla onkaan jne. jne. Onko se ilkeyttä?
Kerran lukion terveydenhoitajakin torui minua siitä, että valitan, vaikka minulla on katto pään päällä, vaatteita, perhe ja ystäviä, kun joillain köyhien maiden asukkailla ei ole edes murto-osaa siitä. Onko sitten oikein ajatella niinkään? Sehän on vain valehtelua itselleen. Mutta silti siitäkin tulee paha olo, kun ajattelee koko ajan vain itseään ja puhuu omista ongelmistaan. Ja se, että on julma masentaa lisää. Se on sellainen jatkuva oravanpyörä, josta ei pääse pois ilman apua.
hei marine!
tekstis oli kuin suoraan mun päästäni.
Koko ajan mua askarruttaa; olenko paha vai oikeasti masentunut. Olenko vain negatiivinen ja itsekeskeinen ihminen... koska olen aina ollu tällainen. Tietysti suuri merkitys on sillä että mulla ei ole lainkaan itsetuntoa ja kotoa ei oo saanut tukea jne. Ja mul on kai jotain läheisriippuvuutta... niinku sullakin vissiin?
Mutta kyllästynyt oon nyt tuohon psykologiin ainakin. Mä vaadin päästä lääkärille ja selitän sille nämä asiat jos sekään ei auta niin.... mitä jos säki tekisit niin? vai mitä sä ajattelet lääkkeistä? itsellä tuntuu että se on enää ainut vaihtoehto, kun koko ajan vain mietin kuolemaa enkä jaksa... mut pelkään että se lääkäri sanoo mulle vain että "ota itseäs niskasta kiinni" ja käskee kotiinsa...
En minä tiedä, oon aivan sekaisin ajatusteni kanssa... itken vain ja oon koko ajan ahdistunut. Haluisitko marine mailailla tai jotain? jos vaikka alettais yhdessä kannustamaan toisiamme tässä. Sä ainakin varmasti ymmärtäisit mua. Toivottavasti vastailet....
Syvään masennukseen liittyy aina kyynisyyttä, se ei suinkaan kaikilla ole persoonaliisuudessa "alunperin", vaan lievenee, kun masennús lievenee. Lääkkeistä: ne eivät tukahduta ihmisen luonnetta, vaan näitä tuskallisia tiloja. Tämä johtaa oman normaalin mielentilan - mitä se ikinä onkin- esiin saamiseen.
Mut kun mä mietin elämääni oon ollut aina hyvin kyyninen (huono itsetunto, en usko mihinkään koskaan ja haen vain huomiota) ja sellainen ärtyisä ja vihainen ja kotona saanut kuulla siitä... Usein ahdistunut siitä että joku sukulainen tulee käymään jne.
mut kun mietin elämääni ja lapsuuttakin niin oon aina ollut jonkun asian takia ns. ahdistunut... en oo sit kertonut kellekään paitsi ehkä netissä sitten ja... koko elämä tuntuu sellaiselta suurelta ympyrältä mistä ei pääse karkuun vaikka tekisin mitä ja menisin minne.
Mä vain oon noita lääkkeitä miettinyt ja kaikki sanoo koko ajan että ei saa kiirehtiä niiden kanssa... silti tuntuu että hulluksi tulee pian...
Mutta kun saisin vain tietää että oonko masentunut vai vain kyyninen jne... mitä mä olen... hooooooh!
Jep, läheisriippuvuutta on, sillä aina kun joku vähän vanhempi tuttu on muuttamassa tai jotain, mua pelottaa, että se unohtaa mut.
Ja itsetunto on mullakin ihan maassa, haukun itseäni jatkuvasti kun mikään ei onnistu enkä luota itseeni tai onnistumiseeni missään asiassa. Elämä vaan menee, kuluu silmien edessä niin, että tuntuu kuin jäisi siitä kokonaan paitsi.
Lääkkeet on otettu pari kertaa esille psykologin kanssa, mut mä pysyn sillä kannalla, ettei niistäkään oo mitään hyötyä. Yleensäkään mä en käytä mitään, en edes tosi pahaan päänsärkyyn. Mulla on vaan tarttunut sellanen ajatus päähän, että lääkkeet on pahasta. Ja mä pelkään jääväni koukkuun.
Musta kyllä tuntuu, että sä saisit lääkkeitä jos kerrot ongelmistasi ihan perinpohjin. Ainakin minusta tilanteesi vaikuttaa sen verran pahalta, että ne saattavat ellei pelastaa sinua niin ainakin auttaa pelastumaan. Ja sitähän me kaikki toivomme, eikö?
Mä en tiedä, mitä mä aion tehdä. Ne käynnit on turruttanut mua sen verran, etten mä jaksais enää jauhaa näistä asioista jollekulle, joka mukamas osais auttaa. Ei ne kuitenkaan osaa. Ja osa musta uskoo, että mä voin parantua ihan itekseni, jos mä kunnolla yritän. Mutta kun ei jaksa...
Mut itsemurhaa me ei edes ajatella eihän? Aletaan taistella tätä julmaa maailmaa vastaan kynsin hampain ja kai sullakin on edes joku, jonka takia pysytellä erossa silloista tai veitsistä? No, jos ei, pidä mua vaikka sellasena, sillä nyt kun olen löytänyt ihmisen, jonka ajatukset muistuttavat omiani, en haluaisi menettää häntä.
Ja mailailu olis varmasti tosi kivaa kannustusta meille molemmille. Mun osoite on: [email protected].
Toi osote olikin tosi vanha. En ees salasanaa muista. :)
Uus on: [email protected].
Mailaile pian!